Katso, ukki! Hilja liimasi nenänsä ikkunaan. Koira!
Portin takana säntäili pihakoira. Musta, likainen, kylkiään näyttävä luuviulu.
Taas se rakki, mutisi Paavo Tapani, vetäen jalkaansa huopikkaat. Kolmatta päivää pyörii tässä. Ala mennä siitä!
Hän heilautti keppiä. Koira loikkasi taaksepäin, muttei karannut. Istui vain viiden metrin päähän ja tuijotti. Tuijotti suoraan.
Ukki, älä aja sitä pois! Hilja tarttui hänen hihaansa. Se on varmaan nälkäinen ja palelee!
Riittää minulle näissäkin murhetta! ärähti vanha mies. Vielä kantaa kirppuja ja ruttoa. Mars pihalle siitä!
Koira veti häntänsä koipien väliin ja livahti sivummalle. Mutta heti kun Paavo Tapani katosi ovesta, se palasi…
Hilja oli asunut ukkinsa luona jo puoli vuotta, siitä lähtien kun hänen vanhempansa menehtyivät liikenneonnettomuudessa. Paavo Tapani otti lapsenlasta luokseen, vaikka lapset eivät koskaan olleet hänen suosikkejaan. Rauhaan ja rutiineihin tottuneena nyt piti totutella tytönnyyhkintään, öisiin itkuihin ja ikuisuuskysymykseen: Ukki, koska äiti ja isä tulee takaisin?
Miten sen selittäisi: ei koskaan? Ukki vain köhi ja käänsi selkänsä. Oli raskasta molemmille mutta muita vaihtoehtoja ei ollut.
Lounaan jälkeen, kun ukki kellistyi telkkarin ääreen torkkumaan, Hilja luikahti ulos. Mukana kulho, johon oli jäänyt vähän hernesoppaa.
Istu tänne, Ritu, kuiskutti tyttö. Minä annoin sinulle nimen. Hieno nimi, eikö?
Koira hiipi hiljaa. Nuoli kulhon putipuhtaaksi ja asettui sitten makuulle, päänsä tassunsa päällä. Ja katsoi kiitollisena, uskollisena.
Oletpa sinä hyvä, Hilja silitti sitä. Oikein hyvä.
Siitä päivästä lähtien Ritu ei enää poistunut portilta. Vartioi taloa, saattoi Hiljaa kouluun ja odotti kotona. Kun Paavo Tapani astui ulos, kylä kuuli hänen marinan:
Taasko sinä siinä! Eikö jo riittäisi?!
Mutta Ritu jo tiesi: tuo ukko haukkuu mutta ei pure.
Naapuri, Simo Kalevi, seisoi usein aidan vieressä katsomassa näytelmää. Sitten kerran totesi:
Sinä, Pate, aivan turhaan ajat sitä pois.
Miksi muka? Koira on kuin hammassärky, ärsyttää vaan!
Mutta jospa Simo aloitti se on sinulle ihan lähetetty?
Paavo Tapani vain naurahti nenäänsä
Viikko kului. Ritu asui yhä portilla oli sää mikä hyvänsä, pakkanen satoi tai aurinko paahtoi.
Hilja salakuljetti sille ruokaa, ja Paavo Tapani esitti, ettei huomannut mitään.
Ukki, voiko Ritu tulla eteiseen? tyttö anoi iltaisin. Siellä on lämpimämpi.
Ei missään nimessä! ukki pamautti nyrkillä pöytään. Taloon ei elukoita tule!
Mutta sehän
EI mitään mutta! Nyt riittää nämä sinun koirajuttusi!
Hilja lepuutti huuliaan ja hiljeni. Mutta yöllä Paavo Tapanilta karkasi uni. Aamulla hän vilkaisi ulos.
Ritu makasi kippurassa suoraan hangella. Kohta noutaja hakee tai kuka lie, ukki ajatteli. Ja tunsi yhtäkkiä tympeyttä vatsanpohjassa.
Lauantaina Hilja meni lammelle luistelemaan. Ritu laahusti mukana, kuten aina. Tyttö nauroi ja pyöri jäällä, koira istui rannalla tarkkailemassa.
Katso, miten osaan! Hilja huusi ja luisteli suoraan keskelle lampea.
Jää helähti hiljaa. Sitten räsähti. Ja Hilja molskahti kylmän veteen.
Vesi oli mustaa ja jäistä. Tyttöä veti jään alle. Hän sousi, huusi, mutta räpiköinti peitti äänen.
Ritu jäi jähmettyneenä paikoilleen. Sitten syöksyi talolle.
Paavo Tapani oli halkoja pilkkomassa. Kuuli, kuinka koira ulvoi hullun lailla. Katsoi taakseen Ritu juoksi ympäri pihaa, vinkui, tarttui housunlahkeeseen, veti portille.
Oletko sekopää? Paavo Tapani ihmetteli.
Mutta Ritu ei rauhoittunut. Uli, riehui, tarrasi taas vaatteisiin. Katse oli ahdistunut… Silloin ukille syttyi lamppu.
Hilja! hän karjaisi ja syöksyi koiran perään.
Ritu juoksi edellä, vilkuili taakseen pysyykö ukki mukana? Ja taas eteenpäin, lammelle.
Paavo Tapani näki mustan läikän. Kuuli heikkoa pärskettä.
Ota kiinni! hän huusi ja nappasi pitkän kepin. Ota kiinni, lapsi!
Hän ryömi jäätä pitkin, joka narahteli ja notkui, mutta kesti. Sai paidanhelmasta Hiljan kiinni, veti rantaan. Ja Ritu pyöri ympärillä haukkui ja rohkaisi.
Kun tytön sai ylös, hän oli sininen. Paavo Tapani hieroi lunta, puhalsi naamaan, rukoili kaikki suomalaiset pyhät vuorotellen.
Ukki, lopulta Hilja kuiskasi. Ritu missä Ritu?
Koira istui vieressä. Tärisi joko kylmästä tai säikähdyksestä.
Se on tässä, Paavo korisi. Tässä.
Jotain muuttui tämän jälkeen. Paavo Tapani ei enää huutanut koiralle muttei päästänyt sisällekään.
Miksi, ukki? Hilja kinusi. Se pelasti minut!
Pelasti, pelasti. Mutta ei meillä paikkaa sille silti ole.
Mutta miksi ei?
Niin vaan on näin meillä toimitaan! ärähti vanha mies.
Hän oli harmissaan muttei tiennyt miksi. Kaikki on kuten kuuluu. Pidetään järjestys. Silti tuntui siltä kuin sisällä olisi joku kissoilla kynsinyt.
Simo Kalevi pistäytyi teelle. Pakertivat keittiössä pipareita järsimässä.
Kuulin juttuja, aloitti Simo varovasti.
Kuulitpa hyvinkin, Paavo Tapani murahti.
Hieno koira se on. Fiksu.
Kait niitä on.
Tuommoisia pitää arvostaa.
Ukki kohautti olkiaan:
Arvostetaan nyt, kun ei enää ajeta menemään.
Niin, mutta pakkasella se nukkuu ulkona. Eikö voisi päästää edes eteiseen?
Ulkona on koiran paikka. Koira kun koira!
Simo pudisteli päätään:
Onpa omituinen mies. Lapsenlapsen pelasti ja sinä muka kylmä.
Ei me olla sille mitään velkaa! Paavo Tapani ärähti. Ruokaa annettu, turpaan ei lyöty siinä sitä!
Velkaa tai ei, mutta ihmisiksi voisi olla.
Ihmisiksi ollaan ihmisten kanssa!
Simo hiljeni. Tiesi: turha väitellä. Katsoi vain paheksuen.
Helmikuusta tuli helmikuinen myrskyä ja tuiskua, kuin taivas olisi päättänyt testata talon.
Paavo Tapani sai lapioida polkuja aamuin illoin aina uusi kinos, uusi polviin ulottuva hanki.
Mutta Ritu pysyi portilla. Laihtunut luuranko se jo oli. Turkki takussa, silmissä surua. Silti se ei lähtenyt. Vartioi.
Ukki, Hilja nyki hänen hihaansa, katso sitä. Se on hädin tuskin hengissä.
Itse päätti istua siinä, ukki puuskahti. Ei sitä pakotettu.
Mutta sehän
Riittää! älähti ukki. Yhtä ja samaa jankutat! Rupeaa jo kyllästyttämään se koira!
Hilja loukkaantui ja vaikeni. Illalla, kun ukki luki lehteä, tyttö kuiskasi:
Tänään en nähnyt Ritua missään.
Ja sitten? Paavo Tapani tuhahti lehteä nostamatta.
Ei koko päivänä. Onkohan se kipeänä?
Ehkä meni jo sinne menköönkin.
Ukki! Miten voit sanoa noin?
Mitenkö pitää sanoa? hän laski lehden ja katsoi lasta. Sehän ei ole meidän! Vieras! Ei me olla sille mitään velkaa!
Ollaan, Hilja kuiskasi. Se pelasti minut. Eikä me annettu edes lämmintä paikkaa.
Ei ole paikkaa! ukki jysäytti nyrkillä pöytään. Tämä ei mikään eläintarha ole!
Hilja nyyhkäisi ja poistui huoneeseensa. Ukki jäi tuijottamaan pöydän pintaa. Ja lehti ei enää kiinnostanut yhtään.
Yöllä myrsky irvisteli oikein kunnolla. Talo natisi, tuuli ulvoi savupiipussa, lumi piiskasi ikkunaa. Paavo Tapani kääntyi lakanoissa, uni ei tullut.
Koiranilma, hän ajatteli. Ja kirosi itseään: Mitäs se minuun kuuluu? Ei minun asiani! Mutta kyllä sillä olikin väliä. Hän tiesi sen.
Aamulla tuuli oli tyyntynyt. Ukki nousi, keitti teetä, kurkisti ulos. Piha oli hautautunut lumeen polut poissa, penkistä pilkotti vain selkänoja. Portin luona
Portilla kuhmotti musta läiskä hangessa. Roskapussi varmaan, ukki mietti. Mutta sydän putosi.
Hän tempaisi takin niskaan, työnsi jalat huopikkaisiin, ulos. Lunta oli polveen asti, puuteria joka askeleella. Portilla hän pysähtyi.
Hangessa makasi Ritu. Liikkumatta. Lunta oli päällä lähes korviin asti vain korvat ja hännänpää näkyivät.
Nyt se on lopullisesti mennyttä Paavo Tapani ajatteli. Ja silloin sydämessä jotain rusahti.
Hän kumartui, harjasi lunta pois. Koira oli tuskin hengissä hengitys vinkui, silmät pysyivät kiinni.
Voi sinua, ukki kuiskasi. Tyhmä otus. Mikset lähtenyt pois?
Ritu värähti kuullessaan äänen. Yritti nostaa päätään, turhaan.
Paavo seisoi ja katsoi. No, menköön sitten, hän ajatteli, nosti koiran syliinsä varoen.
Kevyt se oli pelkkää luuta ja karvaa. Mutta lämmin yhä. Elossa.
Pysy nyt hengissä, Paavo Tapani mutisi tarpoessaan takaisin. Pysy nyt, tyhmä.
Hän vei Ritun eteiseen, sitten keittiöön. Laski vanhan peiton uunin kylkeen.
Ukki? ovella seisoi Hilja pyjamassa. Mitä tapahtui?
No, kun se paleltui tuolla ajattelin, että saa lämmitellä edes nyt.
Hilja syöksyi koiran luo:
Saitko sen elävänä? Saitko, ukki?
Elossa, elossa. Kaada sille lämmintä maitoa kuppiin.
Heti! tyttö hääräsi hellan ääressä.
Paavo Tapani kyykistyi koiran viereen ja silitti päätä. Mieli jyskytti: Miten minä näin tein? Melkein tapoin sen mutta se silti luotti. Hiton rakki.
Ritu raotti silmiään. Katsoi ukkia kiitollisesti. Ja Paavon kurkkuun nousi pala.
Maito valmista! Hilja toi kupin koiran viereen.
Ritu kohotti vaivoin päänsä, nuoli pari kertaa. Sitten vielä. Ukki ja lapsenlapsi seurasivat vieressä kuin kummia katsomassa.
Iltapäivään mennessä Ritu jo istui. Illalla tutki keittiötä tärisevin jaloin. Paavo Tapani mulkoili sitä ja mutisi:
Tämä on vain väliaikaista! Ymmärrätkö? Kyllä sinä taas pihalle pääset, jahka voimistut.
Mutta Hilja hymyili. Näki, miten ukki salaa vei parhaat palat Ritulle, miten möyhi vilttiä lämpimämmäksi, miten silitti, luullen ettei kukaan huomaa.
Ei se pois aja, ei enää, Hilja tiesi.
Aamulla Paavo Tapani heräsi varhain. Ritu makasi matolla uunin vieressä ja tarkkaili ukkia.
No niin, heräsit sinäkin, ukki mutisi housuja vetäessään. Hyvä niin.
Koira heilautti varovasti häntää. Kokeili, saako olla onko taas häädön riski.
Aamupalan jälkeen Paavo Tapani laittoi takin päälle ja meni ulos. Käveli pitkin aitaa, tutki vanhaa koirankoppia navetan vieressä. Eipä siellä ollut kukaan asunut kymmeneen vuoteen.
Hilja! ukki huusi sisään. Tulehan ulos!
Tyttö säntäsi pihalle, Ritu kintereillä. Koira pysytteli Hiljan lähellä, mutta Paavoa se katsoi jo ihan suoraan.
Katso nyt, ukki nyökkäsi koppia päin. Katto vuotaa ja seinät irvistää. Täytyy varmaan vähän rempata.
Miksi, ukki? Hilja ihmetteli.
Miksi muka? Paavo Tapani murahti. Eikö ole paha jättää hyvää koppia tyhjilleen? Eihän siinä ole mitään tolkkua.
Hän haki varastosta laudat, vasaran ja naulat. Ryhtyi korjaamaan kattoa, kiroili nauloja ja vääriä lautoja.
Ritu istui vieressä ja seurasi. Fiksu koira tiesi varmaan, minkä vuoksi ukki huhki.
Päiväkahville koppi loisti uudella katolla. Paavo kantoi sisälle vanhan peiton, laittoi kupit veden ja ruoan kaveriksi.
No niin, hän pyyhki hikeä otsalta. Siinäpä se.
Ukki, Hilja kysyi hiljaa, onko tuo Ritulle?
No kenelle muka? Paavo Tapani mutisi. Ei taloon oteta, mutta eihän ulkonakaan tarvitse kärsiä. Siis koiran lailla, mutta inhimillisesti.
Hilja kapsahti hänen kaulaansa:
Kiitos ukki! Kiitos paljon!
Jaa, jaa, ukki mutisi ja irvisti. Älä nyt suotta vetistele. Muista tämä on vain tilapäinen ratkaisu! Sitten, kun löydämme kunnon kodin…
Mutta tiesihän hän itsekin, ettei etsisi mitään uutta kotia. Eihän Ritua nyt enää kukaan muu haluaisi. Eikä tarvitsisi.
Silloin saapui Simo. Vilkaisi uutta koppia, koiraa ja Hiljan hymyä. Hymähti viekkaasti:
Mitäpä minä sanoin, Pate? Ei se ollut ihan sattumaa.
Älä nyt ala saarnaamaan Jumalasta, ukki mutisi. Sääli kävi. Niinpä niin.
Sääli on hyvän sydämen merkki, Simo nyökkäsi. Sinulla se vain on syvällä piilossa.
Paavo Tapani olisi voinut inttää vastaan, mutta antoi olla. Hän katsoi, kuinka Ritu nuuhki kotiaan ja Hilja silitti sen päätä. Ja tiesi tässä sitä nyt oltiin. Perhe. Ehkä vähän outo ja epävirallinen, mutta perhe silti.
No niin, Ritu, hän sanoi lopulta hiljaa. Tästä tuli nyt sinun kotisi.
Koira katsoi pitkään ukkiin. Sitten asettui kopin nurkalle, juuri niin, että se näki talon oven oven, jonka takana nyt asuivat sen ihmiset.
