Lukematon kirja
No niin, Sini, minä lähden! Älä tule saattamaan. Tulen myöhään! Laita huomista varten sininen kauluspaita ja housut valmiiksi, älä unohda! Ne pitää hakea pesulasta! huusi eteisestä Mikko, veti nopeasti päällystakin ylleen, pysähtyi hetkeksi peilin eteen tarkastelemaan itseään, nappasi hatun ja paiskasi oven kiinni.
Ovi kolahti niin, että ikkunassa kilisi.
Vetoa taas, ajattelin ja sammutin veden, pyyhin kädet esiliinaan ja kurkkasin keittiöstä eteiseen. Kaikki kuten aina auringonvaloa käytävässä, eteisen päässä hyllyt valokuvineen, sinisävyiset raidalliset tapetit; minun takkini naulassa. Ja
Kurtistin kulmiani.
Nyssäkkä! Mies unohti eväspaketin, ja siellä on piirakat! Tänään aamulla olin vääntänyt ja paistanut ne kananmunalla ja kevätsipulilla, juuri niin kuin Mikko tykkäsi. Häntä varten tein, koska oli pitkä työmatka työmaalle eikä siellä ole ruokaa ja kotitekoiset nyt kuitenkin ovat aina parhaita.
Kiskoin esiliinan nopeasti pois ja oikaisin tukan, nappasin lämpimän piirakkanyssykän, painoin sen rintaa vasten kuin jotain erityisen tärkeää. Juoksin ulos asunnosta kotimekossa, olipa hyvä että avaimet tulivat mukaan, muuten olisin saanut istua oven takana! Ryntäsin portaita alas, pidin kaiteesta kiinni; liukkaat, lakatut, kiertyvät neljännestä kerroksesta alas
Olisin voinut, kuten moni muu nainen, huutaa miehelle ikkunasta, kun hän astuu ulos, mutta ei en halunnut kailottaa. Halusin itse antaa paketin, hyvästellä Mikon, ehdin vielä hän painaisi poskensa minun poskeani vasten, nyökkäisi ja lähtisi.
Juoksin niin että hengästyin, kiskaisin pihan oven auki, tunsin olevani jo vanha siihen, mutta silti juoksin, 49-vuotias, kipein säärin.
Silmäilin nopeasti pihaa siinä hän, harmaa takki päällä, vaalea hattu päässä. Mikko rakasti pitkiä takkeja, jotka lepattivat, hatut olivat hänen ylpeytensä. Minä pidin niistä huolta, harjasin, ostin uusia. Hän halusi olla tyylikäs. Mikko väitti Hattu on piste iin päälle! kun poika, Kaleva, nauroi isälleen. Nuoriso on vaan jotain keinonahkaa, ette te ymmärrä! hän huokaili.
Missä Mikko nyt?
Siellä hän, juuri astui portista kadulle. Jos en kiirehdi, hän ehtii bussiin.
Pinkaisin asfalttia kohti, nyökkäilin ohimennen vanhoille naapurinaisille puistonpenkeillä. He hymyilivät ymmärtävästi, aivan kuin olisivat iloinneet rakkaudestani ja perheonniestani.
Mitäs siellä tapahtuu, Sini?! huikkasi rouva Helvi kompaktin selkäni jälkeen.
Ruoka! Mikko unohti eväät, piirakat tässä! vastasin olkani yli.
Helvi tyytyväisenä nyökkäsi, piirakat on aina hyvä asia niin on rakkauskin.
Juoksin portista ulos, aioin jo huutaa, mutta jäin paikalleni. Katse takertui Mikkoon, olkapäät valahtivat, kuin aurinko sammuisi, ilma muuttui raskaaksi hengittää, päätä huimasi. Tartuinkin ränniin, ettei kaatuisin.
Mikko seisoi jo pysäkillä, piti kädestä jotain nuorta naista, hyvin pyöreärintaista. Nainen nauroi, keikisteli, Mikko nauroi mukana. Sitten nainen kiskaisi kätensä irti, mulkaisi halveksuen, Mikko kumartui, tarttui uudestaan, yritti suudella, nainen nykäisi kätensä pois, antoi ehkä jopa korvapuustin. Mikko jähmettyi, suuttui ehkä, mutta heti taas nöyränä silitteli naisen selkää, otti taskusta karkin, ojensi. Aivan akka, ajattelin, kun nainen nauroi ja avasi suunsa kuin odottaen herkkua.
Tunsin oksetuksen nousevan. Voi hyvä tavaton! Mikko, aikuinen, kunnioitettu mies, nuoleskelee nuorta naista. Mitään häpeää!
Naisella oli sininen pilkullinen kesämekko, nauha tukassa, kampaus huolellinen ja sandaalit siistit.
Katseeni harhaili hänen olemuksessaan, ja käteen jäänyt piirakkanyssäkkä oli nyt täysin tarpeeton mitä tehdä sen, elämän, kaiken kanssa…
Pysäkille tuli bussi, ihmiset tungeksivat sisälle, Mikko auttoi naisen kyytiin, ovet menivät kiinni.
Kun bussi nytkähti liikkeelle, näytti kuin Mikko tuijottaisi suoraan minuun. Tuli äkkiä häpeä kotimekosta, risaisista tohveleista ja tästä piirakkanyssykästä.
Käännyin kannoillani, kuljin takaisin pihan halki, ohitin penkit, penkeillä naapurit nostivat jo villatakkejaan olkapäilleen. Kukkapenkin kohdalla melkein törmäsin Helviin.
Etkö ehtinyt, Sini? hän kysyi, katsoi nyssykkääni. Tiesin, ettei hän oikeasti arvostanut ylenpalttista huolenpitoani, vaan pilaili ruokatalkkareilla.
En ehtinyt, kohautin olkiani.
Harmi, menee hukkaan hyvät ruoat, Helvi nyökkäsi ja virnisti. Lähetän Jussin hakemaan. Oothan tänään kotona?
Nyökkäsin epämääräisesti.
Helvi hyppäsi sitten yhtäkkiä pihan poikki, huitoi käsillään ja alkoi huutaa traktorille: Pois siitä, mokoma rämä! Taas tulet surmaamaan minun petuniat! Käännä sitä konettasi ja mene!
Minä en enää kuullut. Kuppi jäi käteen, jalat kannattelivat sisään tyhjään, viileään porraskäytävään. Kengänpohjat kopisivat kylmillä marmorirapulla, kun kuljin ylös. Kuulin pienen nyyhkäyksen sekoittuvan oven narahdukseen ja sitten hiljaisuuteen.
Siinä. Se oli siinä. Se oli kaiken loppu: perheen, lämmön, luottamuksen sekä uskon toisiin ihmisiin. No, ihmiset Mutta mies. Se olisi ollut se tukipilari, jonka vuoksi minut annettiin pois, jonka hoivaan minut uskottiin. Mitä nyt?
Istuin epänaisellisesti rappujakkaralle, piirakkanyssäkkä tipahti käsiin. Kissa, Väinö, lähestyi, kiehnäsi jalkoja vasten, kehräsi ja pyysi ruokaa. En tajunnut mitään, olin edelleen siellä rännin vierellä, näin vieläkin pilkullisen mekon, nuoren naisen ja Mikon. Kyyneleet valuivat kuumina, suolaisina poskille. Oli miltei nautinnollista istua surussaan, antaa itselleen hetken lupaa olla vain surkea, ilman naisen iänikuista reippautta ja hymyä.
En tiedä, kuinka kauan siinä viivyin. Sitten joku ryskytti ovea, Väinö livahti piiloon pelokkaana.
Ovi aukesi, ja ovenraosta pilkisti Jussi, Helvin mies. Suuri nenä, posket arpina, pulleat huulet, kiharat hiukset läikehtivät kiiltävinä jotenkin kömpelö mies tuohon rappukäytävään, vähän kuin väärää lajia koko porukkaan. Mutta olihan Jussi kuitenkin meidän väkeä vähän erikoinen taidegallerian johtaja, kuten Mikko sanoi: luovia ihmisiä ovat vähän pimeitä.
Taiteilija, Sini hän levitti käsiään. Taitava, mutta vähän höpsö!
Pyyhkäisin kyyneleet ja katsoin ylös hänen vaaleansinisiin silmiinsä. Jos ei olisi ollut taidemaalari, hänestä olisi tullut hyvä pappi, ajattelin.
Jussi? Te? änkytin.
No enkö minä, hän naurahti ja katsoi piirakkanyssäkkään. Helvi sanoi, että sinulla jäi ylimääräistä. Meillä keittiössä remontti, Helvi vaihtaa kalusteita, ei anna minulle ruokaa, käskisi ravintolaan. Alkoi tympiä.
Hän huokaisi raskaasti ja näytti, miten hänen suuret hartiansa täyttivät koko eteisen auringossa.
Otas nyt, otan kengät pois, alkoi touhuta. Märät, astuin lätäkköön. Sukatkin on kastuneet! Hän näytti sukkia, kurkistin alas: isot varpaat, sukat tavalliset, mutta toisesta pilkotti reikä.
Vein kengät parvekkeelle kuivumaan, vaikka Jussi jo huuteli, että jätä paikoilleen, palaan kohta. Mutta en voinut en sentään päästäisi vierasta pois märissä kengissä!
Kengät aurinkoon, Väinö parvekkeelta alas, huokaisin. Keittiöstä alkoi jo kuulua kolinaa ja tuhinaa.
Sini! Keittää vois teetäkin, eikö, naapuri? Torkut kunnon teehetken makua! Pannaan lisää sitruunaa! Jussi istui niin, että hänen jalkansa täyttivät koko käytävän.
Joo, keitän heti, mutisin, napsautin hellan päälle, nostin veden kiehumaan, mutta päässä pyöri lumimyräkkä.
Mikko Miten hän voi tehdä noin? Vasta poistuessaan kotiovelta jo muiden kanssa! Miten kauas hänen syrjähyppynsä oikein menivätkään?
Ei, se oli vaan väärinkäsitystä! Työkaveri! Sattumaa! koetin järkeistää. Kunhan olen entistäkin ystävällisempi, kyllä mieli muuttuu.
Jussi naurahti.
Oliko tarkoitus juottaa vanhaa teetä, vai saatko tehdä ihan tuoretta? hän penkoi kannun, nuuhki ja kurtisti kulmiaan. Kippaahan tuo pois!
Ei kai? Vasta keitin uuden. Kokeile nyt! sanoin vastaan, mutta huokaisin lopulta.
Uuden kannun keitto ei ollut ongelma. Mutta Mikko miten jatkaisin elämää hänen kanssaan?
Vesi kiehui, kaadoin tuoksuvan intialaisen teen elefanttikupissa, tuttu aromi levisi.
No nyt on hyvä. Mutta tuotko sitä sinistä kahvikuppia, se missä on kultareunat? Se on paras! Ja piirakoita kauniille lautaselle! Ei sille sirpaleiselle. Ai niin, paikkaa myös sukat sillä aikaa. Helvi ei ompele sukan kokoisia reikiä, kun vaihtaa keittiökalusteita!
Katsoin pitkin hampain sukkia, mutta käsi ojentui automaattisesti olin aina auttanut ja auttanut.
Jussi hätkähti yhtäkkiä, jysäytti nyrkkiä pöytään.
Mitä sinä oikein teet? Etkö yhtään arvosta itseäsi? Annat minulle määrätä sinua kuin pikkutyttöä. Aikoinaan olit komea, ylpeä! Sait kaikki hiljentymään. Nyt annat pyyhkiä sinulla lattiaa! Voi hyvänen aika
Kädet levisivät, kehitin melkein pelkoa. Sininen kuppi kilisi, teekannu tärähti, piirakat kaatuivat.
Miksi sinä edes tulit? Miksi sanot tuollaista juuri nyt?! Ei minua huvita kuulla! Mikko! Oma Mikko Kyyneleet tulvahtivat uudelleen. Näin kaiken. Olin viemässä piirakoita, hän ja se nainen Minä
Tuli hiljaista, kaikki pysähtyi verhot, kellon tikitys, ulkomaailma.
Jussi huokaisi syvään.
Juuri siksi Mikko sen toisen kanssa viihtyykin. Olit ennen jämerä opettaja, johon oppilaat katsoivat ylöspäin. Nyt juokset perässä kuin kana! Kaikki tarjoillaan Mikolle hattu, Mikolle eväät, Mikolle en anna mennä kauppaan, minä” Kömpelösti naamioit itsesi äidiksi, etkä vaimoksi. Siksi Mikko etsii vierestä jotain toisenlaista, joku, jota voi tavoitella!
En ymmärtänyt, en halunnut ymmärtää. Oliko elämäni mennyt hukkaan? Olin ollut aina vain se, joka tekee, auttaa, huolehtii…
Jätin opettajan työn vuosia sitten, kun oli helpompi pitää talo kunnossa, ei kokeita, ei paineita pelkkää kotia ja Mikon hoivaa. Olihan opiskelijoitakin yksityisoppilaita kävi vielä. Mutta kerran kun Mikko sairastui ja valitti metelistä, hekin jäivät pois.
En enää laulanut siivotessa, en kuunnellut radiota; maalaukset unohtuivat, sillä Mikko inhosi pellavaöljyn hajua. Kankaat ylös varastoon, siveltimet laatikkoon, öljy roskikseen.
Ja niin Tällä lailla sitten unohdat itsesi! virnistin peililleni.
Manikyyri? Milloin sellaista ehtii, jos täytyy keittää keittoa.
Uudet vaatteet? Mihin niitä, ei koskaan käydä missään. Korkokengät? Jätä pois jalat pullottaa, Mikko pilaili. Ne takaisin varastoon.
Ystävät soittivat harvoin, poika Kaleva kävi kerran kuussa, söi, otti ruoat mukaan, ei soittanut.
Siinä kaikki.
Nouse jo, naapuri! Elä uudelleen! Olet vielä nuori, ihan kukkeimmillasi! Elämä jatkuu, nouse, älä anna Mikon ratsastaa elämälläsi! huikkasi Jussi. Ja hyviä piirakoita teetkin! Jos olisin nuori, tarttuisin sinuun, Sini!
Sitten hän lähti. Minä jäin.
Mikko palasi myöhään, vähän hutikassa, väsynyt. Hänestä tuoksui viini ja hajuvesi.
Konferenssi venyi, hän työnsi laukun käteeni, irvisti kun selkä vihlaisi. Kaada teetä. Ja keitä perunaa, oikein voilla. Sini, mitä sinä nyt?
En ottanut laukkua vaan järjestin omat tavarani.
Mihin olet menossa? Mitä täällä tapahtuu? Mikko katsoi hölmistyneenä; olin laittanut hiukset nutturalle, korvakorut korviin, päällä siisti hiekansävyinen mekko ja sandaalit.
Olen lähdössä työmatkalle. Käy sinä täällä miten huvittaa perunoiden tai viinan kanssa, yksin. Hyvästi Mikko. Nyt minä lähden.
Livahdin ulos ovesta. Laukun kahva painoi kättä, mutta portaat kopisivat kuin kellot, puin päälleni uuden elämän, istahdin taksiin ja jätin hiljaisuuden taakse.
Mikko ryntäsi rappuun, aikoi huutaa, mutta selkä kramppasi, silmissä vilisi. Kyynel vierähti.
Siiini vain kuiskasi tuskissaan…
Missä olet, Sini? Hieroisit selän, levittäisit salvoja, lämmittäisit villahuivilla, paijaisit uneen
…Laila? Oletko se sinä? Mikko kuiskasi puhelimeen. Minä… Tiedän, ettei pitäisi soittaa… Mutta selkäni, Laila! Voisitko tulla auttamaan… En pääse keittiöön… Mutta ethän sinä jätä…?
Puhelu katkesi; puhelin mykkä. Laila ei tulisi, ei hieroisi, ei silittäisi paitaa eikä olisi vierellä. Hän oli liian ylpeä, eikä koskaan olisi Sini. Kaaos.
Kömpi keittiöön, vain kylmät piirakat lautasella. Katastrofi. Ja hän oli itse syyllinen!
Sini palasi seuraavana päivänä lääkärin kanssa ja toi itselleen ruusukimpun. Järjesti ne kristallimaljakkoon. Hän tuoksui hajuvedelle ja vähän tupakalle. Hän poltti joskus, kun hermot olivat kireällä.
Odottakaa, älkää vielä pistäkö! Sini pysäytti lääkärin käden.
Mikko voihkaisi kivusta.
Mitä nyt? lääkäri kysyi.
Hetki. Mitä sinä, Mikko, oikein lupasit sille naiselle? Tiedäthän, ettei nuoret ole vain tosta noin. Lupasitko jotakin? kysyi Sini kumartuessaan.
En minä mitään… Olen vielä hyvässä iässä…
Virka ja arvo, totesi lääkäri. Mitä lupasit?
Annoin lupauksen. Mutta ei hän mitään saa! Sini, anna anteeksi! Tarvitsen vain sinua Hän ei saa mitään!
Saa kyllä. Olet mies, pidä lupaus: virka ja arvo pitää antaa vain silloin ettei nainen tunne itseään halveksituksi. Sinä lähdet työpaikastasi, löydät jotain muuta! Ja ensi viikosta minä menen töihin. Silitä paitasi itse. Jos et pidä, hae avioero. Selväkö?
Mikko nyökkäsi tuskaisena, hikeä pyyhkien, lääkäri veti piikin valmiiksi. Jussi kurkisti ovelta, kohta varmaan Helvikin. Mikon nolous oli täydellinen.
Selvä. Jo pistätte, kiduttajat! Päästäkää piinasta! Mikko kuiskasi ja nyyhkäisi.
Sini nyökkäsi päättäväisesti. Lääkäri aloitti työnsä.
Laila oli onnellinen. No, ainakin tyytyväinen hän sai tutkimuksen läpi, väitteli, sai viran. Tämän mahdollisti ystävällinen vanha höpsö Mikko.
Laila ei enää edes tervehtinyt Mikkoa. Miksi pitäisi? Sini oli ilmaissut, ettei mikään kestä ikuisesti, ja virka voidaan ottaa pois.
Mikko jätti työnsä. Kaikki hämmästelivät. Mies järjesti läksiäiset, toi Sinin timantteihin puettuna ja tanssi hänen kanssaan tangon katsoen häntä niin, kuin ei ketään toista koskaan. Miksi? Mitä Sinissä oli?
Sinissä oli kaikki. Hän oli ilmaa, jota Mikko hengitti. Ilmaa, jota ei huomaa ennen kuin sen menettää. Ja Sini oli vieläkin lukematon kirja; se sama, salaperäinen, kesän makea mansikka, jota Mikko kerran nuorena rannalla syötti vaimolleen. Tuota kirjaa ei lueta loppuun koskaan toivon niin.
Laila ei kasvanut siihen rooliin. Ehkä ei koskaan. Elämä näyttää
Hetken aikaa keittiössä vallitsi kirkas rauha. Sini istui ikkunan ääressä vaalean teekupin kanssa, katseli ulos, missä omenapuun oksat heiluivat auringossa ja varikset pitivät elämää. Hän hengitti syvään, istui suorassa, toista jalkaa kevyesti heilauttaen. Väinö kissa kiehnäsi jalkopäässä, pienten askelten ja arjen tuttu laulu asettui taloon.
Mikko oli siellä, missä hänen maailmansa oli harmaa mutta Sini oli päättänyt, ettei hänen omastaan tulisi enää. Hän tarttui vanhoihin siveltimiin, kaivoi pellavakankaan kaapista ja avasi ikkunan selälleen. Vihdoinkin huoneessa tuoksui öljyväri ja sitruunatee, eivätkä seinät olleet liian ahtaat uusille aluille.
Oven takana käytävällä Jussi hyräili kaihoisaa iskelmää ja vilkaisi pois mennessään ja Sini hymyili. Yksi elämä päättyi, toinen saattoi taas alkaa; mitään ei mennyt hukkaan, edes suru, sillä siitä kasvoi tilaa hengittää uutta kevättä.
Iltapäivällä, auringon taittaessa seinille leikkisiä kuvioita, Sini istui maalaustelineen ääressä ja huomasi, että oli valehtelematta taas vähän onnellinen. Hän ei ollut enää kenellekään vain eväiden pakkaaja tai toisten varjo ei edes itselleen. Väinö hyppäsi syliin, Sini nykäisi kissaa leuan alta, ja yhdessä he katselivat ulos maailmaan, joka oli yhä täynnä tarinoita lukemattomana kirjana, sivuja auki odottamassa.
