Kiiruhtaessaan työmatkalta äitinsä luo sairaalaan, Satu näki Helsingin rautatieasemalla miehensä, joka ei pitäisi olla koko kaupungissa
Satu ei ollut sulkenut silmiään kunnolla kahteen vuorokauteen. Työmatka Lappeenrantaan oli venähtänyt, neuvottelut kangertelivat ja uuvuttivat, ja ajatukset harhailivat koko ajan kotiin. Anoppi makasi Meilahden sairaalassa aivoinfarktin jälkeen, lääkärit olivat niukkasanaisia, eikä kukaan uskaltanut luvata mitään. Joka ilta Oskari, hänen miehensä, soitti ja toisti tutun rauhoittavan lauseensa:
Älä huolehdi, mä olen täällä. Kaikki hallinnassa.
Satu uskoi häntä. Viidentoista aviovuoden aikana Oskari ei ollut koskaan pettänyt luottamusta: rauhallinen, luotettava, vähän sulkeutunut sellainen hän oli aina ollut, ja se oli tuonut turvaa.
Juna saapui asemalle varhain aamulla. Harmaa graniittiseinä, kahvin kirpeä tuoksu, kylmän raudan tuntu. Satu suunnitteli mielessään reittiä: taksi, sairaala, osasto. Hän kiirehti ja luotti siihen että univaje vain teki tepposiaan aisteille.
Asemalaiturin toisella puolella Satu näki Oskarin.
Mies seisoi selin tummassa duffelissaan, matkakassi vierellään, juuri se sama jonka otti yleensä reissuille. Sydän alkoi takoa oudon kiivaasti: miten hän saattoi olla täällä, eikä äitinsä luona? Satu astui jo askeleen eteenpäin huikatakseen.
Silloin hän näki, ettei Oskari ollut yksin.
Vierellä seisoi nuorehko nainen aivan liian lähellä. Tämä piteli Oskaria hihasta ja supatti jotain; Oskari puolestaan hymyili ei sitä tavanomaista asiallista hymyään, vaan lämmintä, kotikutoista, sellaista jolla hän joskus oli katsellut Satua itseään.
Kaikki ympärillä ikään kuin pysähtyi. Asemalaiturin hälinä katosi, ihmiset hajosivat sumuun. Jäljelle jäi vain tämä outo kuvaelma kuin katsoisi huonosti harjoiteltua näytelmää, johon oli vahingossa istahtanut katsomoon.
Satu ei mennyt lähemmäs. Ei huutanut, ei rynnännyt väliin. Hän vain seisoi ja tarkkaili, kuinka Oskari hyvästeli vierustoveriansa lämpimästi, nosti tämän matkalaukun, ja suuteli naista ohimolle.
Sitten Oskari kääntyi ja heidän katseensa kohtasivat epätodellisen ja oudon hiljaisuuden keskellä.
Hän kalpeni äkisti. Hymy sammui, kasvoista tuli vieraat ja avuttomat. Hän astui kohti Satua, avasi suunsa muttei löytänyt sanoja.
Sanoit olevasi äidin luona, Satu sanoi tyynesti. Oma ääni hämmästytti rauhallisuudellaan.
Satu mä voin selittää, Oskari sai viimein sanottua.
Satu nyökkäsi.
Hyvä on. Mutta ei tässä.
He istuivat tyhjään odotushalliin. Nainen jäi laiturille Satua ei kiinnostanut vilkaista enää hänen suuntaansa. Kaikki kysymykset supistuivat mieleen: kuinka kauan näin on ollut?
Oskari puhui pitkään ja sekavasti. Yksinäisyydestä. Uupumuksesta. Siitä, että näin kävi. Kertoi kyllä, että anoppi oli sairaalassa, mutta että tänään paikalle oli hoidettu hoitaja. Hän ei kuulemma halunnut huolestuttaa Satua tässä tilanteessa.
Satu kuunteli ääneti ilman kyyneliä, ilman syytöksiä. Sisällä jokin loksahti lopullisesti paikoilleen, hiljaa.
Tiedätkö, hän sanoi Oskarin vaiettua, pahinta ei ole se, että sinulla on toinen. Vaan se, että valitsit valehdella juuri nyt, kun uskon sinua enemmän kuin koskaan.
Oskari yritti tarttua Sadun käteen, mutta tämä väisti hellävaraisesti.
Tunnin kuluttua Satu istui jo sairaalassa. Anoppi nukkui. Satu istui vierellä ja tajusi kokevansa jotakin omituisesti vapauttavaa ei vihaa, ei kipua, vaan selittämätöntä keveyttä. Ikään kuin elämä olisi tempauttanut hänet irti harhasta äkisti, laiturilla, vailla ennakkovaroitusta.
Kuukauden päästä Satu muutti pois. Rauhallisesti, ilman riitoja. Oskari kirjoitti, soitti, toivoi keskustelua. Satu vastasi harvoin ja lyhyesti.
Joskus kohtalo ei huuda eikä varoita. Se vain pysäyttää sekunniksi oikeaan paikkaan juuri oikealla hetkellä ja näyttää lopulta totuuden. Sen jälkeen kaikki on vain itsestä kiinni.
Satu teki valintansa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
