Kaikki alkoi kuin harhaanjohtavan tavallinen kesäloman suunnittelu. Minä ja vaimoni, vanha ja luotettava Volvomme, reitti yli tuhannen kilometrin päähän kohti pohjoisen kummallisia maisemiamielessämme hiljainen innostus tien kutsusta. Meille automatkat olivat vapautta: valitset itse tien, pysähdyt missä huvittaa, ajat niin hitaasti kuin huvittaa. Ei junan aikatauluja, ei lasten itkua viereisessä hytissä, eikä lentojen peruutuksia.
Mutta tällä kertaa teimme ratkaisevan virheen: lipsautimme suunnitelmastamme.
Se tapahtui oudossa tuttavaporukan illanvietossa, jonka aikana mainitsin huolettomasti, että lähtisimme kahden viikon päästä etelään, ihan omalla autolla.
Ai että! Milloin tarkalleen? innostui vastapuolelta istuva pari.
Kyseessä oli Väinö ja Saila. Ei mitään sydänystäviä, enemmänkin satunnaisia kasvoja yhteisissä illoissa.
Viisitoista päivää tästä, varmaan kolmantena heinäkuuta lähdetään, sanoin, täysin tajuamatta lankaa.
Mehän ollaan samaan suuntaan tulossa! Väinö riemastui ja laski kahvikuppinsa. Meillä alkaa loma juuri siihen. Ajateltiin mennä junalla, mutta kaikki hyvät paikat on jo varattuvain seisomapaikkoja jäljellä. Ottaisitteko meidät mukaan? Polttoaineet puoliksi, hauskaakin olisime ollaan helppoja ihmisiä.
Katsahdin vaimoon; hänen silmissään leimahti ankara “ei”. Rupesin selittämään, että auto on jo melkein täynnä, pysähdellään usein ja ajetaan kuin unessa.
Älä nyt, meillä yksi matkalaukku kahdelle! Väinö vakuutti. Ei tästä rahasta saa halvempaa kyytiä, bensa maksaa nykyisin hunajaa. Tulette vähän vastaan, et nous!
Ja niin me suostuimme. Ajatus säästöstä oli liian houkutteleva, ja kasvokkain kieltäytyminen tuntui mahdottomalta. Tavanomainen heikkous, joka kummitteli kuin sääskilauma koko reissun ajan.
Jos haluat ongelmatonta matkaaälä auta ketään.
Sovimme tapaamisen porraskäytävän eteen viideltä aamulla. Me olimme valmiina ajallaan: takakontti järjestyksessä, vesipulloja, makuualustoja, työkalut, eväät. Väinö ja Saila myöhästyivät neljäkymmentä minuuttia.
Taksilla kesti, tokaisi Saila pyytämättä anteeksi ja raahasi perässään laukkua, joka muistutti jääkaappipakastinta, sekä kolme kassia täynnä välipaloja.
Sovittiin että otetaan vain vähän tavaraa, en voinut olla sanomatta.
No hänhän on nainen, pitää olla vaatteita, Väinö nauroi unenomaisesti.
Niinpä hypimme laukkujen kanssa kuin olisimme pelanneet tetris-peliä sumuisessa kellarissa.
Tunti matkaa, ja painajainen alkoi. Sailalle tuli kuumailmastointi täysillekymmenen minuutin päästä Väinöltä hytisi. Oma soittolistani ei kelvannut. Pysähdyksiä alkoi tihkua kuin kevätsade: vessaan, kahville, oikoa jalkoja, tupakalle.
Reittini, laskettu vapaaksi suurimmista ruuhkista, hajosi kuin hatara jäätelötötterö käsissä. Olimme kuin aikatauluton minibussi.
Kunnon huippu tuli huoltoasemalla.
Tankkasin täyteen, mittari näytti 210 euroa. Väinö mutusti nakkisämpylää autossa.
No, laitetaanko puoliksi? kysyin niceasti viitaten siirtoon.
Loppumatkasta kaikki yhdessä, ettei tarvi säätää pikku summilla, Väinö hymyili ja heilutti kättään kuin unessa.
Tästä en tykännyt, mutta vaimo kuiskasi: Otetaan myöhemmin puheeksi. Maksoin myös maksulliset pätkät. Väinö ja Saila eivät sanaakaan summista.
Nekin söivät leipiään, muruset putoilivat istuimille. Pyynnöt olla varovaisempia kaikkuivat tyhjyyteen.
No, autohan se on, imuroit vaan, Saila virnisti unen päältään.
Saavuimme perille keskellä yötä, väsymys syöpynyt luihin, enemmän seurasta kuin ajosta.
“Mehän vain oltiin kyydissä”
Aamulla tapasin heidät uneliaasti keittiössä. Kaivoin muistikirjan, johon olin kirjannut menot.
Elikkäs, polttoaineet 720 euroa, tieosuudet 150 euroa, eli 870 yhteensä. Teidän osuus 435 euroa.
Väinö kuristui teen kanssa, Sailan silmät suurenivat.
Kuinkas paljon tuollainen summa? Ootko tosissas? Saila kysyi kohdusta asti.
Tietenkin. Sovittiin, että kulut puoliksi, vastasin.
Väinö laski mukin.
Kuule, sinähän olisit ajanut yksinkin? Kulut olisi tullut joka tapauksessa. Me vaan istuttiin vapailla paikoilla.
Mutta sovittiin selvästi etukäteen! Kais huomaat, että tällä menolla minä jouduin myös tinkimään omasta mukavuudestani, kannoin teidän tavaroita, tein lisäpysähdyksiä.
Mitäpä epämukavuutta, Saila puuskahti. Mukavaahan oli! Ajateltiin että olisi ystävällistä reilu peli. Ilmoita aikaisemmin, olisimme etsineet kimppakyydin halvemmalla.
Toinen kuski olisi tiputtanut teidät tielle niillä murusilla ja valituksella, vaimoni tokaisi unenomaisen suoraan.
No, voidaan antaa satasen-parin verran, ihan symbolisesti. Mutta puolet bensasta pelkästä kyydistä? Ei käy, meidän budjetti on tiukka, Väinö sanoi.
Nousin seisomaan.
Ei tarvitse maksaa mitään. Voitte pitää tämän talonpoikaisena tarjoiluna. Mutta takaisin palaatte omillanne.
Siis mitä?! Väinö hypähti. Lupasit kyydin molempiin suuntiin!
Sovittiin tasapuolisen maksun ehdoilla. Ne rikkoutuivat. Hyvää matkaa, sanoin ja jätin heidät keittiön sumuun.
Loma erillään ja paluumatkan autuus
Loppulomalla emme paljon törmänneet, vaikka majailimme samassa mökkikylässä. Joskus he kääntyivät poispäin rannalla, kuin olisivat muuttuneet varjoiksi.
Päivää ennen paluuta tuli viesti Väinöltä: Tule nyt vastaan. Annetaan kumpikin 180 euroa koko reissusta. Mennään yhdessä, Sailalle tulee paha olo bussissa.
En vastannut.
Heräsimme aikaisin, pakkasimme rauhassa, tarkistin öljyt ja kaasutin kohti kotia. Paluumatka oli satumaista: oma musiikki, tauot omilla ehdoilla, ja unelman hiljaisuus.
Kului viikkoja, ja yhteiset tutut kertoivat tarinaa siitä, kuinka kamala ihminen olin. Olin kuulemma jättänyt ystävät pulaan vieraalle paikkakunnalle rahasta. Väinö ja Saila olivat reissanneet vaihtoautobusseilla, käyttäneet ison kasan rahaa ja hermoja, ja nyt kylvivät vastauksia porukoissa kuin outoja kasveja.
Mutta meille jäi jäljelle arvokkain kokemus. Kun joku tulevaisuudessa kainosti kysyy, Veisitteko kaupunkiin?, vastaan: Kiitos, me kuljemme mieluiten kahdestaan.Ei auta selitellä, että on nyt oppinut jotain ikuisesti. Mutta kun palasimme arkeen, hississä naapuri hymähti: “Olitko reissussa? Näytätte levänneiltä.”
Katsoimme toisiamme vaimoni kanssa, ja sama nauru kömpi molempien suupieliin. Olin saanut juuri sen, mitä olin unohtanut kaivata: hiljaisuuden, oman aikataulun, pienen maailman ilman ulkopuolisia vaatimuksia. Yhdessä ajaminen, ilman velvollisuuksia, oli enemmän lomaa kuin yksikään nähtävyys.
Jälkikäteen tajusin, että pahin ei ollut matkan sekoilu tai maksamattomat rahat, vaan se, miten helposti vapautensa voi antaa käteen väärälle ihmiselle.
Seuraavalla kerralla, kun joku ehdotti kyytiä tai kysyi suunnitelmistamme, hymyilin kuin olisin tietänyt salaisuuden: joskus parhaat matkat tehdään niin, että kukaan muu ei tiedä reitistä mitään.
Ja ehkä juuri siksi niistä jääkin elämään kaikista makein muisto.
