Kateuden rajoilla
7. helmikuuta
Kuvastin eteisessä on tänään minun liittolaiseni ja samalla viholliseni. Katson syvälle omiin silmiini vai sittenkin jonkun muun? Ei, tänään lempeistä kasvoistani, tarkoin laitetusta tukasta ja huolitellusta meikistä huokui joku muu. Olin onnistunut matkimaan Ainia täydellisesti, ujutin tumman hiussuortuvan korvan taakse aivan kuin hän tekee. Sydän väpätti rinnassa: olisinko voinut hämätä vaikka äitiä, joka aina vannoo, ettei sekottaisi meitä kahta vaikka silkasta muistista?
Hymähdän. Vilkaisen seinäkelloon aika käy vähiin. Kohta Tero saapuu. Tänään kaikki on pelissä. Jos Tero ymmärtää kahvissa olevan hiukkasenkin outoa, koko huolellinen suunnitelmani romuttuu ja jälleen Aini vie voiton, kuten aina.
Hengitän syvään, sormet tärisevät, mutta päätös on jo tehty. Ovella seison jo valmiina rooliin, kun ovikello soi. Avatessani oven, taivutan suupieleni sellaiseen hymyyn, josta on tullut Ainin tavaramerkki; silmissä leikittelee lämmin pilke.
Hei, Tero! sanon pehmeällä, hiljaisella äänellä, nuo sanat täysin harkitusti.
En jää odottamaan vastausta, vaan nousen hiukan varpailleni ja hipaisen huulillani hänen poskea, juuri niin ei liikaa, ei liian vähän. Kädet hillitysti, eleet hienovaraisia. Täsmälleen kuten Aini aina.
Tuu ihmeessä sisälle, kahvi on juuri tippumassa, tarjoan vilpittömältä kuulostaen.
Tero kurtistaa kulmiaan hivenen, yrittää varmaan tulkita, miksi olen kuin en olisikaan oma itseni. Mutta pian hymähtää ehkä hän jo arvaa, ettei kaikki ole niin kuin pitää? Vai onko tämä vain osa ohjelmaa? Hän astuu peremmälle, ja minä puikkelehdin keittiössä, hymyily varmaan jähmettyy jo kasvoihini. Kohta poskia jomottaa ei ole helppo leikkiä siskoa, jota olen niin monesti salaa kadehtinut.
Keittelen kahvit, kurkistan välillä kohti yläkaapissa piilossa majailevaan marjaviinipulloon, jonka tarkoitus on rentouttaa hiukan Teroa. Hän ei sietänyt alkoholia juuri ollenkaan, mutta yksi pikku lasi ystävällisessä seurassa kelpasi joskus ja juuri siihen laskin kaiken tänään.
Tero istuu vakavana pöydän ääressä, tarkkailee liikkeitäni kuin tentissä. Lopulta hän kysyy rauhallisesti:
Miks sä teet tämän, Eeva? Missä Aini on? Jos tää on joku pila, se ei oikein naurata.
Jähmetyn sekunniksi, punnitsen vastauksiani. Lopulta pakotan hymyn kasvoilleni ja sanon:
Arvasit vai? Tämä ei ole pila, vaan koe. Aini ei tiedä mitään.
Tero kohottaa kulmaansa, pyörittelee pientä kahvikuppia käsissään.
Samanlaisia olette, vaikka olettekin kaksoset mutta jos tuntee teidät, teitä ei voi sekoittaa.
Samalla kun hän naputtelee viestin Ainin puhelimeen, minä vältän hänen katsettaan. Kysyy uudelleen kokeen ideaa. Hiljaisuus venähtää. Ryhdistäydyn, hörppään teetä ja alan puhua. Kerron, miten kaikille me olemme aina kaksi marjaa, etenkin jos pukeudumme samanlailla. Miten joskus on ollut noloa, kun poikaystävät vaihtavat sekaisin, opettajat eivät tunne, tuntemattomat eivät tiedä kumpi on kumpi.
Miksi ette vain vaihda tyyliä? kysyy Tero, ja muistan kaikki ne hetket, kun Aini ehdotti juuri tätä. Mutta olin liian itsepäinen, halusin että voin olla ehkä enemmän kuin vain sisko, jolla on oma nimi.
Meillä on oma sääntö: ei muutoksia ennen kuin valmistutaan yliopistosta. Outoa kai, mutta meidän juttu, vastaan. Silmäkulmassa pilkahtaa pieni ylpeyden pilkahdus olemme kiertäneet jopa luennoitsijoiden sääntöjä samalla kikalla.
Tero nyökkää. Samassa hänen puhelin värisee, hän vilkaisee ruutua ja nyökkää itsekseen Aini odottaa häntä kahvilassa, ei aavista mitään.
En kerro tästä Ainin kokeesta, hän sanoo pehmeästi. En halua sekoittaa välejänne.
Huokaan helpotuksesta. Kiitän Teroa. Hän hyvästelee, ja pian ovi sulkeutuu pieneen naksahdukseensa.
Jään yksin. Yhtäkkiä hiljainen koti tuntuu huokaisevan painostavana ympärilläni. Lysähdän keittiön tuolille, puristan pöytää kaksin käsin. Miksi mikään ei onnistunut? Miksi Tero näki heti lävitse? Miksi kaikki meni taas pieleen vaikka olin suunnitellut jokaisen yksityiskohdan huolellisesti?
Ajatukset sinkoilevat päässäni. Koko tämä kipeä episodi palautti mieleeni ensimmäisen hetken, kun Tero tuli elämäämme. Hänen hymynsä, huoleton käytöksensä, varma tapansa olla kaikki se veti minua puoleensa. Treenasin mielessäni lauseita, mietin yhteisiä hetkiä, annoin itseni unelmoida. Mutta olin aina liian arka, pelkäsin astua lähemmäs siskoani, pelkäsin pilata kaiken.
Sitten Aini astui rohkeasti eteen. Tuli vain kotiin Tero mukanaan “Tässä on Tero”, hän esitteli. Vanhemmat hymyilivät, iloitsivat.
Muistan tarkasti sen illan. Seisoin olohuoneen ovella, katselin kun Tero nauroi isän vitseille, vastaili äidin uteluihin ilman vaivaantuneisuutta. Sisälläni myrskysi, mutta ulospäin hymyilin. Hän oli minun, ei Ainin niin minä uskoin. Mutta jokin murtui, kun Aini vain nappasi hänet mukaansa, välittämättä siitä, miten minä tunsin.
Tero oli ihastunut Ainiin rempseään, välittömään, kaikkien suosikkiin. Hän nautti juhlista, ystäväpiiristä, nauroi ja sai muutkin mukaan. Myös opinnot sujuivat, vaikka ilta toisensa jälkeen meni ystävien kanssa hengaillen. Minä en ollut sellainen. Rakastin rauhaa, kirjoja, hiljaisia iltoja teekupin kanssa. Aina toistin itselleni, että tämä tie tuottaa joskus palkinnon mutta entä jos olin väärässä?
Kun Aini ilmoitti kihlauksesta onnellisena, minäkin hymyilin ja halasin, vaikka sisin huusi vastaan. Monta yötä valvoin pohtien, mitä voisin tehdä. Kunnes syntyi suunnitelma jos vain kerran onnistuisin, kaikki muuttuisi. Jos saisin Teron lankeamaan viettelyyn… ja jos Aini löytäisi meidät yhdessä, kaikki menisi rikki. Silloin edes kenelläkään ei olisi Teroa, kaikki olisi oikeudenmukaista.
Harjoittelin jokaisen pienen eleen, valitsin oikean asun, viipyilin peilin edessä tuntikausia. Ja silti, kun aika tuli, kaikki meni pieleen. Tero näki heti läpi. Oli kohtelias mutta lujana.
Oli pakko keksiä uusi suunnitelma, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
* * *
Muutama viikko kului. Aini hehkui onnesta, kertoi vanhemmille hiljaisella äänellä, että perheeseen tulisi lisäystä. Syntyi hymyjä, onnen toivotuksia, suunnitelmia tulevaisuudelle. Minä istuin hiljaa teekuppini kanssa, tein kaikkeni pysyäkseni kasassa. Jokainen ilon kiljahdus, jokainen äidin hymy tuntui viiltävän sisällä.
Nyt elämä muuttuu lopullisesti. Minä voisin nähdä Teroa vain yhteisissä perhehetkissä aina toisen kanssa, en koskaan omassa rinnallani. Pelkkä ajatus kaikista niistä tulevista hetkistä ahdisti.
Pyörittelin ajatuksia: jotain oli pakko tehdä, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Plan B muotoutui mieleen jäätävä, lohduton, mutta looginen. Mitä voisi aiheuttaa pahempaa tuskaa kuin vauvan menetys? Julmaa, mutta silloin se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Muistelin lääkäriystävää, joka tiettyä maksua vastaan suostuisi antamaan lääkkeen, joka aiheuttaisi harmittoman näköisen keskenmenon. Kaikki voisi näyttää vahingolta.
Naurahdin itselleni ääni oli heikko ja katkera. Aini vilkaisi ja hymyili, ajatteli ehkä että jaoin hänen ilonsa. “Ei teidän onnenne kauan kestä”, kuiskasin mielessäni, kun mietin, miten pian kaikki voisi kääntyä päälaelleen.
* * *
Jonain päivänä istuimme yhdessä pöydän ääressä.
Ota mehua, ostin sun lempparia, sanoin kevyesti, varmana äänestäni.
Aini kiitti, silmissä lämmin kiitollisuus, puristi kättäni. “Olet paras.”
Hämmennyin hetkeksi. Keittiössä kaadoin mehua lasiin, käsi etsiytyi taskuun, missä pieni tabletti poltteli kämmentä. Tuijotin sitä en ollut koskaan ennen ollut näin lähellä jotain peruuttamatonta.
Mitä olin tekemässä? Katsoin mehulasia, sitten tablettia. Silmissä vilisi mielikuvia Aidista, Terosta, tulevasta vauvasta, onnesta, hymyistä.
Olinko todella valmis rikkomaan kaiken tämän? Oikeasti, voisinko? Kylmä pelko puristi rintaa se olisi rikos. Eikö?
Ei, en voisi eikä minun tarvitsisi. En saisi antaa väärille tunteille näin paljon valtaa. Annoin tabletin pudota pöydälle, taivuin huokaisten vetämään henkeä.
Eeva, onko kaikki kunnossa? Aini kurkistaa ovelle, huolehtivana. Näytät kalpealta. Haluatko, että soitan terveyskeskukseen?
Katsoin siskooni, näin silmissä oikeaa, peittämätöntä rakkautta. Yhtäkkiä kaikki katkera sisälläni suli hiukan. Vasta nyt ymmärsin, miten läheinen Aini oli minulle ollut kaikki nämä vuodet.
Ei syytä huoleen, sanoin, pakottaen hymyn. Vähän huimaa, ei sen kummempaa. Tässä sun mehu. Teen itselleni teetä.
Jatkoin keittiöpuuhia, kädet tärisivät yhä. Yritin miettiä kirkkaasti: miten olin voinut hyväksyä niin kostonhimoisia ajatuksia? Miten helposti väärä mieliala kasvoi kuukausista vuosiin sisällä, kun sitä ei tunnista eikä kohtaa? Tiesin nyt: tämä oli hetki, jolloin täytyi hakea apua. Pitää puhua jollekin, joka osaisi ottaa kädestä ja auttaa purkamaan nämä solmut.
Mitä mietit? Aini kysyy, hymyilee. Oot tänään aika hiljainen.
Nokaikkea liikaa töitä, huokaan. Voisitko suositella jotain hyvää järjestelmällisyyden kurssia, tässä on vähän sumua päässä.
Vähän valhetta, vähän totta. Aini tuntuu tyytyväiseltä vastaukseeni ja alkaa puhua vauvauutisia. Minä kuuntelen, nyökkäilen, mutta sisälläni päätös kirkastuu.
En enää päästä mustia ajatuksia niskan päälle. En aio antaa kateuden määrittää elämääni. Ensimmäinen askel: tunnustaa ääneen tarvitsen apua.
* * *
Kesäkuisena yönä Aini synnytti sievän pikkulapsen, joka lumosi kaikki ensi näkemällä. Perhe kävi vilkuttelemassa synnytysosaston ikkunan takaa. Tästä tuli perheelle uudenlaista onnea ja elämää.
Aloin viettää aikaa kummityttöni kanssa; ensin vain autoin Aidia arjessa, vähitellen jäin viipymään kauemmin. Opin hoitamaan, laulamaan tuutulauluja, leikkimään teekutsuja ja nauttimaan jokaisesta hetkestä. Ostin suloisia villapukuja ja hymyilin, kun pieni käyttäytyi juuri kuten minä olin joskus ollut tarkkaileva ja hiljainen.
Meistä tuli erottamattomat. Opin, että kiintymys, välittäminen ja arjen pienet teot korjaavat murtuneita kohtia sisälläni. Nyt, kun katson Aidia ja hänen tytärtään, tiedän: juuri välittäen ja pienten ihmisten kautta minäkin löydän tien eheämpään elämään ja uuteen onnellisuuteen.
