Kuvittele, Serkku. Oli tässä kissa, jolla ei enää oikein ollut toivoa mistään. Se oli jo melkein hyväksynyt kohtalonsa, ettei tästä elämästä enää hyvää tule. Kylmä vei voimia, nälkä painoi ja sydämessä vain petetyksi tulemisen tunne ja kaiken sen lisäksi yksinäisyys. Mutta yhtäkkiä, kaiken sen jäisen toivottomuuden keskellä, sen kylkeen painautui joku pikkuinen ja lämmin
Sinä päivänä kissa vanha herra nimeltä Väinö heitettiin ulos. Yli kymmenen vuotta oli elänyt tutussa kodissa, ja nyt ulos, suoraan Helsingin talvipakkaseen. Perheen isä sai jonkun lääkärin suosituksen, että vauva saattaa ehkä olla allerginen kissan karvoille. Se riitti syyksi: ehkä näin, ehkä noin ja se sitten oli Väinön kohtalo.
No, eihän kukaan halua ottaa vanhaa kollia kotiinsa. Jätkä vaan nosti reppanan kainaloon ja talutti seuraavaan kortteliin, jätti lumihankeen Hakaniemen takapihalle. Täysi pakkanen, ja öisin radiosta povattiin vielä purevampaa kylmyyttä. Ei paljon mietitty, miten käy tai no, eipä vissiin hetkauttanut.
Siinä oli logiikka ja laskelmointi kylmimmillään.
Ja Väinö olisi varmasti jäänyt siihen, jos kohtalo ei olisi puuttunut peliin. Se oli jo muuttumaisillaan jääpatsaan muotoon, kun yhtäkkiä joku pieni ja lämmin nyyhersi sen kyljessä.
Väinö liikutti harmaita tassujaan, kääntyi ja näki kaks pikkuista kissanpentua painautumassa toisiaan vasten, silmät kuin suoraan suoraan Aino Kallaksen runosta täynnä luottamusta ja toivoa.
No tämä tästä vielä puuttuikin, henkäisi Väinö hiljaa ärtyneenä. Ei saa luopua rauhassa, tämmöinen tuomio vielä
Pennut. Ne oli jätetty hylättyinä samoihin pakkasiin, syytä ei kukaan tiedä. Mutta nyt, jos Väinö luovuttaisi, nuo pennut eivät ainakaan pärjäisi paleltuisivat hänen vieressään, jos hän itsekin jäätyisi.
Väinö herätteli kohmeisia tassuja, veti pennut lähelleen, nuoli ne hellästi puhtaiksi ja lämmitti kehoaan niillä. Pennut käpertyivät häneen kuin pelastusliiveihin eivät sen kummemmin miettineet oliko kyseessä kissaemo vai isä.
Aivan varma nalli napsahti nyt, murisi Väinö itsekseen.
Nälkä oli loputon. Ja pennuilla vielä pahemmin. Väinö nousi, vähän nilkuttaen, laahusti roskakatoksen luo ja etsi sieltä kaiken, mitä vaan löytyi. Jotain vanhaa lihapullaa, kanan perkuujätettä niin sieltä roskiksilta käytiin hakemassa päivän murkinat. Ensin pennut ruokittiin, Väinö söi tähteet. Sen jälkeen kaikki vääntelehtivät siitä pehmeään pyörylään nukkumaan.
Oli ehtinyt jo torkahtaa, kun kuuli tytön äänen:
Äiti! Isi! Tulkaa katsomaan! Täällä on kissa pentuineen!
Väinö hymähti vähän. Tietty, kissa
Mutta tämä Pihla-tyttö ei ollut niitä, jotka käänsivät katseensa sivuun.
Kymmenen minuutin päästä Pihla palasi, toinen käsi pullollaan ruokaa ja toisessa vanha, mutta lämmin fleece-peitto. Koko porukka pääsi ensimmäistä kertaa aikoihin pehmeälle alustalle, pois suoraan koppuraisesta maasta.
Vielä hetken kuluttua Pihla palasi taas, tällä kertaa isänsä Jussin kanssa. Jussi toi väsätystä vanhasta kaapista tehdyn suojakopin ja lapun oveen: EI HÄIRITÄ. EI AJA POIS. RUOKA TARJOLLA ASUNTO 7.
Iltapäivän ja illan mittaan naapurit kantelivat sapuskaa, lastenruokaa, säilykettä, mikä kelläkin nyt sattui löytymään. Kotiportaassa oikeasti välitettiin.
Seuraavana päivänä Jussi ja Pihla taas kävivät tervehtimässä kissamamaa ja pieniä. Pennut söivät niin paljon, että melkein nukahtivat jo ruokakupille.
Illalla, kun perhe kulki ohi, pennut kipittivät Pihlan luo ilopärinällä.
Väinö seuraili touhua suojastaan, haukotellen. Se ei ajatellut tulla lähemmäksi. Olihan sitä petetty ennenkin, ei se enää kehenkään luottanut niin helposti.
Äiti, huomautti Pihla äidilleen Eveliinalle. Et syöttänyt kissan äitiä. Kyllä sekin tarvitsee ruokaa.
Voi hyvänen aika, vastasi Eveliina. Aikuisena pärjää itekseenkin.
Mikä äiti, ihmetteli Jussi. Sehän on kolli, ei naaras.
Mitä höpsötät, nainen napautti. Tykkäähän se pennuista, nuolee ja lämmittää ihan selvästi äiti.
Kato tarkemmin, Jussi naurahti. Ei sillä ole mitään emon merkkejä.
Eveliina kurkisti tarkemmin, silitti Väinöä vatsasta. Väinö mulkaisi vähän loukkaantuneena.
Voi hyvä luoja Tämä on tosiaan kolli
No niin, joku sen vihdoin tajusi, mietti Väinö.
Sitäkö tämä nyt on? Eveliina itki hiljaa. Sinä hoidit nuo pienet täällä lumessa, lämmitit ja ruokit vaikka itsekin olit puoliksi jäässä
Väinö pysyi liikkumattomana. Mitä siitä enää, miten ihmiset puhuvat. Hänelle tärkeintä oli löytää pennuille turva, itse olisi voinut kadota sen jälkeen, hiljaa ja huomaamattomasti.
Mutta lähipiiri ei niin antanut olla.
Eveliina jäi itkemään.
Katso nyt häntä, Pihla kuiskasi, silittäen pentuja. Tuollainen kiltti kissa, varmasti juuri joku viskannut hiiteen
Näin se vaan on, sanoi Jussi. Jollekin tarpeeton, mutta pennuille elämä pelastaja.
Teetkö tämän tahallaan, että mä alan itkeä? huokasi Eveliina.
Kertaan vain tosiasioita, Jussi hymähti.
Sitten Eveliina nosti Väinön varovasti syliin. Väinö jännittyi, aikoi rimpuilla mutta päästikin pienen maukaisun ja kehräyksen itsekin yllättyi.
Ajatteli, että ruokaa tulee, vähän siistitään, ja sitten taas pihalle. Mutta
Ties minne se päätyi: vanhaan kerrostalolähiön kylpyhuoneeseen. Kaikella rakkaudella pestiin, sampoolla kuurattiin. Väinö kitisi minkä kerkesi, mutta Pihla ja Eveliina silittelivät ja lohduttivat.
Sitten käärittiin lämpimään pyyhkeeseen, upotettiin pehmeälle sohvalle ja annettiin höyryävää lohimureketta. Pennut käpertyivät taas hänen eteen ja nukkuivat turvallisesti.
Sinussa on sankarin verta, Eveliina kuiskasi silittäen Väinön selkää. Harva ihminen tohtisi samaa
Taitaa vaan mielistellä, Väinö haukotteli. No, ehkä annan olla, en ihan vielä raavi.
Ja kas, taas kehräys karkasi ulos. Pihla nauroi iloisesti.
No kai nämä oikeasti ihan hyviä tyyppejä on, Väinö tuumaili ja nuoli pennut taas puhtaiksi. Eveliina pyyhki taas kyyneleitä.
Nämä ihmisnaiset, ensin pesee ja sitten pillittävät. Kai niitä vähän omatunto kolkuttaa.
Ja niin Väinö nukahti syvään uneen, pennut tiukasti kainalossa. Mitäpä hän vielä tiesi: oikeasti Eveliina oli pitkään kieltänyt perhettä ottamasta mitään katujen kissoja sisälle siksi Jussi ja Pihla rakensivat suojamökin sinne pihan poikki.
Nyt kolmikko Väinö ja pennut nukkuivat solmussa, lämpiminä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Perhe seisoi sängyn vierellä hetken silmät kyyneleissä, katsellen tuota vanhaa kollia, joka oli parempi ihminen kuin moni ihminen itse.
Eikös me kuitenkin otettu ne, totesi Pihla hiljaa.
Jussi ja Eveliina vain nyökkäsivät. Kai se oli paras juttu, minkä he aikoihin olivat tehneet.
