Kerran soitti minulle monen polven pikkutätini ja kutsui tyttärensä siis monen polven pikkuserkkuni häihin. Viimeksi olin nähnyt hänet kuusivuotiaana. Tai hänet silloin kuusivuotiaana.
En ole kuuluisa erityisistä sukulaisuussiteistäni, mutta yritykseni livahtaa ei mennyt läpi.
Eikö nyt kerran kahdessakymmenessä vuodessa voisi edes tavata, ja yritäpä vaan olla tulematta, uhkasi täti tiukasti.
Ja kutsu joutsenilla ja ruusuilla, lähettäjinä Salla ja Antti, saapui postissa, ja vielä paria päivää ennen muistutettiin pakkohan se oli lähteä.
No, menköön, lauantai nyt meni, mutta mitäpä sille mahtaa?
Niinpä saavuin ravintolalle, kukkakimppu kädessä, tympeä olo kropassa ja vahva halu paeta jo tunnin päästä. Astelin juhlasaliin, ja minut istutettiin iloisen nuorten miesten pöytään sulhasen ystäviä jotka muutaman snapsin jälkeen innostuivat kehumaan kuinka hämmästyttävän nuori ja hurmaava morsiamen täti olen, ja ehdottivat tutustumista ja railakasta juhlintaa. Niin sitten päädyimme tekemään.
Morsianta en tuntenut lainkaan vuosia jo kulunut, hänestä, joka ennen oli tumma varjo hiiltyneine hiuksineen, oli tullut rehevä vaaleaverikkö runsain muotoineen. Pidin hänestä enemmän hiirenä.
Tunnelma oli yleisesti ottaen kolkko: lauma närkästyneitä tätejä ja setiä, sulhanen ahdistuneella katseella, morsian omasta uskomattomasta kauneudestaan ja muodoistaan tietoisena. Ellei pöytäseurani olisi ollut niin riemukas, juhla olisi muistuttanut lähinnä muistotilaisuutta. Tädit vilkuilivat sangen paheksuvasti.
Myöhästyin ensimmäisistä maljapuheista, mutta toinen kierros alkoi. Minusta. Juontaja, saatuaan selville suhteeni, kuulutti iloisena:
Nyt nuorta ja kaunista tätiä pyydetään esittämään onnentoivotukset!
Ja minä, tunteellisena, sanoin:
Rakkaat Salla ja Antti!
Häät olivat muutenkin olleet hiljaiset, mutta nyt saliin laskeutui kiviäkin raskaampi hiljaisuus. Silloin tajusin, etten missään näe omaa tätiäni eikä hän olisi voinut muuttua niin, etten tunnistaisi.
Morsian on nimeltään Kaisa, sihahti vastapäätä istuva täti vaaleanpunaisessa. Ja sulhanen on Joni.
Siis Kaisa? Mikä Joni?
Samaan tapaan jotkut tulee vieraiden juhlille ruuat ja viinat mielessä. Meillekin sotapoikien lähtöä juhliessa tunki joku, hyvä kun saatiin pois. Ei häpeästä eikä omatunnosta tietoakaan, puuskahti täti.
Silloin tajusin: tästä tulee vasta hauska ilta. Koko joukko supistui tiiviiksi ringiksi, silmissä välkähti saalistajan katse ja penkeiltä jo noustiin varovasti. Hihoja ei juuri vielä kääritty, mutta suunta oli selvä.
Mutta katsokaa, minulla on kutsu! huudahdin (kyllä, huudahdin), heilutellen kutsukorttia. Tällä lukee selkeästi: Salla ja Antti, tämä ravintola, juhlasali.
Pelastus tuli tarjoilijalta.
Anteeksi, neiti, meille on varattu toinen juhlasali yläkerrassa, voisiko olla että etsitte sinne?
Niinpä tietenkin, sinne kai halajaa, täti vaaleanpunaisessa tokaisi. Tänne nomeerautuu, siellä syö lisää, ruoka ja juoma kelpaisi kummassakin. Herkkua tällaiset rohkeat. Aikamoisia seikkailijoita!
Röyhkeys, Irma-rouva, on suorastaan toinen onni, jatkoi salaattivihreäpuseroinen täti, selvästi vastenmielinen tapaus.
Mainittakoon, etten näyttänyt enempää syrjäytyneeltä kuin veijariseikkailijaltakaan. Tosin ulkopuolelta voi olla toinen käsitys. Sulhasen ystävät puolustivat minua, josta vaaleanlila-täti sihahti:
Jopas! Ovat naisetkin jo pauloihinsa saaneet!
Ja pinkissä oleva lisäsi vielä:
Tuollainen juuri vei meidän pääkirjanpitäjän miehen. Heti kun kääntyy selkä, niin jo tallaa varpaisiin ihan silmänräpäyksessä, oikea pirulainen.
En ole koskaan vienyt kenenkään miestä, mutta siinä hetkessä tunsin piston syyllisyyttä. Aloin jopa katsoa miehiä sillä silmällä mikäpä se, jos kerta rikosrekisteri tuli jo avattua.
Onneksi ystävällinen tarjoilija käynyt katsomassa toisessa salissa ja toi täti-ihmiseni paikalle, joka nopeasti tajusi asetelman, vakuuttaen tunnistavansa minut. Samalla hän hymyili omituisesti ja vilkutteli sekä minulle että pöydän toiselle puolelle, vihjaten, että päässäni on ollut vikaa jo koko tuntemisemme ajan.
Lyhyesti sanottuna: minut evakuoitiin siihen toiseen saliin, jossa todellakin tumma kaunotar Salla ja joku Antti minua odottivat, ja minulle kaadettiin pitkän aikaa monen sorttisia vahvoja juomia.
Onneksi en ehtinyt ojentaa lahjaani väärille ihmisille.
Mutta vanhan hääseurueen sulhasen ystävät sentään saattelivat minut matkaan…
Kerran soitti minulle kaukainen isotätini ja kutsui minut tyttärensä – minun monen polven pikkuserkun – häihin. Olin nähnyt hänet viimeksi, kun hän oli 6-vuotias. En ole erityisen läheinen sukuani kohtaan, mutta yritys luikerrella pois ei onnistunut. – Voisitpa edes kerran 20 vuoteen tulla käymään, älä kuvittele jääväsi pois! isotäti ärähti. Sain kutsun, jossa oli kyyhkyset ja ruusut, allekirjoituksena Svetlana ja Anatoli. Muutama päivä ennen juhlaa tuli vielä muistutus – oli siis pakko mennä. No, siinä meni lauantaikin, mutta minkä sille voi. Niinpä saavuin kukkakimpun, surkean mielen ja salaisen aikeen livistää tunnin kuluttua englantilaisittain ravintolaan, astelin juhlasaliin ja minut istutettiin sulhasen iloisten ystävien pöytään. Pojat ottivat pari snapsia ja ryhtyivät ihastuneina kommentoimaan, kuinka upea tätinsä morsiamella on – eikä muka yhtään tädiltä näytä, pitäisikö tässä tutustua paremmin ja juhlia kunnolla? Ja niin me teimme. En tietenkään tunnistanut morsianta: niin monta vuotta, ja hänestä oli tullut tummahiuksisesta hiirestä uhkea blondi isolla povella. Pidin enemmän siitä hiirestä. Tunnelma oli muutenkin vähän apea: joukko ärtyneitä tätejä setineen, sulhanen ahdistuneena, morsian tietoisena maalauksellisesta kauneudestaan ja povestaan – jos meidän piristyvä sakki ei olisi ollut paikalla, meno olisi ollut kuin muistotilaisuudessa. Tädit mulkoilivat pahasti. Myöhästyin ensimmäiseltä maljakierrokselta, mutta toinen alkoi juuri ja vuoro oli minulla. Juhlan juontaja selvitti kuka olen ja julisti: – Seuraavaksi nuori ja kaunis morsiamen täti lausuu onnittelut! Sanoin sydämellisesti: – Rakkaat Svetlana ja Anatoli! Jo valmiiksi vaisu juhla hiljeni täysin. Tajusin samalla hetkellä, etten näe isotätiäni missään ja että hän tuskin olisi muuttunut niin paljon, etten tunnistaisi. – Morsiamen nimi on Liisa, kähisi vastapäätä istuva täti pinkissä. – Ja sulhanen on Oleg. – Anteeksi miten niin Liisa? Mikä Oleg? – Täällä vaan tullaan toisten juhliin syömään ja juomaan ilmaiseksi, toinen täti jatkoi. – Kaikenlaisia sietääkin maan päällä. Ajoimme viime viikolla samanlaisen ulos armeijaanlähtöjuhlista. Ei ihmisillä enää ole häpyä eikä kunniaa. Ymmärsin, että tästä illasta ei tulisi tylsä. Juhlaväki lähestyi minua saaliinhimon kiilto silmissä, osa nousi jo puolittain ylös. Hihat eivät vielä paljastuneet mutta suunta oli selvä. – Mutta tässä minulla on kutsu! huudahdin (nimenomaan huudahdin), heilutellen korttia. – Tässä lukee: Svetlana ja Anatoli, ravintola se ja se, juhlasali. Tarjoilija pelasti tilanteen. – Neiti, meillä on toinen juhlasali yläkerrassa, ehkä teidän juhlanne ovat siellä? – Niin varmaan, tuonne häät ja tuonne syömään ilmaiseksi, rähähti pinkki täti. – Samaa lajia, merkkaa täällä, menee sitten vielä lisää hakemaan. Miten tällaisia riittääkin, on melkoinen seikkailija. – Ja röyhkeys, Irma-Serkku, on toisinaan onni, lisäsi toinen, limenvihreässä. On todettava, etten näytä kummaltakaan seikkailijalta enkä pikkurikolliselta. Vaikken tiedä miltä se ulospäin näyttää. Sulhasen ystävät puolustivat minua, mistä violetissa oleva täti närkästyi: – Kas vain, jo miesten päät käännetty! Ja pinkkipukuinen vielä lisäsi: – Samanlainen varasti meidän pääkirjanpitäjän miehen. Varo vaan, käännät selän, niin vie miehen tuosta vaan, rosvo. En ole koskaan vienyt kenenkään miestä, mutta siinä vaiheessa aloin tuntea itseni pahaksi rakkauksien rikkojaksi – ehkäpä vilkaisen ympärille, jos vaikka joku kelpaisi, kun kerran kaikesta ollaan syyttämässä. Onneksi ystävällinen tarjoilija juoksi toiseen saliin, haki isotätini, joka pikaisesti vakuutti tunnistavansa minut ja antoi osuvia silmäniskuja – aivan kuin kertoen kaikille, että päässäni on ollut aina jotain vikaa. Lopulta minut pelastettiin oikeaan saliin, jossa todella olivat tummahiuksinen kaunotar Svetlana ja, muistini mukaan, joku Anatoli ja jossa minua pitkään autettiin vahvemmilla juomilla unohtamaan alkuillan vaivaannus. Onneksi en ehtinyt luovuttaa lahjaa väärälle parille. Mutta minut saattelivat kotiin sulhasen ystävät – sieltä vääristä häistä.
