Kiitos sinulle, Jumala! Odotin tätä hetkeä! huokasi mummo raskaasti, mutta hänen kasvonsa säteilivät aitoa onnea. Hän silitti hellästi lapsenlapsensa kasvoja kuivilla käsillään, ja antoi niiden pudota takaisin peiton päälle.
Lepää vähän, mummu, pyysi Joonas. Huomenna sinulla on koko päivä aikaa kertoa kaikki, silloin jutellaan sydämen kyllyydestä.
Ei, Joonas, hymyili mummo hieman surumielisesti. Yhtä vain Jumalalta pyysin; että saisin nähdä sinut vielä kerran. En muuta tarvinnut, näin ja sain halata. Nyt levähdän hetken ja sitten puhutaan lisää. Hän sulki väsyneenä silmänsä. Martta, käytä Joonasta syömässä pitkän matkan jälkeen kelpaa lämmin ruoka.
Mummo oli jo huonossa kunnossa, hän tiesi itsellään olevan vähän aikaa jäljellä. Joonas oli hänelle ainoa oma ihminen ja hän Joonaalle. Joonaksen vanhemmat olivat kadonneet elämän polulta ensin huusi vahva viina kaiken, mikä irti lähti, tavarat, huonekalut, sitten koko asunto. Lopulta jäi enää itsensä uhrata. Mummo ehti pelastaa ainoan lapsenlapsensa huonon onnen kierteestä, opetti hyvin koulussa, patisti ajokorttikouluun ja saattoi sotaväkeen. Nyt, tänään, hän sai nähdä pojan uudelleen. Eihän se tällaiseksi jälleennäkemiseksi ollut toiveissa, mutta elämä oli määrännyt näin.
Sillä aikaa, kun Martta vanha naapuri ja mummon ystävä laittoi ruokaa Joonaalle keittiössä, mummo etsi juuri oikeita sanoja, sellaisia jotka tavoittaisivat sekä järjen että sydämen. Mutta muisti jo harhaili. Hän silitteli rakasta kissaansa, Sirua, joka ei ollut viimeisinä päivinä poistunut omistajansa viereltä, arvaten pahaa. Lopulta mummo kutsui:
Joonas, tule hetkeksi. Ja kun poika istui viereen, mummo puhui hiljaa: Olisin niin halunnut hoitaa sinun lapsiasi, Joonas, mutta taitaa jäädä haaveeksi. Yksin sinun täytyy jatkaa. Yksin on raskasta. Jos kohtaat hyvän tytön, älä päästä irti, valitse hänet koko elämää varten, vaikea se elämä on joka tapauksessa. Älä anna huolettoman ilon ja turhan juomisen viedä pahinta on, jos viinalle painuu! Yksi horjahtaa, koko perhe kärsii. Polkuja on monia, Joonas, mutta valitse oikea.
Hetkeksi mummo vaikeni, ehkä muisti omia poikiensa kohtaloita. Mutta jatkoi sitten:
Asunnon siirsin sinun nimiisi, onpa paikka mihin nuoren vaimon tuoda. Hautajaisiin jätin syrjään vähän, Martta näyttää sinulle mistä löytyy. Loput siirsin pankkikortillesi, kyllä sillä alkuun pääset. Sirua varjele, älä jätä ilman seuraa. Sehän on viisas ja lämmin eläin. Sinähän sen pienenä kannoit sisälle No, siinä kaikki. Mene nyt, lepää sinäkin, minä myös nukun hetken.
Aamulla mummo ei enää herännyt
Joonas sai töitä nettiyhteyksien asentajana, ystävien suosituksesta. Heidän kuuden hengen tiiminsä veti valokuitua ja asensi ihmisille nettiä. Vaikka työpäivän päätteeksi väsytti, hyvä palkka ja onnistumisen tunne palkitsi vaivan.
Kotona häntä odotti Siru harmaankirjava kissa, jonka Joonas oli pelastanut kadulta kahdeksan vuotta aiemmin. Siru oli mummon kuoleman jälkeen ollut murheen murtama, ei oikein syönyt, istui vanhassa nojatuolissa, mummon nojatuolissa, ja tuijotti oven suuntaan lakkauttamatta silmiään, kuin odottaen emäntää takaisin. Mutta emäntää ei enää tullut.
Joonas koetti piristää Sirua, istui sen kanssa, jutteli päivän tapahtumista, houkutteli syömään. Kului kuitenkin kuukausi ennen kuin Siru viimein osoitti elon merkkejä.
Sinä päivänä Joonas sai ensimmäisen palkan. Työkaverit vaativat kestejä vanha, rikkomaton perinne, jonka sivuuttamista pidettiin moukkamaisuutena. Joonas tarjosi illan ravintolassa yhdessä syöden ja juoden. Hän palasi kotiin myöhään ja hyvässä nousussa. Oven takana vastassa oli Siru. Syystä tai toisesta ei tehnyt mieli katsoa sen suuria, ymmärtäväisiä silmiä. Joonas vältti katsetta, mutta Siru seurasi häntä päättävin silmin. Lopulta tajutessaan tilanteen kissa maukui surullisesti, ja livahti sohvan alle.
Siru, yritti Joonas selittää, enhän voinut kieltäytyä kavereilta. Nehän järjestivät minulle töitä, ja muutenkin ystäviähän ne ovat. Jotenkin tuntui kuin hän olisi puolustellut itseään mummolle, ei kissalle.
Seuraavana päivänä Siru oli jälleen oven takana, ja huomattuaan että isäntä oli kunnossa, kiersi tämän jalkoja, kehräsi ja söi hyvällä ruokahalulla. Seurasi Joonasta illan huoneesta toiseen, ja nukkumaan mennessä painautui hänen kylkeensä.
Kyllä sinä kaiken ymmärrät, kuiskasi Joonas silittäen Sirua. Mutta älä pelkää, olen jo aikuinen, tiedän itse mistä vastaan. Aikuisena ei joudu vastuuseen vain jos juo liikaa. Minä sitä pelkään suvussakin kulki virta, eikö vain Täytyy varmaan vaihtaa työpaikkaa, siellä juominen on niin tavallista että syytä löytyy joka viikolle: työpäivän päätteeksi, viikonloppuna, aina on aihe juhlaan. Olen jo pariin kertaan kieltäytynyt, mutta siitä paheksutaan. Ei, pakko etsiä muu homma. Pienenä haaveilin rekkakuskina olemisesta, mutta nykyinen kortti ei riitä, kuka sen yhdistelmän käsiini antaisi?
Tulipa taas perjantai, ja Joonas istui vakioporukassa kapakassa. Kaverit juhlivat viikkoa, Joonas joi kivennäisvettä ja katseli muita hiukan alakuloisena.
Heitä tarjoili nuori, iloinen tyttö nuorukaiset yrittivät pyytää häntä pöytään, ja lopulta porukan työnjohtaja tarttui häntä kädestä vetäen luokseen. Tyttö yritti rimpuilla irti, mutta turhaan; mies oli vahva ja päästä humalassa.
Päästä hänet, Joonas sanoi nousten seisomaan. Hetki hiljeni oli tavattoman noloa nousta pomoaan vastaan tuolla tavoin! Yllätyksestä työnjohtaja löysäsi otteen, ja tyttö pääsi irti, jäi seisomaan parin askeleen päähän ja katseli Joonaa huolestuneena.
Tilannetta ei päässyt kärjistymään, sillä kapakan omistaja isokokoinen mies kokin asussa, hihat käärittyinä astui väliin. Äijä joukko siirtyi äkäisinä ulos, mulkoillen Joonaa.
Ei kiirettä, poika, pysäytti kapakoitsija, joka esittäytyi Matiksi, antakoot noiden jäähtyä pihalla, jos vaikka järki palaa. Näin sinut, et edes juo, miksi pidät noiden seuraa?
Työporukka kohautti olkapäitään Joonas. Yhdessä tehdään töitä, yhdessä vietetään.
Jätä ne, murisi Matti ja hymyili. Onko tuo muka seuraa? Joillakin juominen vie koko elämän. Ella, tytär, laita meille teetä niin kuin vain sinä osaat. Ja minäkin ehdin hetkeksi levätä, kun on hiljaista.
Tytär? ihmetteli Joonas katsellessaan Ellan perään.
Juu, auttaa minua koulun jälkeen, vastasi Matti. He istuivat samassa pöydässä, nauttien tuoksuvasta teestä porsliinikannusta. Kuule, sinun pitää varmaan hakea toista työtä, et sinä siellä pärjää tämän jälkeen. Tai vielä pahempaa alat itsekin juoda. Onko sinulla muuta ammattia?
Minulla on ajokortti, sain jo ennen armeijaa, ja vuoden ajoin intissäkin. Rekkakuskin hommaa olen haaveillut, mutta kuka ottaisi kokemattoman?
Eipä heti, myönsi Matti. Mutta tunnen porukkaa isommissa firmoissa. Tule ensin meille, aloitat pakettiautolla, on keikkamatkoja välillä kauemmaskin. Jos hyvin käy, saat rengastella isompaa. Mutta lisää korttiluokkia pitää vielä hankkia.
Sopii! Joonaksen kasvot kirkastuivat. Matti tuntui turvalliselta ja rehdiltä ja Ellan isä, mikä vain lisäsi arvostusta. Silloin Matti huomasi Joonaan katseen seuraavan Ellaa:
Kiitos avusta, Ella, nyt voit lähteä kotiin, Joonas saattaa. Hän myhäili, kun yhdessä lähdettiin, puna kihosi nuorten poskille.
***
Viittä vuotta myöhemmin Joonas ajoi raskasta rekkaa talvisella tiellä. Kaupunki jossa odottivat vaimo Ella, tytär Maija ja vanha Siru oli noin kolmenkymmenen kilometrin päässä.
Tien varressa seisoi mies, ohut takki päällä, selvästi väärä vuodenaika vaatetukselle. Tuo palelee, ajatteli Joonas ja pysäytti rekan.
Työnjohtaja? tunnisti hän, kun mies nousi kyytiin.
Työnjohtaja katsoi samein silmin, viinan kangistamana:
Ai sinä mutisi. Enää en ole pomo, tuotakin oli joskus. Porukka on vaihtunut. Jäljelle jääneet harventuneet puoleen. Yksi paleltui, toinen hukkui, molemmat juopottelun seurauksena, yhden vei myrkyllinen likööri. Loput ovat kuten minä, hanttihommissa ristiin ja rastiin. Hän nosti povitaskusta pahan hajuista pulloa, hörppäsi, pudisti päätään. Mutta eiköhän tässä pärjätä.
Joonas jätti hänet kaupungin keskustaan, jäi hetkeksi katsomaan surullisena perään. Hän muisti miehen uhoa ja kuinka tiellä elämä lopulta valitaan.
Kodin kohdalla Joonas vilkaisi ikkunaa. Keittiössä palaa valo Ella ei vielä nuku, odottaa. Ehkä Martta on käymässä, juttelemassa tai paijaamassa Maijaa. Ei kuitenkaan, sillä Maija nukkuu jo lastensängyssä, jonka yläpuolella on mummon valokuva. Tyttö juttelee usein valokuvalle: kertoo arkensa murheista ja leikkipuiston kommelluksista. Eikä haittaa, että mummo ei vastaa hänen silmänsä ovat lempeät ja ymmärtävät, hymy lämmin.
Ikkunalla Siru istuu ja tuijottaa yön pimeyteen. Kun näkee isännän, hyppää alas, nostaa hännän ja kiitää ovelle vastaan.
En ole yksin, mummu, kuiskasi Joonas hymyillen kotinsa ikkunoille. Kaikki ovat kotona, ja sinäkin meidän kanssamme. Tämä on minun tieni.
