Katti nukkui vaimon vieressä – selällään häntä vasten, työnsi minut pois kaikilla neljällä tassulla ja aamulla tuijotti härskisti ja pilkallisesti. Minä ärähdin, mutta en voinut mitään: lemmikki, muka. Kullannuppu ja aurinko. Vaimo nauroi ja minä olin ainoa, jota ei naurattanut. Tälle “kullannupulle” paistettiin kalaa, otettiin ruodot pois ja rapea nahka pinottiin siististi lämpimän, höyryävän kalan viereen sen lautaselle. Katti väläytti vinon virneen – ikään kuin sanoen: “Sinä olet luuseri, täällä oikea lemmikki ja herra olen minä.” Minä sain kalasta vain ne palat, mitä se nirsoilija ei huolinut. Kissa kiusasi minua miten pystyi – minä taas hiukan kostin, siirsin sitä pois kalan luota tai kippasin sohvalta. Sota siis. Joskus tossuihini päätyi viivästettyjä miinoja. Ja vaimo nauroi: “Omapa syysi”, silitti aurinkoaan. Harmaa kissa katsoi minua ylemmyydellä. Huokasin. Mitäpä tehdä? Vaimo oli ainoa, eikä siitä tarvinnut keskustella. Niinpä kesti. Mutta sinä aamuna… Juuri kun olin lähdössä töihin, eteisestä kuului vaimon epätoivoinen huuto. Ryntäsin: kuusi kiloa pystyharjaksista turkkia, kynsiä ja pahaa tuulta hyökkäsi vaimon kimppuun kuin härkä punaiseen liinaan. Minut nähtyään peto loikkasi rintaani, työnsi kumoon. Hapuilin tuolia suojakseni, tartuin vaimoa kädestä ja vedin makuuhuoneeseen. Kissa kimposi tuolin jalkaan ja vingahti – mutta ei lopettanut, ryntäsi vielä kunnes saimme oven kiinni. Kuuntelimme sähinää oven takana. Sitten laastaroitiin omia naarmuja spriin ja jodin kanssa. Vaimo soitti töihin: “Kissamme kävi kimppuun, olemme tulossa lääkäriin.” Minä perässä, sana sanalta. Ja sitten… Maankamara järähteli, talo huojui. Keittiön ikkunat poksahtivat rikki, kylpyhuoneessa ulkolasi särkyi. Pudotin puhelimen pelästyksestä. Syntyi painostava hiljaisuus. Unohdimme kissan, juoksimme keittiöön – ulkona ammotti valtava kuoppa. Naapuritalon pieni kaasukäyttöinen kuorma-auto oli räjähtänyt. Parkkipaikalla autot kuin käännettyjä kilpikonnia – pyörät ilmassa. Kaukaa kuuluivat paloautojen ja ambulanssien sireenit. Mykistyneinä käännyimme katsomaan kissaa: se istui nurkassa, painoi rikkinäistä etutassuaan vasten rintaa ja itki hiljaa. Vaimo parkaisi, nosti sen syliinsä. Napattuani auton avaimet riennettiin rappuja alas – seitsemän kerrosta, emme sanoneet sanaakaan. Antakoon anteeksi kaikki muut räjähdyksessä loukkaantuneet, mutta meillä oli oma potilas. Onneksi auto selvisi ehjänä talon takana. Kiidimme tutulle eläinlääkärille. Minun sisälläni raapivat kissat, varsinkin kun radiosta soi Mikael Tariverdijevin “Kaksi kahvilassa”. Tunnin päästä astelimme ulos – vaimo kantoi aarrettaan, joka nyt näytti kaikille laastaroitua jalkaansa odotushuoneessa. Kuultuaan tarinan, kaikki paijasivat meidän kissaa. Palattuamme kotiin vaimo paistoi taas sen lempparikalaa, laittoi ruodot sieväksi keoksi ja rapean nahan kylkeen. Minulle jätettiin rippeet. Kissa ontui lautaselleen, irvisti kivusta ja koetti näyttää halveksuvalta – mutta onnistui vain tuskaiseen irvistykseen. Olin kiireinen, mutta kun ehdin, laitoin oman kalanpalani sen kippoon. Kissa tuijotti hämmentyneenä, veti etutassuaan rintaa vasten ja maukaisi kysyvästi. Nostin sen syliin ja sanoin: “Ehkä olen luuseri, mutta jos minulla on tällainen vaimo ja tällainen kissa, niin olen maailman onnellisin luuseri.” Puskin sen kuonoon. Kissa hyrähti, pukkasi poskea. Laskin lattialle, se, irvistäen mutta tyytyväisenä, söi kalansa ja me vaimon kanssa hymyilimme. Siitä päivästä lähtien kissa nukkuu vain minun vieressäni, katsoo kasvoilleni, ja minä pyydän Jumalalta vain yhtä asiaa: että saisin nähdä kissan ja vaimon vielä monta, monta vuotta. En muuta kaipaa. Se on aitoa onnea.

Kissa nukkui aina vaimoni kanssa. Se painautui selällään häntä vasten ja työnsi minut pois sängystä kaikilla neljällä tassullaan. Aamulla se katsoi minua röyhkeästi ja ilkkuen, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin purkaa harmiani hiljaa. Lempilapsi, niinhän vaimoni sitä kutsui Kultapallo ja Aurinkoni. Vaimo nauroi kissan tempauksille, mutta minua ei huvittanut pätkääkään.

Juuri tälle kultapallolle paistettiin tuore siika, josta huolellisesti poistettiin ruodot ja rapsakka, herkullinen nahka aseteltiin pieneksi sieväksi keoksi lämpimien, vielä höyryävien kalanpalojen viereen hänen lautaselleen. Kissa loi minuun vinoilevan katseen, jonka saatoin tulkita vain yhdellä tavalla:

Sinä häviäjä, MINÄ olen talon oikea valtias ja lemmikki.

Minun osakseni jääneistä kalanpaloista löytyi aina jotain ylijäämää, sellaista, mikä ei kelvannut hienohelma kissallemme. Kissa pyöritti minua niin kuin halusi, ja minä puolestani kostin parhaani mukaan joskus vähän tönäisemällä sitä pois lautaseltaan, joskus taas hiljaa nostamalla sen alas sohvalta. Meillä oli oma pieni sota käynnissä.

Ajoittain yöksi asetettiin miinoja viattomalta näyttäviä yllätyksiä tossuihini ja saappaisiini. Vaimo vain nauroi ja sanoi, ettei kissaa saa kohdella kaltoin, ja silitti yhä kultaansa. Harmaa kissa katsoi minua alentuvasti ja korkeuksistaan. Huokaisin syvään minkäs teet? Minulla oli vain tuo vaimo, eikä siinä ollut vaihtoehtoja. Oli vain kestettävä. Mutta tänä aamuna…

Juuri tänä aamuna, kun olin lähdössä töihin, kuulin eteisestä vaimoni kauhistuneen huudon. Syöksyin paikalle ja näin jotain uskomatonta: kuuden kilon edestä pörheää karvaa, kynsiä ja pahaa tuulta hyökkäsi vaimoni kimppuun kuin sonni punaista vaatetta kohti. Kissapeto huomasi minut, hyppäsi rinnalleni ja tönäisi niin lujaa, että lensin suoraan eteisen lattialle.

Kömpiessäni ylös tempaisin tuolin eteeni kuin kilveksi ja kiskoin vaimon turvaan makuuhuoneeseen. Kissa paiskautui tuolin jalkaan ja ulvahti. Huuto oli sydäntä särkevä.

Mutta sekään ei pysäyttänyt sitä kissa jatkoi hyökkäystään, kunnes makuuhuoneen ovi napsahti kiinni takanamme. Kuuntelimme sähinää oven takaa. Sen jälkeen desinfioimme runsaasti viiltämiä haavoja viinalla ja apteekin jodilla. Vaimo soitti työpaikalle ja selitti, että meidän kissa oli saanut raivokohtauksen ja repinyt meidät, joten täytyi lähteä työterveyden sijasta Tammisaaren sairaalaan. Vuorostani soitin pomolleni ja toistin kaiken sanasta sanaan. Juuri silloin…

Maa jyrisi koko talo huojui. Keittiön ikkunat helisivät sirpaleiksi, vessan ikkunakin halkeili pirstaleiksi. Pudotin puhelimen lattialle. Hetkeen oli aivan hiljaista. Unohdimme kissan ja syöksyimme keittiöön ja kurkimme ulos ikkunasta.

Talon edessä ammotti valtava kuoppa. Ympärillä lojui autonromuja se oli naapurin pikkukuorma-auto, kaasulla käyvä ja täynnä pulloja. Ilmeisesti juuri se oli räjähtänyt. Parkkipaikalla autot makasivat nurin kuin kilpikonnat ja pyörät pyörivät avuttomina ilmassa. Taustalla ulvovat paloautot ja ambulanssit.

Hämmästyksestä mykistyneinä käännyimme yhtä aikaa katsomaan kissaa. Se kökötti nurkassa, pieni oikea etutassu painettuna rintaa vasten ja itki hiljaa.

Vaimoni kiljaisi, ryntäsi sen luo, nappasi syliinsä ja rutisti rintaansa vasten. Minä kaivoin auton avaimet taskustani ja ryntäsimme portaita pitkin alas seitsemän kerrosta ilman hissiä, harppasimme askelmat kolme kerrallaan. Tällä kertaa oli meilläkin haavoittunut.

Onneksi automme oli varjoisella takapihalla. Hyppäsimme sisään ja ajoimme suoraan tutulle eläinlääkärille. Mieltäni raastoi syyllisyys, ja kaihoisa taustamusiikki Yona lauloi radiossa Kaksi kahvilassa, vieläpä juuri nyt.

Tunnin kuluttua vaimo kantoi aarrettaan ulos. Kissa esitteli vieraileville lemmikinomistajille ujosti sidottua tassuaan. Kun toiset kuulivat, mitä oli tapahtunut, kaikki nousivat penkeiltään silittämään urheaa kissaa.

Palasimme kotiin. Vaimo alkoi valmistaa kissalle sen rakastamaa siikaa paistoi, poisti ruodot, ja kasasi rapsakan nahan siistiin kekoon lautaselle. Minulle jäi jämät. Kissa, kolmella tassulla ontuen, hiipi lautaselleen ja katsoi minua kivusta irvistäen. Se yritti esittää kohtalonsa ylemmyyttä, muttei onnistunut tällä kertaa irvistys oli vain tuskan aiheuttama.

Olin touhunnut jotain muuta, mutta kun ehdin keittiöön, otin oman osa siikaani, puhdistin ruodot ja pudotin sen kissan lautaselle.

Kissa katsoi minua epäuskoisen hämmästyneenä, painoi etutassuaan rintaansa vasten ja päästi hiljaisen kysyvän naukaisun.

Nostin kissan syliini, katsoin silmiin ja kuiskasin: Ehkä olenkin häviäjä, mutta kun minulla on tällainen vaimo ja tällainen kissa, olen maailman onnellisin häviäjä. Pusutin sitä nenänpäähän.

Kissa hyrisi hiljaa ja painoi isoa harmaata päätä poskeani vasten. Laskin sen lattialle se nyrpisti kivusta, mutta kävi ruoan kimppuun, ja me vaimon kanssa katsoimme hymyillen käsi kädessä kun se söi.

Sen jälkeen kissa nukkuu vain minun vierelläni. Katsoo minua kasvoihin, ja minä rukoilen joka ilta vain yhtä asiaa.

Että näkisin kissan ja vaimoni vielä monena, monena vuotena vierekkäin, joka aamu.

En kaipaa muuta.

Kunpa voisin vannoa sillä siinä on onni. Sitä oikeaa suomalaista onnea.