Lomalla maalle toimme kaupungista mukanamme kissan nimeltä Tapani. Maalla Tapanilla asuu hänen oma veljensä, Lasse. Lassella on hieman pullottavat silmät, ja siksi häntä kutsutaan silmiksi. Täällä maalla ei usein turhia hienostella.
Alkuun Tapanilla oli vaikeaa. Lassesta huolimatta, vaikka oli pienikokoinen, järjesti Tapanille heti vanhempien oikeudet. Ajaoi pois ruokavarastoilta ja sähisi samalla hurjasti, aivan kuin joku vieras kiivaana A-talkissa.
Eräänä päivänä Lasse teki tyypillisen uhoittelijan virheen hän uskoi olevansa kuolematon ja hyökkäsi suoraan Tapanin kimppuun. Tapani huitoi väsyneesti tassullaan ilmaan elegantisti, kuin sanoen: “voi hyvä herra, jättäkää minut rauhaan”, mutta sattuipa antamaan koukun oikealla, niin että Lassea sai kaivaa keittiön roskakorista.
Aivan sattumalta ja vaatimattomasti, kuten kaikki hänen elämässään, Tapani kiipesi ruokaillan huipulle.
Maalla kissoista pidetään lähinnä työntekijöinä: Tapani säästyi peltotöiltä vain siksi, että ulkona oli talvi.
Ruokinta täällä on luovaa ja epäsäännöllistä. Tapani ei tahtonut millään tottua kaupungissa hän söi hopeisilta lautasilta ajallaan, ja hovimestari kutsui häntä ruokapöytään.
Stressin myötä Tapanille palasi nopeasti villikissan vaistot. Usein yöllä tapasin hänet hellan päällä kuono kiinni kattilassa.
Lasse, istuen jakkaran vieressä vahdissa, sähisi epätoivoisesti ilmoittaakseen veljelleen minun lähestymisestäni. Tapani kääntyi laiskasti minuun päin ja maukui Lasselle: “Tästä ei kannata huolestua, tämä on omaa väkeä: jos näkisit, miten öisin penkoo jääkaapilla…”
Kerran päätimme, että Tapani on valmis, ja veimme hänet pihalle istumaan lumeen. Kun Tapani kääntyi meihin päin, oli koko hänen naamansa valkoinen ja silmissä suru väärin eletyn elämän perään, aivan kuin Al Pacinolla “Scarface”-elokuvan kuuluisassa kohtauksessa. Sen jälkeen emme enää laskeneet häntä ulos.
Eräänä iltana Ollin [pojan] luokse tuli hänen paikallisia kavereitaan. Istuimme viihtyisästi olohuoneessa, ja luin lapsille ääneen Aleksis Kiven “Seitsemää veljestä”. Kun kohdassa, jossa äitipuoli muuttuu mustaksi kissaksi ja tassuttelee lattialla, olohuoneen ovi aukesi naristen ja sisään asteli Lasse.
Harmiksemme Tapani oli opettanut Lasselle bravuurinsa ovien avaamisen tassulla, vaikka ovi olisi kuinka hankala.
Olohuone oli pieni, mutta silti onnistuimme lasten kanssa pakenemaan ympäri huonetta. Yhtä poikaa nosteltiin myöhemmin tuuletusikkunasta: tippumiselta hänet pelasti mummo, joka muutenkin ruokki poikaa erinomaisesti.
Niin, nyt lienee sopiva hetki mainita, että Lasse on aivan läpipimeän musta.
Harvoinpa klassikot yltävät nykyajan lapsissa aikaan yhtä suuren myllerryksen tunteeseen.
