Juuri täydellistä! Kukaan ei tajua, ettei tässä ole hänen morsiamensa
Aino seisoi eteisen peilin edessä, katsoi tarkasti omaa kuvaansa ja silitti hiuslatvaa, joka oli livahtanut korvan edestä. Sydän pamppaili hän ei ollut uskonut saavansa tätä niin aidoksi! Meikki, kampaus, ilmeet kaikki prikulleen juuri niin kuin Sini, hänen siskonsa. Aino pidätti hengitystä. Jos vielä pukee Sinin lempimekon päälle, ei edes äiti erottaisi kumpi on kumpi.
Hymy nousi huulille, mutta hän vilkaisi äkkiä kelloa. Minuuttiviisari oli jo hurjasti lähempänä tapaamisaikaa enää kaksikymmentä minuuttia ja Aleksi olisi oven takana. Alavatsa muljahti jännityksestä. Kaiken oli mentävä täydellisesti! Ei yhtään väärää sanaa, liikaa elettä tai epävarmaa silmäystä. Jos Aleksi epäilisi hetkenkään, koko Ainon tarkkaan hiottu suunnitelma romahtaisi. Ja taas Sini voittaisi, kuten aina ennenkin.
Hän veti syvään henkeä, yritti rauhoittaa sormien tärinän ja asteli jo eteiseen, kun ovikello soi. Aino nappasi oven auki juuri, kun Aleksi nousi rappusilta käytävään. Hän viritti kasvoilleen Sinin lämpimän, kevyen hymyn ja tervehti pehmeällä, Sinin käyttämällä äänellä:
Moi Aleksi!
Aino nousi hieman varpailleen ja sipaisi poskisuukon. Kaikki juuri niin kuin Sini olisi tehnyt ei yhtään ylimääräistä, tarkkaan opeteltu rutiini. Heti perään hän nyökäytti kädellään sisäänpäin ja ehdotti:
Tule vaan. Otatko kahvia?
Kaikki piti kuulostaa harvinaisen rennolta, ihan tavalliselta arkilta, vaikka oikeasti tämä oli Ainon suunnittelema operaatio.
Aleksi rypisti otsaansa, tuijotti hetken kummastuneena, mutta nyökkäsi sitten ja asteli perässä. Jokin oli selvästi saanut hänet arvaamaan, mutta uteliaisuus nosti hymyn suupieleen. Mitä ihmettä siskot olivat tällä kertaa keksineet? Miksi Aino teeskentelee Siniä? Aleksi päätti pelata peliä mukana ja seurasi peremmälle.
Aino alkoi vilkkaasti askarrella keittiössä. Hymy alkoi jo kipeyttää poskia hän ei ollut tottunut näin herkkään ilmeeseen ja liikkeetkin meinasivat kiirehtiä liikaa. Hän otti esiin kahvikupit ja laitetta pöytään, vilkuili sivusilmällä hyllyn päällä piilottelevaa konjakkipulloa: se kuuluisa Korpelan laatua. Hän oli suunnitellut kaiken vaikka Aleksi ei juuri viinaa juonutkaan, yhden lasin mukavassa seurassa hän ehkä ottaisi. Ja kun Aleksi vähän rentoutuisi, Ainolla olisi vihdoin mahdollisuus päästä suunnitelmassaan loppuun asti.
Aleksi istui pöydän ääreen ja seurasi Ainon touhuja hiljaa, kädet ristissä rinnalla. Vihdoin hän tokaisi aivan tyynesti:
Aino, miksi sä teet tätä? Ja missä Sini on? Jos tää oli joku pila, se ei ole kauhean kekseliäs.
Aino jäi hetkeksi paikoilleen, etsi sanoja. Ilmekään kävi hieman hermostuneena, mutta hän nosti hymyn takaisin ja vastasi mahdollisimman rennosti:
Miten sä arvasit? Ei, tää ei ole kepponen. Lähinnä kokeilu. Sini ei tiedä mitään.
Aleksi nosti kulmakarvojaan ja pyöritteli tulikuumaa kahvikuppiaan. Kiinnostus oli selvä, mutta hän peitti sen hän halusi nähdä, minne Aino vie tämän pelin.
Te ootte kyllä aivan erilaisia, vaikka olette kaksosia, hän huomautti kallistaen päätään. Ei teitä voi silti sekoittaa.
Aleksi nappasi puhelimen taskusta ja kirjoitti nopeasti viestin morsiamelleen. Missä olet, prinsessa? Näytölle välähti Sinin vastaus.
No siis mikä tämän kokeilun pointti on? Aleksi tivasi puhelinta pöytään palauttaen.
Aino räpsäytti katseensa alas teehen ja otti pienen hörpyn, haki rohkeutta:
Ajattele, meitä sekoitetaan koko ajan. Sanoit äsken että ei voisi sekoittaa, mutta oikeasti edes äiti ei osaa aina erottaa meitä, etenkin kun meillä on samat kampaukset ja mekot. Sitten ollaan kuin kaksi marjaa.
Hetki hiljaisuutta. Muistot pahasta mielestä palautuivat mieleen, mutta Aino pisti jatkaen kiivaammin:
Välillä se sattuu. Varsinkin kun kyseessä on joku tärkeä. Sun on vaikea kuvitella, mutta joskus mun poikaystävä tuli treffeille ja menikin vahingossa Sinin luo hän oli vaan lähempänä treffipaikkaa. Tai sitten Sini halusi jutella sun kaverille, mutta hän ajatteli puhuvansa mulle ja alkoi avautua juttuja, joita Sini ei olisi halunnut kuulla.
Miksi ette vaan vaihda tyyliä? Aleksi kysyi. Hän muisti paremmin kuin hyvin Sinin kertoneen, etteivät he halunneet muuttaa ulkonäköä ennen valmistumista. Se oli eräänlainen sanaton sopimus siskojen välillä.
Aino rutisti nenäänsä hymyillen:
Se olisi liian helppoa, hän virnisti. Me ollaan luvattu pitää sama tyyli ainakin valmistujaisiin asti. Eikä rehellisesti sanottuna, joskus siitä on hyötyä on kerran jos toisenkin opiskelija-assistentti sekoittanut meidät.
Aino naurahti heleästi, silmissä kiilsi pientä ylpeyttä.
Selvä, Aleksi totesi, kun Sinin viesti piippasi. Hän odottaa mua meidän kahvilassa eikä yhtään arvaa missä olen.
Aleksi katsoi Ainon suuntaan hänellä oli ilmeessä myötätunto. Ole huoleti. En sano Sinille sanallakaan tästä. En halua turhia draamoja teidän väliin.
Aino huokaisi helpotuksen virne kasvoilla, kun Aleksi nousi tuolilta:
Kiitos, oikeasti. Sä oot hyväsydäminen tyyppi.
Meen nyt, ettei Sini ala huolestua, Aleksi sanoi ja sulki oven perässään.
Jäljelle jäi outo, tukahtunut hiljaisuus. Seisoi vain hämärässä keittiössä, tuijotti pöytää. Miten kaikki meni näin? Tuntui, että koko huolellisesti rakennettu suunnitelma suli käsissä kuin keväthanki. Hän puristi pöydänreunaa niin lujaa, että sieraimet levenivät.
Miksi Aleksi ei langennut hänen ansaansa? Miksi mikään ei onnistunut? Jälleen kerran hänen panostuksensa valui hiekkaan.
Muistot palasivat Sinin esittelemiseen: Sini oli tuonut Aleksin kotiin kuin ohimennen, esitellyt tämän vanhemmille tässä Aleksi, olen puhunut hänestä eikä Aino ollut voinut muuta kuin katsella hymyilevää, rentoa Alekia juttelemassa heidän olohuoneessaan kuin olisi aina kuulunut porukkaan. Sydämessä poltteli hänhän oli ensimmäisenä huomannut Aleksin! Hän oli toivonut suudelmaa, halannut ajatuksissa jo monta kertaa, mutta aina jäänyt taka-alalle, antanut epäröintinsä viedä.
Sini taas, hänellä oli aina ollut taito ottaa tilan haltuun. Hän nautti huomiosta, oli loistava innostumaan kuka tahansa seurassa bileissä, kahvitunneilla, ulkoilussa eikä silti koskaan laiminlyönyt opiskelua. Vitonen tentistä ilman valvomista.
Aino taas oli aina hillitympi, viihtyi yksin kirjan kanssa, avautui harvalle ja vältteli suuria tapahtumia ei mulla ole aikaa leikkimiseen, hän puolusteli. Tuntui, että heidän eronsa kasvaa joka vuosi. Olisiko joku pieni irrottautuminen ja hulluttelu kenties muuttanut mitään olisiko Aleksi sitten ihastunut häneen? Mutta Aleksi valitsi Sinin, impulssiivisen, iloisen, hauskan.
Aino ei voinut sille mitään, että katkeruus kutitteli vatsanpohjassa. Hän vakuutti itselleen, että hänen aikansa vielä koittaa vakavuudesta ja vastuullisuudesta kyllä palkitaan. Silti joka ilta, kun talo hiljeni ja ikkunasta näkyi vain katuvalot, Aino mietti, miten kaikki olisi voinut mennä, jos hän olisi uskaltanut enemmän.
Kun Sini sitten ilmoitti perheillallisella iloisesti kihlautuneensa ja avioitumisen olevan edessä, Ainon maailma luiskahti. Hän pakotti itselleen hymyn, antoi onnitteluhalauksen, mutta mielessä soi vain yksi lause: Ei tämä voi olla totta! Hän näki ympärillään hymyilevät kasvot, osallistui keskusteluihin, mutta oli täysin tyhjältä.
Seuraavat viikot Aino nukkui huonosti, mietti, suunnitteli, pyöritteli vaihtoehtoja. Sitten hän keksi tämän toimivan suunnitelman: jos Aleksi viettäisi aikaa hänen kanssaan ja Sini näkisi heidät yhdessä kaikki olisi ohi. Siskot voisivat riitautua, eikä Aleksi kuuluisi enää kenellekään. Se olisi tasa-arvoa.
Hän valmisteli kaiken viimeisen päälle, jopa viinilasin. Hän selvästi suunnitteli, mitä sanoo, mitä tekee, miten valo osuu hänen kasvoilleen. Hän treenasi Sinin maneereja ja puhetyyliä. Kun hetki koitti, hän jännitti niin, että kädet hikosivat ja kuitenkin Aleksi huomasi heti, että ei ollut Sini hänen edessään. Kaikki sortui heti alkumetreillä.
Nyt siis istuttiin ruokapöydän ääressä, tuijotettiin puuvillaista pöytäliinaa ja puristettiin sitä nyrkissä. Sormet olivat valkoiset, kun Aino hokemalla hoki mielessään pitäisi olla uusi suunnitelma, ennen kuin on liian myöhäistä.
***
Muutama viikko kului, ja Sini kutsui väen juhlimaan synttäreitä. Kasvot punaisina hän rakkauden täyteisesti kertoi odottavansa vauvaa. Vanhemmat olivat liikuttuneita, kaikki hymyilivät kilpaa Aino istui teekuppi kylmänä käsissään, kulissihymy kasvoilla. Joka ikinen iloinen lause tuntui pieneltä pistolta rintaan.
Hän näki yhden kuvan toisensa jälkeen mielessään: yhteiset illalliset, Aleksi Sinin rinnalla, tuleva lapsi heidän keskellään, Aino aina reunalla, aina ulkopuolella. Se oli kuin sadepäivä, joka ei kirkastu koskaan. Hänen oli pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki muuttuu lopullisesti.
Ajatus alkoi muotoutua synkkä, pelottavan rauhallinen vimma: mitä jos Hän tunsi yhden lääkärin, joka satunnaisella korvauksella voisi toimittaa lääkkeen. Ei mitään rikollista, mutta riittävästi horjuttamaan onnea Se oli hirveää ja väärää, mutta tuntui olevan ainoa tie ulos.
Aino nauroi kuivasti ajatukselleen, samalla kun Sini tuli halaamaan ja kiittelemään: Olet paras sisko koskaan! Aino jähmettyi hetkeksi. Mutta hän peitti tunteensa, käveli keittiöön, kaatoi lasin Sinin lempimehua, avasi käden taskussa siellä se pieni pilleri odotti. Hän puristi sen kämmenessään.
Mutta sitten järki iski vastaan. Hän katsoi siskonsa luottavaista katsetta muistikuvissa: Sini niin onnellisena, kertomassa tulevasta perheestä, Aleksi tukemassa, vanhemmat hymyillen kuulolla Hänkö pystyisi rikkomaan kaiken tämän?
Käsi avautui, pilleri tippui keittiötasolle. Hän huokaisi, vapisi.
Onko kaikki kunnossa? Sini tuli ovelle katsomaan kalpeaa pikkusiskoaan. Haluatko lääkärille?
Aino koetti hymyillä:
Ei hätää. Tuli vain huimaus. Tässä on sinulle mehua, otan itse teetä.
Hän seisoi hetken tiskialtaalla, valutti vettä kuppiin ja sekoitti rauhoittavasti. Päässä pyöri ajatusten myrsky: miten syvälle hän olikaan suistumassa, vain koska asiaan oli vuosia haudattu katkeruutta ja kateutta? Hän tajusi tarvitsevansa apua ei vain omia pohdintoja, vaan myös ulkopuolista tukea. Hän ei halunnut enää päästää myrkyllisiä ajatuksia valtaan, ei koskaan enää näin pitkälle.
Olet ollut hiljainen, Sini huomautti. Ajatteletko jotain erityistä?
Työjuttuja, Aino sanoi, hymyili puolikkaasti. Ehkä pitäisi konsultoida jotain ammattilaista, miten priorisoida hommat.
Sini nyökkäsi ja jatkoi iloisesti juttelemista. Aino kuunteli, vastaili sopivasti. Samaan aikaan hän tunsi sisällään nousevan uuden päättäväisyyden: hän ei enää anna mustien tunteiden hallita. Avioliitto, perhe, siskon ilo ne menevät kaiken ohi. Ja nyt tunnustaminen on ensimmäinen askel Tarvitsen apua. Haluan muutosta.
***
Sini synnytti kesäyönä pienen tytön. Heti aamulla perhe pääsi kurkistamaan uutta tulokasta ikkunan takaa. Hulvaton, tumma tukkapehko toppasessa, pikkuruiset posket pulleina. Kaikki rakastuivat heti.
Arjen ensi päivät kuluivat hellien. Sini ja Aleksi vuorottelivat yöllä, vanhemmat tulivat kassit täynnä tutteja ja sukkia, mummi neuloi lisää pieniä tumppuja. Ja erityisen tärkeä tytölle oli täti Aino, joka oli sisimmässään muuttunut. Hän vietti enemmän ja enemmän aikaa pikkuneidin kanssa, auttoi vaipanvaihdossa, ruokailussa ja tietenkin halusi ostaa kauneimmat vaatteet. Hän ihmetteli, kuinka pieni osasi jo kurtistaa kulmia tai nauraa ääneen.
Ajan myötä Ainosta tuli kummitädin tyylinen luottohenkilö. Hän järjesti teekekkereitä leikkikipoilla, näytti värikkäitä kirjoja, auttoi ensi askeleiden kanssa ja hurrasi jokaisesta onnistumisesta. Sini huomasi tämän, arvosti sitä ja sanoi kerran hellästi: Kiitos. Vauvalle on niin tärkeää, että sinä olet hänen elämässään.
Aino punastui ja hymyili ei osannut odottaa, että pieni lapsi toisi tällaisen rauhan ja ilon sydämeen. Hän oivalsi pikkuhiljaa, miten tärkeää on olla toisilleen läsnä, aito, jakaa arjen pieniä iloja. Ja ehkä juuri niin hän itsekin löysi oman tasapainonsa, rauhan ja uudenlaisen onnen.
