“Kirottu” vanha talo
Perillä ollaan! Tavarat ulos! Kuljettaja pysäyttää kuorma-auton vanhan vinon lauta-aidan viereen ja sammuttaa moottorin.
Kaarina silittää hiljaa Unelmaa, joka nukkuu syvässä unessa nojaten hänen olkaansa vasten.
Kulta, perillä ollaan. Herääpäs.
Uneliainen Unelma hieraisee silmiään nyrkillä ja katsahtelee uteliaasti taloa.
Äiti, asutaanko me täällä nyt?
Niin, rakas. Mennäänpä katsomaan, miltä täällä näyttää ja puretaan tavarat.
Kaarina hyppää korkealta askelmalta hiekkatielle ja ottaa tyttärensä syliin. Kuorma-auton takaa ilmaantuu Mikael, joka on ajanut paikalle omalla autollaan.
Kaikki hyvin?
Juu. Missäs avaimet on?
Tässä, entinen mies ojentaa avainnipun. Taloa koskevat paperit jätin keittiön pöydälle. Löydät kyllä. Tulen Unelman luo lauantaina, kuten sovittiin.
Selvä.
Autan vielä kantamaan tavarat ja lähden sitten. Paljon puuhaa.
Kaarina nyökkää. Vähän tuntuu sielussa kolhaisevalta, mutta hän tietää, että asiat nyt ovat näin. Täytyy vain jatkaa eteenpäin mieluummin ilman itkeskelyä.
He elivät Mikaelin kanssa yhdessä viisi vuotta. Kuukausi sitten Kaarina sai tietää, että miehelle oli ilmestynyt toinen nainen. Eikä mikään ohimenevä juttu, vaan vakavaa meininkiä mies oli perustamassa uutta perhettä.
Aluksi Kaarina tunsi elävänsä jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa. Kaikki näytti harmaalta ja sumuiselta. Mitä pitäisi tehdä? Miten jatkaa? Ajatukset eivät kulkeneet. Vielä eilen elämä tuntui turvalliselta ja vakaalta, nyt kaikki oli poissa. Usko ihmisiin katosi samalla. Jos oma mies tekee näin, mitä sitten voi muista sanoa? Jopa heidän välillään oli ollut rauhaa: ei riitoja, ei jännitettä siksi Kaarina ei ollut huomannut mitään.
Uutinen oli kuin isku palleaan. Se vei kaiken voiman.
Kaarina jatkoi arkisten asioiden hoitamista kuin automaatti: huolehti Unelmasta, laittoi ruokaa, siivosi, kävi töissä. Mutta kyky suunnitella eteenpäin oli kadonnut. Hän eli päivän kerrallaan.
Asunto, jossa he olivat asuneet, kuului Mikaelin vanhemmille.
Kaarinalla oli vain vanha täti, joka asui naapurikaupungissa. Ainoa läheinen sukulainen. Koska Kaarina ei voinut vierailla tarpeeksi usein, hän palkkasi naapurista Sirkun hoitamaan ruoka- ja lääkeasiat tädin puolesta. Kaarinalle perinnöksi jäänyt vanhempien asunto oli vuokralla, ja vuokratulot jaettiin osin tädin käyttöön, osin Kaarinalle. Usein Kaarina ehdotti Helsingin-asuntoa tädille, mutta tämä ei suostunut muuttamaan.
Mikael tiesi, että Kaarina ei järjestäisi kohtauksia. Hän ei ollut sen luonteinen. Siksi, kun asia paljastui ystävällisen naapurin kautta, Mikael palasi kotiin, odotti että tytär nukahti, ja pyysi Kaarinan keittiöön.
Tiedän, että tiedät. En aio selitellä. Näin nyt kävi. Meillä on yhteinen lapsi, meidän on mietittävä, ettei Unelma saa tästä traumoja. Miten aiot jatkaa?
En tiedä Kaarina piti tiukasti kiinni teekupistaan ja tuijotti pöytään.
Sisällä myllersi tusina kysymystä: miksi, miten näin kävi, miten jatkaa? Mutta ulospäin mitään ei näkynyt. Se oli hänen tapansa suojata itseään. Ja oikeassa Mikael oli yhdessä asiassa: nyt piti ajatella ennen kaikkea tytärtä.
Pitää varmaan irtisanoa vuokrasopimus.
Ei tarvitse. Mä olen velkaa sekä sulle että Unelmalle. Puhuin vanhemmilleni… Mitä sanot, jos muuttaisit heidän perinnöksi jääneeseen taloon naapurikaupunkiin? Ei se mikään uusi ole, mutta lämmin ja kunnossa. Ja sun täti asuu samalla kadulla. Äiti haluaisi siirtää talon sulle ja Unelmalle. Sopisiko tämä?
Onko tää joku hyvityspaketti? Kaarina naurahti kuivasti, mutta mietti asiaa.
Tämä oli oikeastaan paras ratkaisu. Hän ei halunnut törmätä Mikaeliin ja tämän uuteen naiseen. Vanha ympäristö vain satutti. Nyt piti ajatella tulevaa. Kaupunki oli pieni, mutta kaikki tärkeä oli lähellä, ja sukulainen tuki vieressä. Unelma oli vielä pieni, ja yksi lämmin aikuinen lisää elämässä oli hyvä asia. Työtä pitäisi alkaa etsiä
Kaarina nyökkää päättäväisenä:
Suostun.
Hyvä! Mikael nousee. Sovi huomenna äidin kanssa notaarin ajan. Hän soittaa sulle. Mä lähden nyt.
Kun mies sulkee oven takanaan, Kaarina valahtaa lattialle, painaa kasvot hihaansa vasten ja itkee hiljaa, jottei herätä Unelmaa.
Itku on enemmän kuin surua se on susiemoeläinmäistä ulvontaa. Kaarina muistaa lapsuudesta dokumentin susista, ja löytää itsestään samankaltaisuuden. Hän ei itke miehen perään, vaan menettämänsä turvan vuoksi.
Pitkään itkettyään hänestä tuntuu, että kaikki viha ja suru on valunut pois. Sisälle jää vain tyhjä, poltettu kuoppa, jonka haluaa täyttää jollain hyvällä. Jos ei löydä uutta sisältöä, jää lopullisesti pimeään.
Seuraavat viikot kuluvat muuttoon liittyvissä puuhissa.
Nyt Kaarina seisoo uuden kotinsa lahonneen lauta-aidan takana. Metsittyneestä pihasta ei taloa näe. Vain pala ruskeaa kattopeltiä ja verannan kulma pilkistää puiden takaa.
Unelma kiskoo äitiä kädestä:
Äitii, mennään jo!
He kulkevat polkua pitkin omenapuun ohi ja näkevät talon.
Kaarina ajattelee: tämä ei ole vain talo, tämä on Koti. Hiukan ränsistynyt, mutta vakaa ja lämmin, pieni yläkerta ja iso värilasiveranta. Syksyinen piha ympäröi sitä kuin villi puutarha valokuvassa. Kaarina avaa kameran ja ottaa kuvia. Hän tajuaa, että tämän raivaaminen kuntoon on itse asiassa juuri se projekti, jonka hän nyt tarvitsee. Unelma seisoo suu auki, sormi suussa. Kaarina tarttuu pipon tupsusta:
Ota sormi pois suusta, hupsu! Yllättikö uusi koti?
Äitii, tää on tosi nätti!
Niin minustakin. Kurkistetaanpa sisään ja päätetään, mihin huoneeseen sinä muutat.
Mennään jo!
He kiipeävät portaat ja astuvat verannalle. Eteisestä johtaa ovia keittiöön ja huoneisiin. Kaarina käy kaikki läpi ja pohtii, miten kalusteet järjestetään.
Talo on pieni: yksi keittiö, kaksi pientä alakerran huonetta, yläkerran kamari ja tilava ruokasali, jossa on iso pyöreä pöytä ja lampunvarjostin, jonka päällä on villahuivi. Sisällä on kosteaa varmaan ei ole pitkään aikaan lämmitetty. Silti Kaarinasta tuntuu, että tässä talossa on lämpöä ja kotoisuutta ilman tulta.
Kaarina! Kaikki tavarat ulkona ja maksoin muuttomiehille. Mikael pilkistää ovesta. Tuun näyttämään, miten lämmitys ja vesipata laitetaan päälle.
Pikaopastuksen jälkeen Mikael jättää hyvästit ja poistuu.
Kaarina menee keittiöön, laittaa veden kiehumaan ja kaivaa repustaan eväitä, jotta tytär saisi ruokaa. Sillä aikaa hän käy myös pesemässä pöytää.
Keittiö on pieni mutta kodikas. Kaksi isoa ikkunaa pihan puolelle. Ikkunan ääressä Kaarina siivoaa pöytää, Unelma istuu tuolilla, heiluttelee jalkoja ja katselee kaappeja sekä värikästä lampunvarjostinta.
Yhtäkkiä jotain kolahtaa ikkunaan. Unelma hätkähtää, Kaarina nostaa katseensa. Ikkunan takana istuu valtava oranssi kollikissa.
Tervepä terve, pelotteliko nyt oikein kunnolla? Kaarina huokaisee. Unelma, katso mikä komea kolli!
Kissa tuijottaa suoraan Kaarinaan silmiä räpäyttämättä.
No, tuutko sisälle, kun noin uteliaana katselet? Saat vaikka pienen herkun.
Kolli hyppää ikkunalaudalta ja katoaa.
No just. Kutsuttu oli, mutta kelpasi mennä. Unelma, kädet pesulle! Syödään kohta.
Kaarina kääntyy kohti ovea ja hätkähtää. Kissa istuu ovensuussa.
Miten se muka pääsi sisään? Ovi oli kiinni!
Kissa ei pelkää. Se tuijottaa rauhallisesti syvänkeltaisilla silmillään, siristelee lämpimästi. Kaarina ei voi olla hymyilemättä.
Hän ottaa eväsrasiasta kananpalasen, paloittaa sen ja laittaa lautaselle.
Ole hyvä, maista toki!
Kissa kävelee tyynesti herkun luo ja alkaa syödä.
Kaarina tarkistaa ovet. Kaikki on kiinni kuten piti, mutta ulko-oven alaosassa hän huomaa kissanluukun nähtävästi tarkoitukseen aikanaan tehty.
Siitä se tietää! Salareitti sisään.
Päivällisen aikaan Unelma istuu lattialla kertomassa kissalle tarinoita. Karvainen kuulija seuraa tarkasti. Kaarina naurahtaa ensimmäisen kerran pitkään aikaan:
Jopas on juttukumppanit!
Tytär ja kissa kääntävät päät yhtä aikaa, ja Kaarinasta tuntuu, että jopa kissa kohauttaa olkia samalla tavalla kuin Unelma.
Ovelta kuuluu koputus. Kaarina viittoo tyttärelle:
Istut siinä! ja menee avaamaan.
Hyvää päivää! Olen Reetta naapurista, voit kutsua minua täti Reetaksi. Tässä, nainen ojentaa litran lasipullon täynnä tuoretta maitoa, omalta lehmältä, vielä lämpöistä! Ottakaa ja nauttikaa!
Hyvää päivää! Kaarina häkeltyy, mutta muistaa kohteliaisuudet. Kaarina tässä! Hauska tutustua, vielä lämmintä, kiitos paljon! Kaarina ottaa pullon ja kutsuu vieraan tupaan.
Täti Reetta ei arkaile, vaan astuu sisään.
Kaarina laittaa maitopullon hellanviereen, Unelma kääntyy katsomaan.
Päivää, minä olen Unelma!
Päivää, kultaseni, minä olen täti Reetta.
Tiedättekö, kenen kissa tuo on?
Tottahan toki! Sepä on minun Veikkoni, oikea mestarikissa! Jos syötätte liikaa, ajakaa kotiin välillä, muuten laiskistuu eikä enää pyydystä hiiriä.
Onko täällä hiiriä? Unelma on ihmeissään.
On se, kultaseni. Kaikissa vanhoissa taloissa on, erityisesti syksyllä.
Äiti, meidän on pakko saada juuri Veikko! Siis ihan oma kissa!
Kaarina virnistää:
Katsotaan rauhassa. Täti Reetta, tietäisittekö täällä ketään, joka voisi auttaa pihan ja talon kunnostuksessa? Tarvitsisin vahvat kädet.
Tottahan toki! Käy jututtamassa Juhani-Matias kolme taloa eteenpäin, vihreä portti. Hän on näppärä tekijä, tekee kaiken kohtuuhinnalla.
Kiitos! Oletteko hetken teekupposen seurana? On vain muutama keksi mukana, kun juuri muutettiin.
Kyllä kelpaa, täti Reetta hymyilee.
He istuvat teellä, ja täti Reetta kertoo tarinoita kylästä, perheestään, ja yllättäen kysyy:
Miten sinä tähän taloon päädyit, Kaarina?
Sain sen perintönä, Kaarina yrittää piilottaa tunteensa, muttei aivan onnistu. Hän ei halua jakaa elämäntarinaansa vieraalle.
Tämä on ollut tyhjänä varmaan parikymmentä vuotta. Vanhat tietää sanoa, että tämä talo on jotenkin epäonninen.
Kuinka niin? Tapahtuiko jotain pahaa?
Ei nyt mitään isoa, mutta kukaan ei pysynyt tässä montaa vuotta. Aina muutto tuli: joku sairastui, joku menetti läheisensä, joku kyllästyi. Siksi tässä on vähän sellainen maine. Vanha kauppias rakennutti tämän aikoinaan morsiamelleen, joka kuoli häävuotena äkilliseen tautiin. Kauppias myi talon ja häipyi, ja siitä se jatkui. Vanhakin tämä talo jo on varmaan liki satavuotias. Pariin kertaan on rempattu, mutta kukaan ei tuntunut asettuvan.
Kaarina pyörittelee teelusikkaa sormiensa välissä.
No, tämmöinen nyt tuli. Katsotaan kuinka käy! hän päättää päättäväisesti. Eiköhän me naiset pärjätä! Eikö niin, Unelma? Ei ihan heti käännytetä kannoillamme! Katsotaan, minkälaisesta talosta on kyse.
Kuukaudet kuluvat.
Kaarina kotiutuu uuteen elämään. Unelma käy tarhassa ja Kaarina työskentelee valokuvaamossa, tienaa juhlakuvauksilla hyvin. Valokuvauksesta oli tullut hänelle rakas harrastus jo raskausaikana, ja nyt siitä on ammatiksi.
Talossa ja pihalla riittää alussa töitä. Avuksi tulee mainio Juhani-Matias, jonka täti Reetta tuo paikalle. Mies toteaakin:
Sano vain Juhani-Matiakseksi, siihen on totuttu.
Juhani-Matiaksen kanssa piha raivataan, jolloin paljastuu useita omenapuita ja marjapensaita. Tulevaisuudessa Unelma saa syödä puhdasta satoa. Talo saa uuden katon, verannan ja portaat kunnostetaan. Työtä riittää, mutta siitä syntyy koti.
Talosta tulee oikeasti elävä. Aamuisin Kaarina tulee uudelle verannalle teekupin kanssa, silittelee uusia kaiteita ja antaa mielen rauhoittua. Yhden elämänvaiheen päättyminen tuntuu oikealta.
Kaarina hoitaa nyt myös täti Sirkkua, iltaisin he poikkeavat hänen luonaan ennen kotiinmenoa. Ratkaisu muuttaa tänne on ollut oikea. Kaarinan mieli on rauhoittunut, ja hän alkaa päästää irti kaunasta Mikaelia kohtaan.
Mikael käy usein Unelman luona, mikä helpottaa tätäkin asiaa. Kaarina tajuaa, ettei menneiden vatvomisessa ole järkeä. Tärkeintä on näyttää Unelmalle, että hänen takanaan on vanhemmat, jotka välittävät vaikka eivät enää asu yhdessä.
Täti tukee:
Oikein teet, Kaarina! Älä kanna mitään mukanasi. Pieni suru voi ajan mittaan muuttaa muotonsa suurempaan murheeseen. Päästä irti, muista, mitä hyvää on ollut. Tärkeintä on tuo pieni tyttösi! Älä anna katkeruuden jyrsiä sydäntäsi sinä olet tytölle esimerkki. Lapset huomaavat kaiken, vaikka aikuiset eivät uskoisikaan. Mieti, mitä Unelma tämän ajan muistaa millaisena hän sinut näkee?
Kaarina myöntyy hiljaisesti.
Pikku hiljaa Kaarina tutustuu kyläläisiin. Ensin varovasti, mutta vähitellen naapureista tulee ystäviä. Lapsiperheet vierailevat; Unelmalle löytyy leikittäjiä. Vanhat ihmisetkin tarjoutuvat seuraan.
Niin Kaarina tutustuu Eevaan, joka asuu vähän kauempana. Eeva opettaa Kaarinalle ruisleivän leivontaa, mikä ilahduttaa Unelmaa erityisesti maitolasillinen ja lämmin hapanleipä tekevät ruokailusta ilon. Kaarina nauraa, kun pyyhkii maitoviikset tyttärensä suupielestä.
Sitten tulee seuraava naapuruus: Väinö-pappa ilmestyy ovelle suuren mansikkakulhon kanssa.
Tämä on Britannia-lajiketta. Kun totut, opetan miten tuota kasvatetaan.
Talon remontin jälkeen Kaarina laittaa verannalle ison pöydän, puhdistaa värilasit, hinkkaa lattian ja sijoittaa nurkkaan keinutuolin. Unelma ja oranssi Veikko-kissa, joka alusta päätti asua molemmissa taloissa, viettävät siinä monta iltaa. Kaarinan on aamuisin kuljettava varoen: kerran hän astui kissan pyydystämiin puolikuolleisiin hiiriin Veikko hoiti tonttejaan tunnollisesti.
Vain yhdestä naapurista Kaarina ei pidä: Aino on vanhempi mutta kylän juorukello. Hän puhuu pahaa kaikista, eikä Kaarina jaksa kuunnella. Kaarina yrittää vältellä Ainon juttuja, mutta silti tämä löytää aina tiensä keittiönpöydän ääreen.
Täti Reetta, mitä teen Ainon kanssa? Kaarina valittaa.
Et mitään sille mahda. Jos lopetat vierailut, hän alkaa levittää pajunköyttä. Hänellä on allergia kissoille siksi täällä asioidessa ei viivy.
Pitäisikö hankkia lisää kissoja tai vaikka koira…
Aino on huomannut, että Kaarinan korvat ovat vapaana kaikelle maailman juorulle. Tämä ei aio poistua kuvioista vapaaehtoisesti. Kaarina tyytyy tarjoamaan teetä ja unohtumaan omiin ajatuksiinsa aina kahvivierailulla.
Sitten Kaarina alkaa huomata kummia. Jokainen Ainon vierailu päättyy katastrofiin. Kerran hänen uusi hameensa repeää portaiden terävään naulaan sellaista ei ollut päivä aiemmin, Kaarina on varma. Seuraavalla kerralla Aino istuu tuolin ohi, aivan käsittämätön moka tuoli on kolme seinän väliin jäävä, eikä sivuun voi istua.
Pikkuhiljaa Aino tulee harvemmin.
Eräänä aamuna Kaarina leikkaa pensaita, kun kuulee Ainon ja täti Reetan juttelevan:
Etkö ymmärrä, Reetta. Yksin nainen, lapsi, eikä miestä ollenkaan! En usko! Talo tiptop, puutarha hoidettu kyllä siellä joku käy.
Höh, sinähän tiedät, että Juhani-Matias auttoi, siitä maksettiin.
Mutta entä talo?
No?
Kaikki tietävät, että tämä talo on kirottu! Pitää olla hullu jos jää asumaan. Miksi kaikki käyvät hänen luonaan, mutta eivät minun?
Kaarina tekee paikan, ei paikka Kaarinaa. Siksi ihmiset viihtyvät. Mene nyt, maito on hellalla!
Kaarina hymähtää portin takana. Kaikenlaista.
Äitii! Missä olet? Unelma huutaa verannalta.
Tässäpä minä! Heräsitkö? Pesitkö kasvot?
En vielä! Katso tätä!
Kaarina katsoo sinne, minne tytär osoittaa. Polkua pitkin Veikko-kissa laahaa perässään pientä oranssia kissanpentua. Veikko pysähtyy päättäväisesti Kaarinan jalkoihin, katsoo tiukasti ja pudottaa pennun joka maukuu protestiksi.
Kiitos, Veikko! Taidat tietää, että tämä on hyvä idea?
Kissa murahtaa tyytyväisenä ja lähtee kohti täti Reetan taloa. Sillä on tehtävänsä täytetty.
No, Unelma, ehkä tämä on merkki. Mikä nimeksi?
Veikko!
Kaarina nostaa pennun silmien tasolle:
Tervetuloa, Veikko Veikkonen! Noniin, kaikki sisään, nyt on aamupalan aika.
Unelma nauraa, avaa verannan oven ja lämmin tuoksu tulvahtaa kotiin.
