Kirje itseltä
Kirjekuori oli oranssi. Mielettömän kirkas kuin satsuma maaliskuun hangessa. Se makasi postilaatikossa laskujen ja pizzaflyerin välissä, ja Kyllikki nosti sen viimeisenä.
Etupuolella hänen oma käsialansa. Hänen osoitteensa. Hänen nimensä: Kyllikki Annikkarintytär Leppävuori.
Hän käänsi kuoren. Takapuolella sama osoite ja sama nimi lähettäjänä.
Kyllikki seisoi rappukäytävän ykköskerrokseessa, S-Marketin ostoskassi vasemmassa kädessä, eikä tajunnut mitään. Kuka muka vitsailisi näin? Hän tarkasti käsialan. Koneellisen pitkä t-kirjain, kiekurainen r tällaista kirjoitti vain hän. Aina lukiosta asti, kun äidinkielen lehtori, Mirja-Liisa, sanoi kerran: Leppävuori, sinulla on aikuisen naisen käsiala. Ota se kohteliaisuutena.
Eikä Kyllikki ollut muuttanut käsialaansa. Vielä kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin sama t ja sama r.
Hän kapusi yhdeksänteen kerrokseen, avasi oven ja pudotti kassin keittiön pöydälle. Kirjekuoren hän laski viereen.
Kaksiota Kurkimäessä Kyllikki oli ehtinyt jo tottua naurettavan pieni, länsi-ikkunat. Eteisessä yksinäinen naulakko ja kapea peili, johon hän joka aamu katsoi ja ajatteli: Noh, kelpaa. Töihin passaa. Ei kaunis, ei virkeä vaan toimintakuntoinen. Sehän riitti.
Joka ilta ilta-aurinko värjäsi huoneen paksulla oranssilla, kuin vanhan pajunhunajan. Ainoa bonari asunnossa, ellei laske kympin metromatkaa. Ja nytkin, kuuden maissa, valo kiipesi seinää pitkin kirjahyllylle, teekupille ja äidin valokuvalle puisessa kehyksessä.
Kyllikki istui pöydän ääreen, hieroi hartioitaan. Ne olivat taas korkealla kuin odotti nuijaa selkään. Tämä tapa tuli hiipien vuosien Teams-palavereissa ja esihenkilön ahdistelupuheluissa. Kroppa ennakoi pahaa nopeammin kuin hän itse.
Hän vilkaisi kuorta.
Oranssi. Jämäkkä paperi, ei ryppyä missään joku oli kantanut tarkasti. Hän siveli nimikirjoitustaan.
Ei pilaa. Hän tunsi oman käsialansa paremmin kuin naamansa.
Kyllikki repäisi nauhan auki ja kurkkasi sisään. Paperiarkki tavallinen, valkoinen ja jotain kiiltäväpintaista kyljessä.
Hän veti paperin ulos ja avasi sen.
Moi. Tämä olet sinä. Tai no, Kyllikki maaliskuulta kaksituhattakaksikymmentäviisi. Olet nyt kolmekymmentäseitsemän, istut keittiössä kahdelta yöllä ja kaikki tuntuu paskalta. Et ole nukkunut neljään yöhön. Mietit, ettet jaksa. Et työtä, et itseäsi, et tätä Helsinkiä, joka suolet päälle joka suunnasta.
Kirjoitan, koska jonkun on pakko. Ystävä soittaa huomenna, äiti vasta ylihuomenna, mutta nyt nyt olet vain sinä.
Tämän halusit muistuttaa itsellesi: Pärjäsit silloinkin pärjäät nytkin.
Rakasta itseäsi. Olet sen arvoinen.
Jos luet tämän, on vuosi vierähtänyt. Selvisit. Eli tämä ei ollut turhaa.
Kyllikki laski paperin pöydälle.
Kurkkua kuristi. Ei itkusta vaan tunnistamisesta. Se oli hän. Joka sana hänen sanansa. Intonaatio, pilkku väärässä paikassa heti nyt jälkeen, ja tapa aloittaa kappale sanalla tämän.
Mutta hän ei muistanut.
Ei muistanut koskaan kirjoittaneensa. Ei oranssia kuorta, ei paperin valintaa. Vuosi meni eikä hän kertaakaan muistanut.
Sitten hän huomasi kuvan.
Se oli lipsahtanut kuoresta kirjelappua kaivaessa ja pudonnut pöydälle kiiltävä puoli alaspäin. Kyllikki käänsi sen.
Kuvassa oli nainen. Harmaa naama, silmäpusseissa kaksi sormenleveyttä varjoa, huulet haljenneet, puristuneet viivaksi. Hiukset nutturalla, mutta huolimattomasti toiselta puolelta suortuva poskella. Villapaita harmaa, kyynärpäistä venynyt, juuri se jonka Kyllikki heitti pois viime kesänä.
Hän tunsi villapaidan. Ja hän tunsi kasvot.
Se oli hän viime kevään Kyllikki.
Kuvan alareunassa luki pienellä kaunolla: Olet kasvanut vahvemmaksi. Katso minua näet, mistä lähdit.
Kyllikki asetti kuvan kirjeen viereen. Aurinko valoi pöytään, osui kuvan pintaan. Kasvot lämpenivät muttei ilme.
Ja sitten hän muisti.
***
Maaliskuu 2025. Kaksi aamuyöllä. Sama keittiö, sama pöytä, pöydällä läppäri, jonka ruutu sai silmät vetistämään.
Kyllikki istui t-paidassa ja pyjamahousuissa, paljain varpain, jäässä, ja selasi. Ei Facebookkia, ei hesaria jotain muuta, mitä ei osannut nimetä. Ehkä merkki. Ehkä syy nousta sängystä.
Silloin hän ei kyennyt kolmeen päivään nousemaan lainkaan. Ei ollut laiskuutta, vaan jotain liisterimäistä, painavaa, mikä lamasi kaiken. Kuin joku olisi pudottanut betonilaatan hänen päälleen ja lähtenyt kahville.
Avioero oli ollut kolme vuotta aiemmin. Jouni lähti vuonna -23, kollegan matkaan, sinne Leenaan taloushallinnosta naiseen, joka nauroi enemmän eikä kysellyt liikoja. Kyllikki ei itkenyt. Keräsi Jounin kamat kahteen kassiin, asetti ovelle. Sanoi: Vie mennessäs. Jouni vei.
Sitten Kyllikki paiski töitä hulluna. Viikonloput, lomat nolla. Hankintaryhmän esihenkilö rakennusliikkeessä Rakentamo Oy: soittoa toimittajille kasista illan kymppiin, Exceleitä, johtoryhmän palaverit, joissa Tommi Isokorpi hoki: Markkinat ovat kuralla, sopeutetaan. Jos et jaksa, se on oma moka.
Kyllikki jaksoi. Ei valittanut.
Syksyllä 24 kroppa sanoi: Tämä riittää. Ensin katosi uni. Sitten nälkä. Lopulta halu poistua kämpästä. Tammikuussa hän nukahti vain telkka päällä, söi kerran päivässä ja puhui lähinnä äidin kanssa puhelimessa, senkin vastahakoisesti.
Äiti huomasi. Liisa Leppävuori soitti iltaisin, Oletko syönyt, Kyllikki? Kyllikki vastasi: Olen, keittoa. Keittoa ei ollut keitetty marraskuun jälkeen.
Sinä yönä Kyllikki guuglasi kirje tulevalle itselle. Sattuma. Joku mainos jäi mieleen. Eka hakutulos oli aikakapseli.fi. Kirjoita kirje, valitse palautusaika kuukaudesta kymmeneen vuoteen ja maksa 6 euroa. Oikea kirje oikeassa kuoressa, postin mukana.
Kyllikki valitsi oranssin kuoren. Oranssi, kun harmaata oli tarpeeksi. Hän kirjoitti käsin, otti kuvasta kännykkäkuvan ja latasi sivulle. Sitten selfie siinä keittiön pöydän ääressä, läppärin valossa. Maksoi, valitsi: toimitus vuosi myöhemmin.
Sammutti läppärin, meni nukkumaan. Ei ajatellut koko asiaa vuoteen.
Koska sen maaliskuun jälkeen elämä alkoi hitaasti liikahtaa. Ei kauniisti, vaan nykien kuin vanha Koneen hissi.
Huhtikuussa -25 Kyllikki ilmoittautui ensimmäistä kertaa elämässä psykologille. Lyhyttukkainen nainen, Mikonkadun toimisto, viisikymmentä minuuttia viikossa. Kolmannella kerralla Kyllikki itki kaksikymmentä minuuttia niin ettei pystynyt pysäyttämään. Kuudennella kertaa nauroi ekaa kertaa puoleen vuoteen.
Kesäkuussa nimitettiin vastuullisempiin hommiin. Hankintapäälliköksi. Isokorpi sanoi: Leppävuori, sinä et valita, vaan teet. Huomasin kyllä. Kyllikki nyökkäsi, palasi pöytänsä ääreen. Hartiat nousivat ylös tutulla tavalla ilo ja pelko tuli samassa läjässä.
Syksyllä keveni. Taas keittoa. Sunnuntaisin taas ulos Auroranpuiston laitaan, kirja ja kahvitermari mukana. Äidille hän soitti itse, ei enää odottanut.
Kirje unohtui. Kokonaan. Kuten unohtaa Wärtsilän ohjekansion: tiedät, että se on jossain mutta ei jaksa miettiä.
Ennen tätä päivää.
Kyllikki istui pöydän ääressä, kirje kädessä, valokuva toisessa, ja katsoi naista, joka vielä vuosi sitten oli hän.
Harmaa naama, varjot, se kulahtanut neule.
Sisäinen ääni se vanha tuttu, jokapäiväinen ähertäjä sanoi: Niin? Taas tympeetä. Mikä muka muuttui?
***
Tämä ääni oli ollut kauan. Kyllikki ei tiennyt, milloin se alkoi ehkä eron jälkeen, ehkä jo aiemmin. Ei se huutanut. Ei raivonnut. Järjesti asiat mukamas lempeästi, hillitysti, mutta siitä tuli vain pahempi olo.
Ylennys sattumaa. Isokorvella ei ollut parempaa.
Kuvittelet pärjääväsi? Katso nyt itseäsi. Hartiat korvissa, neljän tunnin yöunet, aamukahvi ja huoli.
Sinutkin irtisanotaan. Huhtikuussa? Toukokuussa? Saa nähdä.
Ja Kyllikki kuunteli. Ei uskonut, mutta ei osannut olla kuuntelematta. Se ääni oli osa häntä kuin tapa nostaa hartiat tai tehdä t:stä pitkä viiva. Se oli ollut niin kauan, että oli mahdotonta tietää, mihin hän päättyi ja ääni alkoi.
Seuraavana aamuna, yhdeksästoista maaliskuuta, Kyllikki nousi kuudelta. Suihku, kahvi, ripsiväri. Perussetti.
Töissä oli outo syvä hiljaisuus. Rakentamo Oy:n toimistolla Länsiväylän varressa avokonttori, kolmekymmentäkaksi pöytää kolmatta viikkoa aikamoista odotusta ilmassa. Helmikuussa ilmoitettiin yt:t. Eka aalto meni, viisi lähtijää logistiikasta. Kaikki odottivat seuraavaa.
Kyllikki ohitti aulan. Sihteeri Emmi hymyili väkinäisesti, hieman vinosti. Emmikin odotti.
Kyllikki istui pöytäänsä, ripusti laukun taakseen. Käynnisti PC:n. Salasana äidin syntymäpäivä meni sormimuistilla. Sata neljätoista lukematonta sähköpostia. Aloitti. Tattarinsuon tehtaan Salla halusi maksuaikaa. Vantaan varasto valitti kuitupuutavaran puutteesta. Talousosasto hoputti raportteja viimeistään perjantaihin. Peruspäivä. Ilman sitä hiljaisuutta olisi voinut luulla, ettei mitään erikoista.
Yhdeltätoista Isokorpi kokosi palaverin.
Hän tuli neukkarille, lyhyt, tiivis, tapana pyörittää kuulakärkikynän korkkia. Katsoi kahdeksaatoista työntekijää.
Lyhyesti, hän sanoi. Reetta Suokas jättää firman. Sovussa kyllä, mutta tiedättehän te, mitä se tarkoittaa.
Reetta Suokas, kaksikymmentäyhdeksän, projekteissa, kolmattatoista vuotta firmassa. Kyllikki tunsi hänet sen verran, että muisti miten Reetta toi toisinaan piirakoita Ottakaa, nämä on mummon tekemää! Joulun bileissä kerran Reetta totesi, että pelkää enemmän irtisanomisia kuin myyrää narikassa: Mulla on asuntolaina. Ja kissa. Eihän sitä kissaa voi irtisanoa.
Ja sitten, Isokorpi napsautti korkkia, huhtikuussa jatkuu sopeuttaminen. Ketkä jää? Katsotaan tulosten perusteella.
Kyllikki istui selkä suorana, hartiat taas korvissa, sormet lomittain. Sisäinen ääni sanoi: Mitäs minä sanoin. Huhtikuu on sinun vuorosi.
Palaverin jälkeen hän meni käytävälle, nojasi vesiautomaatin seinään, sulki silmät laskien kolmeen.
Korvissa kaksi ääntä. Toinen, vaimea: Pärjäsit silloinkin pärjäät nyt. Kirjeestä. Oranssista kuoressa. Viime keväältä.
Toinen, kova: Mikä tahansa paperinpala jonka sait kuudella eurolla netistä. Sattumaa vain. Reettakaan ei auttanut, Reetta laittaa irtisanomisilmoituksen kissan kanssa.
Kyllikki avasi silmät. Lorautti vettä lasiin. Jatkoi töitä. Siitä hän osasi.
Illalla seiskalta Kyllikki istui keittiöpöydän ääressä lautasellisen ruispuuron ja kasvispihvin kanssa. Puhelin soi. Äiti.
Hei Kyllikki, Liisa-äidin ääni oli pehmeä, vähän käheä flunssasta, Miten menee?
Ihan ok, töitä riittää.
Oletko syönyt?
Syön just nyt. Puuroa.
Hyvä.
Tauko. Kyllikki tiesi, että äiti veti johtopäätöksiä. Kolmekymmentä vuotta kirjastossa oli opettanut kuuntelemaan sanojen välejä. Tätä taitoa hän käytti nytkin.
Sinulla on äänessä sellainen… puristava kaiku.
Väsyttää vain, äiti.
Noin sanoit viime keväänäkin. Väsyttää vain, äiti. Sitten oli kolme päivää et lähde ollenkaan kämpästä.
Kyllikki sulki silmät.
Tää ei ole sama, äiti. Työt vain painaa.
Sinä tiedät, että olen tässä. Jos tulee hätä. Voin tulla viikonloppuna käymään. Tuon keittoa oikeaa, ei valmista.
Kyllikki hymyili ekaa kertaa päivässä.
Kiitos äiti. Vielä pärjään.
He puhuivat kymmenen minuuttia äidin verenpaineista, naapurista joka otti rescue-kissan ja se ulvoi öisin, Tikkurilan keväästä ja violeteista orvokeista, jonka äiti lähetti kuvan: Katso nyt, kevät on alkanut ja sinä siellä Helsingissä homehdut. Suupielet kääntyivät ylös. Ja tuli vähän kevyempi.
Äiti ei painostanut. Ei kysellyt: Onko sul mies? tai Koskas niitä lapsia? Kolmekymmentä vuotta lastenosastolla opetti: hiljaisuus on joskus tärkeintä. Hän vain oli. Kaksi sataa kilometriä ja yksi puhelu etäisyyttä.
Kyllikki laski puhelimen, tiskasi lautasen, katsoi taas kirjettä pöydän kulmalla.
Olet kasvanut vahvemmaksi. Katso minua näet, mistä lähdit.
Hän nosti valokuvan kasvojensa eteen. Kuvassa oleva nainen tuijotti kameraan ilmeellä, joka pyysi apua, muttei tiennyt keneltä.
Yhdeksältä soitti Kati.
Kati, yläasteen ystävä, kaksikymmentäkaksi vuotta ystävyyttä, matala ääni, vähän käheä kuulosti aina siltä että nauraa, vaikka maailma loppuisi.
Kylle! Kerro kaikki.
Mitä…?
No kaikki. Tiedän että teillä yt:t. Minna mainitsi meidän Discordissa.
Kyllikki puuskahti.
Juu, yksi sai tänään kenkää ja Isokorpi sanoi että huhtikuussa jatkuu.
Entäs sinä?
En ainakaan vielä. Mutta vain vielä.
Kylle, muistatko kun vuosi sitten soitit mulle yöllä? Sanoit ettet kestä. Että nyt on loppu. Muistatko?
Kyllikki muisti. Sumuinen kuin Itämerellä marraskuussa.
Muistan.
Ja mitä? Tässä olet. Töissä, ylennyksessä, keität soppaa, vastaat mun soittoihin. Ei se loppu tullut. Se oli arkea vaan.
Kyllikki ei sanonut mitään.
Kuulitko?
Kuulin.
Sitten lopeta itsesi hautaaminen.
Kati selitti vielä toisen mokoman keittiökalustehulluja asiakkaita, kissansa Fenix joka oli repinyt sohvan uuteen uskoon, viikonlopun suunnitelmista ja viinistä.
Kyllikki kuunteli. Ja tajusi, että Kati sanoi oikeastaan samaa kuin hän itse vuosi sitten, äiti tai vanha-itsensä: sinä selviydyit, lakkaa itsesi hakkaaminen.
Hän laittoi luurin kiinni. Kymmenen illalla.
Asunnossa oli hiljaista. Tavanomaista hiljaisuutta, ei raskasta. Jääkaappi hyrisi. Joku bussi kolisi kadulla. Alakerrassa naapurilapsi nauroi ohuella äänellä, kuin vihellys.
Kyllikki meni vessaan, laittoi valot. Katsoi peiliin.
Kasvot. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta, ruskeat olkapäille ulottuvat hiukset, vähän laineilla kostean ilman jäljiltä. Iho ei harmaa, vain tavallinen. Hieman punaa poskilla teestä. Silmäpussit mutta eivät sellaiset kun kuvassa.
Hän tuli keittiöön, haki valokuvan, vei vessaan ja asetti peilin viereen.
Kaksi naamaa.
Tässä nyt. Elävä, lämmin, vähän väsynyt.
Kuvassa harmaa, kireähuulinen, avun anelu silmissä.
Vuosi välissä.
Ja ääni mielessä se järkevä, rauhallinen yritti taas: Ei sillä mitään väliä. Kuvissa näyttää aina pahemmalta. Valo oli toivoton. Sinähän vain
Kyllikki sanoi ääneen. Ehkä ensimmäistä kertaa.
Ei.
Peilissä ollut nainen tuijotti takaisin: rauhallisena, kasatun oloisena, aavistuksen hämmentyneenä.
Ei, Kyllikki toisti. En ole sama. Olen toinen. Katso tämä oli vanha minä. Nyt olen tämä.
Ääni vaikeni.
Kyllikki seisoi vessassa, sukattomana, verkkareissa, valokuva kädessä ja ekaa kertaa vuoteen katsoi itseään arvioimatta.
Ei riitänkö. Ei selviänkö. Ei mitä jos kaikki menee.
Katsoi vain.
Ja näki. Ei sankaria, ei lehden kansinaista, ei erityistä. Ihmisen. Rajun vuoden kuluessa kolme sataa raporttia allekirjoittaneet kädet, hartiat, jotka vieläkin kipuavat ylös mutta eivät ole katkenneet.
***
Yöllä valvoi kahteen. Ei ahdistuksesta, vaan ajatuksista.
Makasi pimeässä ja kävi läpi mennyttä vuotta. Ei tapahtumia, vaan tunteita. Kuinka ensimmäistä kertaa pitkään aikaan keitti aamiaisen ja söi kaiken. Kuinka käveli puistoon, istui penkillä, aurinko lämmitti naamaa ja oli vain siinä. Kuinka psykologi käynnillä nauroi sille, että aina pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan.
Pikku asioita. Niistä muodostui vuosi.
Ääni päässä sanoi: Ei se ole mikään saavutus. Kaikki pärjää samoin. Ei voittanut mitään.
Kyllikki mietti: Josko ääni valehtelee? Ei pahantahtoisesti. Ei ilkeyttään. Se vain ei osaa muuta. Se on huoneessa ilman ikkunoita ei tiedä auringosta, niin ei sitä usko.
Hän nousi. Käveli keittiöön. Sytytti pöytälampun.
Oranssi kuori pöydällä. Kyllikki käänsi sen väärä puoli ylöspäin. Otti mustekynän sen saman, millä oli täytetty ostotilauksia.
Alkoi kirjoittaa.
Moi taas. Tämä olet sinä Kyllikki maaliskuulta kaksituhattakaksikymmentäkuusi. Olet nyt kolmekymmentäkahdeksan. Töissä on outoa. Elämä outoa. Mutta selviät.
Hei, vuosi sitten kirjoitin sinulle yöllä. Silloin synkimmästä pimeästä, josta ei näy seinää eikä uloskäyntiä.
Tänään sain sen kirjeen. Ja tiedätkö mitä? En tunnistanut itseäni kuvasta heti. Kesti kolme sekuntia tajuta, että harmaa nainen kuvassa olin minä.
Kolme sekuntia on vuosi.
Nyt kirjoitan en enää pimeästä, vaan lämmöstä. Jos luet tämän, se tarkoittaa: taas selvisit vuoden.
Rakasta itseäsi. Olet sen arvoinen.
Kyllikki, maaliskuussa 2026.
P.S. Jos hartiat taas on korvissa laske. Noin. Hyvä.
Hän taittoi paperin, sujautti samaan oranssiin kuoreen, jonka oli nostanut postista aamulla. Käänsi oikeinpäin. Kirjoitti osoitteensa.
Avasin läppärin. Menin aikakapseli.fi:hin. Valitsin lähetykseksi maaliskuun 2027. Latasi kirjeen skannauksen. Ja hetken mietittyään otti selfien. Siinä keittiössä, lampunvalossa.
Tällä kertaa kasvot näytöllä olivat toiset. Eivät harmaat, eivät nuutuneet. Tavalliset. Vähän väsyneet, silmäpussit mutta elossa. Suupielessä ei ollut hymyä, mutta tyyneys.
Kyllikki latasi kuvan. Maksoi. Sulki läppärin.
Siirtyi ikkunaan.
Yö-Helsinki tuikki lasin takana. Katulamput, ratikat, miljoona keltaista ruutua. Hiljaista. Maaliskuu, plus kaksi astetta, kevyt viima.
Hän seisoi paljain varpain kylmällä lattialla ja tunsi, kuinka hartiat, jotka koko päivän olivat hänellä teollisuusalueen tiiliskivenä, laskeutuivat alas. Omaehtoisesti.
Ja se tuttu järkevä ääni yritti sanoa jotakin.
Mutta Kyllikki ei kuunnellut.
Hän katsoi ulos yöhön ja ajatteli naista, joka vuosi myöhemmin saa oranssin kirjekuoren. Se nainen on vuoden vanhempi. Ehkä töissä muualla, ehkä ei. Asuu täällä tai jossain muualla. Ehkä joku on tullut hänen rinnalleen, ehkä ei. Yksi asia oli tärkeä:
Kirjekuoressa odottaa kuva ja viesti: Katso minua. Näet, mistä tulit.
Ja seuraava Kyllikki katsoo. Ja näkee.
Hän hymyili. Sammutti lampun. Palasi vuoteeseen.
Ulkona maaliskuun yö, märän asfaltin tuoksu.
Asunnossa rauha.
Pöydällä oranssi kirjekuori, uusi kirje sisällä.
***
Aamulla Kyllikki heräsi seitsemältä ilman kelloa. Valo oli itästä hopeinen, aamuinen. Ei tuttu oranssi ilta, vaan uusi.
Hän nousi, käveli keittiöön, laittoi veden kiehumaan.
Kirjekuori oli pöydällä. Vieressä kuva ja kirje.
Ei avannut uudelleen. Ei tuijotellut. Laittoi vierekkäin nätisti kuin tärkeitä esineitä, joita haluaa säästää.
Kaapista hän otti pienen lasikehyksen joskus hankittu lomakuvaa varten, muttei koskaan käytetty. Pisti viime vuoden kuvan kehykseen. Siirsi kirjahyllyn päälle.
Harmaat kasvot. Tummat silmät. Huolimaton nuttura. Villapaita, joka rymysi jo Sortti-asemalle.
Ei siksi, että muistaisi kipua. Vaan että muistaisi matkan.
Vedenkeitin napsahti. Kyllikki kaatoi teetä. Otti mukin molempiin käsiin lämmin posliini. Käveli ikkunan ääreen.
Heijastuksesta hän näki itsensä aamutakissa, ilman meikkiä, höyryävä kuppi kädessä.
Sisäinen ääni oli hiljaa.
Kyllikki joi, pukeutui, otti laukun. Sulki oven.
Käytävässä pysähtyi, tarkisti hartiat.
Ne olivat alhaalla. Suorat, rennot. Eivät jännittyneet, eivät kivussa. Omat.
Kyllikki lähti töihin.
Keittiön pöydällä odotti taas uusi oranssi kirjekuori. Uusi kirje, uusi kuva, matkalla eteenpäin.
Vuoden päästä se saapuu. Kyllikki avaa, katsoo vuotta nuorempaa minäänsä ja ehkä taas ei tunnista.
Sillä vuodessa muuttuu kaikki.
Tai melkein kaikki.
Käsiala pysyy samana. Pitkä viiva t:ssä, lenkki r:ssä. Kuten koulussa, kuten aina.
Ja kuoressa lukee yksi lause, sama kuin aina: Pärjäsit silloinkin pärjäät nytkin.
Tällä kertaa valoista. Ei enää pimeästä.
