Kun olin jutellut adoptoidun tytön kanssa, tajusin, ettei kaikki ollut ihan niin selkeää kuin olin kuvitellut.
Vieressäni puistonpenkillä istui viisivuotias tyttö. Hän heilutti jalkojaan ja kertoi elämästään:
En ole koskaan nähnyt isääni, koska hän lähti, kun olin ihan pieni. Äiti kuoli vuosi sitten. Aikuiset sanoivat silloin, että hän on poissa.
Tyttö katsoi minua, vaipui hetkeksi hiljaisuuteen ja jatkoi:
Hautajaisten jälkeen äidin sisko, täti Iines, muutti meille. Minulle sanottiin, että täti Iines oli tehnyt suurenmoisen teon, kun ei vienyt minua lastenkotiin. Selitettiin, että hänestä tuli nyt holhoojani ja asun hänen kanssaan.
Tyttö vaikeni hetkeksi, tuijotti jalkoihinsa ja jatkoi taas:
Kun muutin, täti Iines ryhtyi järjestämään paikkoja: hän keräsi kaikki äidin tavarat yhteen nurkkaan ja meinasi viskata ne roskiin. Rupesin itkemään ja pyysin, ettei hän tekisi niin, ja niin sain pitää ne. Nyt nukun siinä nurkassa. Iltaisin käperryn äidin vanhojen vaatteiden päälle ja siellä on lämmin ihan kuin äiti olisi siinä vieressä.
Joka aamu täti Iines antaa minulle jotakin syötävää. Hän ei ole oikein mestarikokki; äiti teki parempaa ruokaa, mutta täti pyytää aina, että syön kaiken. En halua loukata häntä, joten syön mukisematta. Ymmärrän, että hän on nähnyt vaivaa kokatessaan. Ei se ole hänen vikansa, ettei osaa tehdä yhtä hyvää ruokaa kuin äiti. Sitten hän lähettää minut ulos leikkimään, enkä saa tulla kotiin ennen kuin aurinko on laskemassa. Täti Iines on kyllä oikein hirmu mukava!
Hän tykkää kehua minua muille tädeille, joita en oikeastaan edes tunne. He käyvät usein kylässä. Täti istuu heidän kanssaan juomassa kahvia, kertoo hauskoja juttuja, sanoo minusta kohteliaita asioita ja tuo pöytään pullaa sekä meille että tädeille.
Näiden sanojen jälkeen tyttö huokaisi ja jatkoi:
Mutta ei sitä pullaa sentään koko aikaa viitsi syödä. Täti ei ole koskaan torunut minua mistään. Hän on tosi kiltti. Kerran hän jopa antoi minulle nuken, tosin se oli vähän rähjäinen jalka löysällä ja toinen silmä vilkkuu oudon vinoon. Äiti ei koskaan olisi antanut minulle noin rikkinäistä nukkea.
Tyttö hypähti alas penkiltä ja alkoi hyppiä yhdellä jalalla:
Nyt pitää mennä, koska täti sanoi, että tänään tulee vieraita tätejä, ja minun on ehdittävä pukea siistit vaatteet ennen sitä. Sen jälkeen saan kuulemma erityisen herkullisen karjalanpiirakan. Hei hei!
Niin tyttö hyppelehti kiireesti pois hoitamaan tädin asioita. Jäin siihen, enkä saanut ajatuksiani irti siitä kuuluisasta hyvästä tädistä Iineksestä. Mietin pitkään: mikä lopulta oli tämän hyvän tädin tarkoitus? Miksi hänen piti niin kovasti esitellä hyveellisyyttään kaikille? Voiko ihminen oikeasti olla niin välinpitämätön, että antaa pienen lapsen nukkua lattialla vainäjän vaatteiden päällä…
