Mies etsinnässä äkkiä!
Äiti, sun pitää ihan ehdottomasti löytää uusi mies! Ja tosi nopeasti!
Eeva oli tiputtaa kahvikupin, niin että vähän kahvia loiskui pöytäliinalle. Hän laski kupin pöytään, rykäisi ja katsoi tytärtään terävästi.
Selitäpä vähän, mistä nyt on kyse, hän kysyi, yrittäen kuulostaa tyyneltä. Miten niin pitää kiirehtiä?
Tyttö siirteli painoa jalalta toiselle, katse viivähti maton kuvioissa. Kaisa näytti vaivaantuneelta, mutta päättäväisyys loisti silmissä.
No kun Tänään kerroin isille, että sulla on jo joku uusi mies, hän huokasi. Isi on kysellyt koko kevään, että oletko löytänyt jonkun. Aina kun vastaan en, tulee pitkä ja perusteellinen monologi siitä, miten teit elämäsi virheen kun lähdit siitä. Ja tietysti siitä, että eihän kukaan voi olla yhtä mahtava kuin hän oli!
Kaisa vilkaisi äitiinsä silmissä vähän ärtymystä, vähän hätäännystä ja aimo annos kiukkua isään.
Ja sitten… hän jaksaa hokea, että sinä kyllä tulet toisiin ajatuksiin ja palaat vielä. Että parempaa et kuitenkaan löydä. Niinpä lipsautin, että sulla on joku.
Eeva raapaisi hiuksiaan. Mielessä soivat entisen miehen tutut, voitonvarmat äänensävyt ja tarinoiden kääntely omaan kunniaansa.
Voin kuvitella, kuinka maalailevia sanavalintoja hänellä riittää, hän virnisti. Ei varmaan vieläkään mahdu päähän, että jätin hänen ylhäisyytensä. Joskus tuntuu, että Harri haluaa Kaisan luokseen viikonlopuiksi ihan vain siksi, että saa avautua itsestään. Ei sitä kiinnostaa sun kuulumiset, vaan viimeisimmät juorut meikäläisestä, Eeva sanoi pieni pilke silmäkulmassa.
Kaisa lysähti sohvalle, veti jalat alleen ja silitti hajamielisesti sohvankangasta.
Niinpä. Hän jaksaa toistaa puolitoista tuntia, kuinka upea tyyppi on. Muun ajan olenkin sitten ihan vapaa, se ei edes kysy mitä mulle kuuluu. Ei edes menee koulutut viime aikoina, saatikka että tarttisko jotakin
Tytön äänessä oli arkipäiväistä toteamista tämä oli hänelle aivan tavallista. Kaisalle isän puheet olivat osa elämän päiväohjelmaa, kuin aamuherätys, puuro ja läksyt siihen päälle.
Hän nojautui sohvan selkänojaan, katsoi kattoon ja muisteli tuoretta keskustelua isän kanssa. Jälleen kerran tarina alkoi jollain isän tuoreella saavutuksella tällä kertaa kuinka hyvin oli neuvotellut työpalaverissa. Sen perään tulivat suunnitelmat, vaikeudet, kuinka kaikki aliarvioivat hänen panostaan Ja niin edelleen puolitoista tuntia. Kaisa jopa kellotti ajan mielessään ja päätti mainita siitä äidille.
Kun Kaisa yritti kertoa koulun matematiikkakisasta, isä nyökkäsi: Hyvä homma, mutta tiiäksää, että minun iässä jo… ja siitähän jatkui taas monologi hänen saavutuksistaan.
Kaisa kohautti harteitaan muiston karistaakseen. Hän oli jo niin tottunut tähän kuvioon. Kaikki mitä hän muisti, isä oli aina kiinnostunut vain itsestään. Muut perheenjäsenet olivat mukana lähinnä lavasteina, vähän kuin harvinainen huonekasvi olohuoneessa.
Jokainen keskustelu kääntyi aina Harrin juttuihin tai vaivoihin. Jos äiti valitti väsymystä, isä muistutti miten rankkaa hänellä on työssä. Jos Kaisa kertoi ystävähuolistaan, isä muisteli omia legendaarisia kouluaikojaan tietenkin ne olivat paljon värikkäämpiä. Muiden huolet eivät isää paljon hetkauttaneet.
Kaisasta oli aina ollut kummallista, miten äiti oli jaksanut 15 vuotta tämän tyyppisen kanssa. Ehkä äiti sinnitteli hänen, Kaisan vuoksi. Pienenä Kaisa uskoi, että vielä joku päivä isä muuttuu ja alkaa oikeasti välittää heidänkin elämästä Vaan vuodet kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Vasta avioeron jälkeen Kaisa yllättyi, miten paljon leppoisampaa elämä oli: kukaan ei varastanut showta, toisten tunteita ei katsottu nenänvartta pitkin.
Ja miksi minun siis pitäisi kiirehtiä uuden kumppanin etsinnässä? Eevan ääni helähti terävämpänä kuin hän tarkoitti. No sanoit, ja sanoit eihän se nyt erikoista ole?
Silloin kun isi kuuli sen, hän meni ihan sekasin! Kaisa rutisti tyynyä rintaansa vasten. Ensin hän kalpeni, sitten punastui ja alkoi huutaa niin, että naapurikin kuuli! Oikeasti vähän pelotti.
Hetken aikaa asunnossa vallitsi hiljaisuus. Manasin ääni, uhkaava katse, nyrkit puristettuina… Siltä näytti että kohta poksahtaa!
Hän vaati tietää kuka se mies on, ja kuvailua päälle. Kieltäydyin, sanoin että äiti kielsi puhumasta varsinkin sulle En ihmettelisi yhtään jos hän kohta soittaa ja ryhtyy öykkäröimään.
Eeva käännähti ikkunalle, nojasi siihen ja katsoi tytärtään erityisen pitkään. Taitaa olla tenkkapoo tulossa Harrin hysteriat hän pystyi jo kuvittelemaan. Kiva kiitos, lapseni…
Eeva vajosi sohvalle Kaisan viereen ja huokaisi, otti tytön kainaloon. No, sanottu mikä sanottu ja takaisin ei oteta.
Miksi hitossa sä keksit noin? hän kysyi hiljaa, keinuttaen Kaisa sylissään. Meillä oli hyvä rauha! Nyt taas Harri sekoilee ja mesoaa. Tekisi mieli laittaa puhelin mykäksi.
Kaisa pyörähti irti halauksesta, suoristi selkänsä ja katsoi äitiä silmiin aidosti vakavana.
Koska sinä olet mahtava! hän sanoi päättäväisesti. Olet kaunis, fiksu, sulla on paljon kavereita ja miehet tykkää susta! Usko pois, kyllä minä näen. Ja isä jaksaa vain mollata sua koko ajan. Ei jaksa enää!
Eeva silitti tytön hiuksia lempeästi, sormet pehmeissä suortuvissa. Katseessa viipyi hellyys ja pieni hämmennys.
Ymmärsin, kultaseni, ymmärsin, hän sanoi pehmeästi. Olen ajatellut, ettet ehkä halua että minulla on mitään vakavaa. On siitä kuitenkin vain puoli vuotta…
Sanat eivät maistuneet helpoilta. Hän pelkäsi, tuntuuko Kaisasta uudelleen rakastuminen petokselta tai yritykseltä korvata isä. Eeva tutki tarkkaan Kaisan kasvoja, toivomatta löytävänsä huonoa fiilistä.
Höpöhöpö! Kaisa puuskahti, ääni niin määrätietoinen että Eeva hymyili väkisinkin. Pääasia että sinä olet onnellinen!
Tyttö risti kädet rinnalle, katsoi äitiään kuin aikuinen: selkeä, järkevä ja valmis puolustamaan kantaansa.
Eeva katsoi Kaisaa, ja huoli alkoi hiljalleen sulaa pois. Ehkä hän tosiaan murehti liikaa menneitä ja pelkäsi turhaan tulevaa?
Sähän olet viisas, Eeva sanoi hiljaa, vetäen tytön taas lähemmäs. Kiitos kun pidät mamista huolta.
Kaisa painautui äitiin, nojasi mukavaan kainaloon. Samassa kummallekin tuli lämmin olo heidän pikkuruinen perheensä kasvoi kiinni entisestään, kaikesta huolimatta.
***************************
Eeva istui työpöydän äärellä, yritti tuijottaa raporttia. Rivit hyppelivät silmissä ja ohimolla tykytti se tylsä, aamuinen päänsärky, joka oli kasvanut lounaaseen mennessä täydeksi jomotukseksi. Hän hieroi ohimoitaan, toivoen jonkinmoista helpotusta. Liikutteli sormia auttamattoman hitaasti tämä kierros oli jo varmaan kymmenes tänään.
Hetken mietittyään Eeva pyysi työkaveria käymään apteekissa, joka oli kahden minuutin kävelymatkan päässä. Särkylääkkeet alas, lasi vettä ja takaisin kuolettavan tylsän raportin ääreen. Ei auttanut. Pää tuntui betonilta ja jokainen ääni näppäimistön naputus, ilmastoinnin hurina, etäiset puheensorinat käytävällä kaikui kallossa kuin olisi diskossa ollut.
Juuri silloin vartija kurkkasi ovesta. Katse oli kohtelias, mutta pieni huoli suli silmissä.
Eeva Korhonen, sulla on vieras, hän sanoi ovenraosta. Entinen miehesi vaatii päästä tapaamaan. Tuletko alas itse vai laitetaanko hän ovelle häädöt?
Eeva jähmettyi. Sisällä kuohahti ärtymystä ja perus-finniläistä väsymystä. Hän veti pitkän henkäyksen, pitäen ulkokuoren tyynenä.
Tulen ihan just, kiitos vain, hän sanoi nousten pöydän takaa.
Pään sisällä hän tiuskaisi muutaman värikkään sanan. Just nyt! Juuri tänään! Työpäivä aivan yhtä juhlaa, pää räjähtää, ja sitten Harri tupsahtaa paikalle ilmoittamatta. Eikö viitsinyt edes soittaa? Pitääkö järjestää näytelmä koko toimistorakennuksen edessä?
Hän kulki käytävällä rauhallisin askelin, sillä nopeampi liike vain pahensi päänsärkyä. Ihmiset hyörivät, joku hörähti nauramaan kahvikoneen luona, toiset hioivat projektia muistitaulun äärellä. Eeva kulki heidän ohitseen, hartioita puristi jännitys.
Aulassa Harri hyppi hermostuneena tiskin vierellä, välillä marssi portaisiin, välillä kurtisti kulmia ja heristeli sormea vastaanottovirkailijalle. Eleet oli reuhtovia, ilmeissä yhdistyi kiukku ja epävarmuus. Turvamiehet yrittivät pitää tulokkaan aisoissa asiallisesti, mutta raja oli lähellä.
Mitä asiaa sulla muka täällä on? Eeva sanoi ilman esipuhetta ja pysähtyi. Äänenpaino oli kylmä, vaikka hermot sisällä kiristyivät jo kilon edestä. Mikä tämä sirkusnumero oikein on? Haluatko tutustua poliisiin? Voin järjestää tapaamisen.
Harri kääntyi kuin pommilla, kasvot punaisina ja silmissä jotain outoa paloa oliko se vihaa vai jotain muuta? Hän syöksyi Eevan eteen, sormi sojottaen kuin olisi saanut hänet itse teosta kiinni.
Sinä! hän huusi. Sinä! Kaisa kertoi kaiken! Vasta puoli vuotta erosta ja sulla jo mies?!
Äänessä vilahteli epäusko, loukkaantuminen ja vielä ripaus mustasukkaisuutta. Ehkä Harri oli viimeiseen asti toivonut että tytär pelleilee. Nyt, kun näki Eevan tyynen ilmeen, ei voinut enää väittää vastaan.
Eeva kohotti kulmiaan, vähän vino hymy huulilla.
Pitääkö minun siis olla sulle ikuinen martyri? hän kysyi viileästi. Jopa eron jälkeen? Sinne meni uskollisuudet varsinkin, kun ei sullakaan ollut tapana pitää niistä kiinni.
Harri tuijotti hölmistyneenä. Sormi laskeutui vaivihkaa alas. Kasvoille tuli hämmennys; tällaista palautetta hän ei ollut odottanut.
Toimiston vilinä jatkui ympärillä kuin normaalisti: joku vilkaisi uteliaasti, toinen teeskenteli ettei huomannut mitään. Mutta Eevan ja Harrin maailma oli kutistunut tähän aulaan, täynnä vanhoja pettymyksiä ja uutta, outoa todellisuutta.
Sinä sinä vain… Harri änkytti, mutta Eeva ei jäänyt odottamaan loppuun.
Älä nyt jaksa järjestää kohtausta, Harri, hän sanoi, ääni lempeän päättäväinen. Jos sulla jotain oikeaa asiaa on, keskustellaan rauhassa. Muttei täällä eikä näin.
Kohtausta? Kohta kyllä näet!
Harri melkein huusi, ääni kumisi kerrostalon aulassa. Niska pullisteli ja nyrkit olivat kuin jääpaloina viiden jälkeen töistä bussipysäkillä. Välillä askel eteni, välillä perääntyi.
En aio antaa, että tyttäreni asuu kenen tahansa rehvastelijan kanssa! hän pauhasi, välittämättä että kaikki katsovat Vien Kaisan pois! Et enää näe häntä, ikinä!
Huuto oli uhkaavaa, melkein hysteeristä, mutta Eeva vain kohotti kulmiaan ja näytti yhtä vaikuttuneelle kuin verotoimiston työntekijä uuden veroilmoituskaavakkeen ääressä. Ottaisipa vaan tytön mukaansa menisi varmaan samaan asti kuin Saaresmaan tuulimylly! Kyllä suomalaisessa oikeudessa tiedetään kumpi vanhempi on vastuuntuntoisempi.
Saitko kaiken sanottua? Voi luoja mikä performanssi, hän tuhahti kuivasti. Sirkuksesta hylättiin vai?
Mitä täällä tapahtuu?
Harri jähmettyi. Ovien suunnasta asteli tummaan pukuun pukeutunut mies ryhdikäs, sininen puku, ilme levollinen, katse fiksu. Turvamiehet suoristuivat heti selvästi tärkeä pomo.
Tämä ei kuulu sinulle! Harri ärähti. Perheasia!
Mies ei vastannut heti, asteli rauhallisesti lähemmäs niin, että saattoi nähdä molemmat. Hymyilytti jo vähän, mikä sai Harrin entistä hermostuneemmaksi.
Perheasia joo, silloin kun keskustellaan kotona. Mutta kun käydään kohtauksia aulassa kaikkien silmien edessä, homma muuttuu yhteiseksi, mies lausui tyynesti.
Eeva katseli, miten jännite tuntui tiivistyvän ilmassa kuin vesipisarat torstaisaunan jälkeen. Hän ei aivan tiennyt miksi pääjohtaja Juhani Virtanen ylipäätään vaivautui paikalle, mutta interventio tuntui silti sopivalta Harri jäi yhtäkkiä ilman sanojaan.
Harri yritti murjottaa vastausta, astui miestä kohti, mutta toinen ei värähtänyt. Vain tyyni, asiallinen katse.
Ja kukas herra oikein luulee olevansa, kun puuttuu meidän asioihin? Harri sihahti. Joku yritysjohtaja voi ehkä pomotella alaisia, muttei minua!
Juhani Virtanen astui suoraan Eevan viereen ja laski kätensä tämän vyötärölle ei jäänyt arvailun varaan. Toimistolla varmasti joku pohti jo juoruja.
Kuka minä olen? hän sanoi tasaisella äänellä, jossa viileys oli kuin heinäkuun sadesää. Minä olen Eevan ilonaihe. Ja jos sinulla on tapana huutaa naisille, joita rakastan, se ei jää seuraamuksitta. Voit kokeilla poliisivierailua, mutta jos vielä yrität käyttää lastasi pelinappulana Uskon että sait ajatuksesta kiinni?
Harri jähmettyi. Kasvojen punotus muuttui kalpeudeksi, silmät hyppivät miehen ja Eevan välillä. Pelin säännöt olivat muuttuneet, eikä vanhat temput enää toiminut.
Muutaman hetken hän näytti siltä että räjähtää uudelleen, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Ehkä Juhanin tyyneys, ehkä oman pelin paljastuminen kaikuivat korvissa.
Lopulta hän töksäytti jotain epämääräistä ja marssi suupielet mutrussa ulos, kulku oudon jäykkänä. Oven raosta kuului vielä:
Elä turhaan kuvittele saavasi senttiäkään elatusmaksuja!
Enpä kaipaa, Eeva naurahti hänen peräänsä. Onpa Kaisallakin vapaammat viikonloput jatkossa!
Eeva huomasi vasta nyt, että Juhanin lämmin käsi viipyi edelleen hänen vyötäröllään. Yllättävä kosketus sai hänet hieman hämilleen, hän vilkaisi alas puna poskilla ja irroittautui nopeasti, yrittäen olla mahdollisimman luonteva.
Kohta hän kuitenkin vilkaisi miestä hymyillen, vieläkin vähän pöllämystyneenä:
Kiitos valtavasti, Juhani. Et tiedäkään miten suuri apu olit!
Ääni oli aito eikä pelissä ollut mitään feikkiä. Eeva tunsi suurta helpotusta ei pelkästään siitä, että Juhani sekaantui ikävään tilanteeseen, vaan siitä, että kaikki kävi niin rauhallisesti ja arvokkaasti.
Juhanin kasvoilla vilahti lämmin hymy.
Jatketaanko juttua lounaalla? hän ehdotti, ojentaen kätensä.
Eeva mietti hetken, epäröikö liian aikaiseksi, vaikuttaako kevytkenkäiseltä. Samalla hän tunnisti, että hänessä kupli uteliaisuus: kuka Juhani oikeasti oli, miksi hän päätti puuttua ja mitä tyyneyden taakse kätkeytyi?
Toki, hän vastasi ja tarttui tarjottuun käteen.
Kädenpuristus oli lämmin, varma eikä liian tunkeileva. Eevan hartiat rentoutuivat, jännitys suli pois ja tilalle tuli uudenlainen innostus ehkä jopa hyväntuulista odotusta.
Pian he istuivat yhdessä pienen italialaishenkisen ravintolan pöydässä, jonka naapurissa tuoksui tuore korvapuusti. Lempeä valaistus ja hiljainen jazz loivat turvallisen tunnelman.
Keskustelu kulki leppoisana ja Eeva sai kuulla, että hänen pelastajalleen hän oli ollut salaa tärkeä pitkään. Juhani kertoi siitä ilman korulauseita, kuin asiasta jonka jokainen hyvä ihminen tietää.
Pitkään en uskaltanut tulla puhumaan sulle. Olit niin keskittyneen ja vakavan oloinen Tiesin, että sinulla on raskas taakka erotilanteesta enkä tahtonut tunkea väkisin, hän totesi puoliääneen kahvikuppia pyöritellen.
Eeva kuunteli hiljaa. Sanoissa ei ollut mitään ylimielistä, vain vilpitöntä kunnioitusta.
Tänään kun näin, että joku rääkyy sulle aulassa Juhani kurtisti otsaansa ärtyneenä. En vaan voinut katsoa vierestä!
Eeva ei voinut olla hymyilemättä; ehkä oli koko ajan lukenut väärin Juhanin katseet. Hänestä Juhani oli aina ollut mukava mutta asemansa vuoksi hän olisi tuskin itse koskaan aloittanut mitään…
*******************
Kolmen kuukauden kuluttua tästä piinallisesta aulakohtauksesta Eeva ja Juhani menivät naimisiin. Juhani järjesti kunnon hääjuhlat, kaiken mistä Eeva ehkä oli joskus haaveillut jokainen toive toteutettiin.
Kaisa oli oikeasti onnellinen äitinsä puolesta. Hääpäivänä hän auttoi Eevaa laittautumaan, varmisti että jokainen nappi ja kihara oli kohdillaan. Kun sormukset vaihdettiin, Kaisa halasi molempia tiukasti.
Olen niin iloinen teidän puolesta! hän kuiskasi, silmät oikeasti ilosta loistaen.
Kaisa ilmoitti kuitenkin heti, ettei aio kutsua Juhania isäksi.
Tykkään susta kyllä, Juhani, hän sanoi yhtenä iltana, kun olivat kolmestaan kotona. Ja olen iloinen, ettei äiti enää ole yksin. Mutta isä… No, sellainen on jo olemassa, oli millainen tahansa.
Juhani nyökkäsi, mitään loukkaantumatta:
Niin pitääkin. Ja pääasia että ollaan porukalla yhdessä.
Harri sai tietysti hääkutsun enemmän huumorilla kuin tosissaan. Eeva mietti hetken lähettääkö mitään, mutta päätti että menkööt: pitäähän entisen tietää että elämä jatkuu. Kutsu postiin, ei saatekirjettä vain kartta, päivämäärä ja aika.
Harri ei tietenkään ilmestynyt juhliin. Ajatuskin aiheutti hänessä närkästystä yhdessä karvaassa kahvikupissa. Sen sijaan hän avasi soittoaallon yhteisille tutuille.
Ensimmäinen puhelu tuli jo seuraavana päivänä. Äänessä ylpeä rauhallisuus, mutta ilmeisesti kuului jotain muuta.
Arvaa vaan, entinen vaimoni kutsui mut häihinsä! hän päräytti heti tervehdyksen jälkeen. Tämän jälkeen kaiken!
Ystävä kysyi asiallisesti, mikä siitä oli niin kamalaa. Siihen Harri vain tuhahti:
Miten kehtaa? Nöyryyttää tuolla lailla!
Sama kohtaus toistui vielä monelle seuraavalle soittokierrokselle. Harri etsi tukea ja vahvistusta loukkaantumiselleen, mutta yhdellekään ei tuntunut löytyvän ymmärrystä.
Jossain vaiheessa Harri alkoi paasata siitä, miten Eeva kiirehti liikaa uuden avioliiton kanssa:
Vain puoli vuotta! Ei siinä ajassa löydä oikeaa rakkautta. Eihän tämä voi olla muuta kuin todellisuuspakoa. Hän yrittää vain unohtaa mut, tajuhatko?
Välillä taas vaihtoi moodia:
Hän ei koskaan antanut mulle mahdollisuutta korjata. Jos oltaisiin vain puhuttu, niin ehkä
Jäi aina kesken, mitä oikeastaan olisi voinut tehdä. Saada kaikki takaisin? Muuttua? Alkaa alusta? Kuulosti vähän epätoivoiselta.
Parhaimmillaan sävy kääntyi marttyyrimoodiin:
Tein kaiken hänen hyväkseen, äiti ihmisille. Ei edes kiittänyt. Lähti vaan, vei Kaisan mennessään!
Ystävät nyökyttivät myötätuntuisesti mutta eivät vastanneet mitään innostunutta. Ainoastaan joku huomautti varovaisesti:
Kai se on itsestään selvää, että elämä jatkuu muutenkin?
Harri hiljeni, kiukku hiipi sisälle ja jäi jonnekin varpaita palelemaan. Hän katseli yksinään vanhoja tavaroita: unohtunutta pinniä, valokuva-albumia, lapsen pieniä mekkoja. Elämä meni joka tapauksessa eteenpäin vaikka hän ei oikein tiennyt, mihin päin enää kuuluisi lähteä.
Lopulta Harri soitti yhä harvemmin. Ja Eevan, Juhanin ja Kaisan elämä jatkui: rauhallisesti, mukavasti, täynnä pieniä iloja; yhteisiä iltapaloja, sunnuntaikävelyitä ja hupaisaa kinastelua siitä, mitä Netflixistä katsottaisiin…
