Kateuden myrkky
Oskari, minua pelottaa Aava puristi lautasliinaa niin että sormet olivat valkoiset. Hänen äänensä värisi oudosti kuin jäätävä tuuli tuolla jossain laaksossa. Hän kohotti varuillaan katseensa Oskariin siinä silmänräpäyksessä kaikki tuntui epätodellisemmalta. Taas niitä viestejä
Kuin unessa hänen kädet olivat liukkaat kun hän kaivoi puhelimen laukustaan, näppäili ruudun auki ja antoi sen Oskarille. Tämä otti puhelimen hillityn rauhallisena, tutki viestejä: “Kiitos kauniista illasta”, “Ikävöin jo”, “Koska nähdään uudelleen?”, “Pian taas tavataan”, “Odotan sinua töiden jälkeen meidän paikassa” ja kulmakarvat syvenivät kuin routaan piirtyvät railot.
Milloin nämä tuli? hän kysyi viileästi, vailla tunnetta, palauttaen puhelimen Aavalle.
Viimeisin viisi minuuttia sitten. Juuri kun tilattiin ruoat, Aava nielaisi niin että salin keraaminen kaiku tuntui laskeutuvan kasvoille. Se toistuu: joka kerta kun olemme yhdessä. Kuin joku näkisi meidät koko ajan tietäisi missä olemme ja mitä teemme.
Oskari nojasi taakse tuoliin. Unessa hänen harmaa villapaita venyi ja haroi kasvojaan sormenpäillä, silmissä kimalsi epäilyttävä kirkas terä.
Näytä kaikki viestit. Ja lähetysajat, ääni oli kiinteä, kuin pakkaslumi jalkojen alla.
Aava vieritti keskustelua ylös muodottomat kirjaimet eksyivät toistensa lomaan. Oskari tutki ne, kellonajat ja sanat, kasvot tyyninä, mutta silmät kuin peuralla sumussa ja silti niissä väijyi peto. Toistuvat rivit: “En saa sinua mielestäni”, “Muistatko viimeisen keskustelumme? Odotan jatkoa”, “Tiedät mistä löydät minut jos muutat mielesi”. Yksi kerrallaan niiden läsnäolo tihensi ilman, kuin näkymätön käsi olisi hapuilut heidän välistään, uhaten repiä ne syrjään.
Outoa. Lopulta hän sanoi, äänessä jäätä. Hyvin suunnitelmallista. Joku haluaa näyttää siltä että tapailisit jotakuta selkäni takana. Hetket valittu liian tarkasti liian tarkasti ollakseen sattumaa.
Aavan hartiat valahtivat alas kuin painavat lehdet syksyn sateessa. Hän oli kaksikymmentäviisi, graafinen suunnittelija pienessä mainostoimistossa jossain Kallion ja Töölön välissä. Lapsena irtiottoja, aikuisena haaveita: oikeaa, lämmintä suhdetta, ei statusta, ei rahaa, vaan turvaa ja lämpöä. Oskari, vanhempi ja kokenut lakimies, oli juuri sitä luotettava, läsnäoleva, kuunteleva. Hänen rinnallaan Aava tunsi olevansa turvassa mitä harvinainen, himmeän kirkas tunne.
He olivat olleet yhdessä puolisen vuotta. Aava oli oppinut pitämään Oskarin tyyneydestä, silmäkulman huumorista, tavasta kohdata ongelmat ilman turhaa draamaa. Mies ei kiirehtinyt, mutta ei salannut että näki hänessä tulevan vaimon. Ja Aava hän huomasi ajattelevansa yhä useammin, että oli valmis ottamaan sen askeleen, yhteiseen tulevaisuuteen.
En ymmärrä kuka voi toimia näin, hän sanoi hiljaa, ja ääni särkyi kummallisesti kuin jäätynyt puro. Ei minulla ole salaisia ihailijoita. Enkä antanut aihetta Ne lauseet “meidän paikassamme”, “meidän viimeinen keskustelu” on kuin joku yrittäisi rakentaa meille menneisyyden, jota ei ole ollut. Leikittäisiin nukeilla naruissa.
Anna minun selvittää tämä, Oskari keskeytti ja hänen katseessaan vilahti peloton varmuus. Tunnen oikeat ihmiset. Otan selvää, kenen nimissä ne numerot ovat. Tässä ei ole sattumaa. Liian tarkkaan laskettu.
Seuraavat päivät olivat kuin jäistä vettä Aavan päässä. Oskari oli kadonnut tutkimuksiinsa ja Aava piilotti ajatuksia työn alle, tapasi ystäviä kahviloissa ja söi hernekeittoa jonka höyryt karkasivat katonrajaan. Silti huoli hiipi hänen perässään, viileänä käärmeenä pallean ympärillä. Joskus sekunnin ajan kaikki näytti olevan kunnossa puhelin oli hiljaa, viesti-ilmoituksia ei tullut mutta hetki myöhemmin sydän jyskytti taas. Joku yrittää murtaa juuri syntymässä olevan onnen: Vaalea, hauras linnunmuna, johon joku piilossa hioo säröä.
Viidentenä päivänä Oskari soitti illalla.
Aava, nyt tämä selvisi, ääni oli totinen, kylmähkö. Viestit on lähteneet anonyymeiltä prepaid-numeroilta. Mutta omistajat löytyivät. Se oli Riina.
Kuin unessa puhelin luiskahti Aavan kädestä liki lattialle. Riina, hänen lapsuudenystävänsä vuosikurssien takaa, nyt kaksikymmentäkahdeksan, järjestöjen avustustöissä ja kahden lapsen yksinhuoltaja. He olivat jakaneet salaisuuksia teekupin äärellä, nauraneet valoisan kesäyön rannalla, itkeneet erosurua ja talousongelmia. Mutta viimeisen vuoden aikana Riina oli muuttunut etäinen, säröisenä kuin syksyisen maan jää, silti yhä läsnä. Usein hän valitti, ettei kukaan mies enää halua naista joka tuo mukana arjen ja lapset; elämä on yhtä väsynyttä marssia neuvolaan, päiväkotiin, kauppaan ja kotiin.
Riina? Aava kuiskasi, ja sanat olivat suolaa. Mutta miksi? Miten?
Sinäkin varmasti arvaat. Kateus, Oskari sanoi ja hänen äänestään kuului haikea paino. Sinulla on vapautta, työ, uusi mies. Riina kokee jäävänsä vaille. Hän varmaan odotti, että alat selittelemään ja minä alkaisin epäillä sinua.
Muutama viikko aiemmin he kaikki kolme olivat olleet juhlissa Punavuoressa, kinuskintuoksuisessa olohuoneessa, syvän utuisten sointujen alla, jonne ihmiset kerääntyivät toinen toistaan kummemmissa liivipaidoissa. Aava, uudessa vedenvihreässä mekossaan, oli illan keskipiste kangas liukui alas vartalon, väri hohti hänen tummissa silmissään. Oskari pysytteli rinnalla, ojensi skumppalasin ja vaihtoi sanoja vieraiden kanssa.
Te kyllä olette kuin mainoskuvasta, Riina sanoi pakotettu hymy huulillaan, seisahtuen heidän viereensä, vaaleanharmaan villapaitansa käsiä nykien. Kaikki täydellistä: vaatteet, kumppani.
Kiitos Aava vilpittömästi ilahtui, mekko on kyllä uusi löytö.
Noh, Riina pyyhkäisi helmaansa. Tuollaisiin minulla ei ole varaa. Kaksi lasta ja kaikki rahat menevät heidän tarpeisiinsa
Ei se siitä ole kiinni, Aava yritti lohduttaa ja kosketti Riinan kyynärpäätä, sinulla on oma tyyli! Olet aina ollut kaunis.
Niin, Riina nauroi kiskoen katseensa lattiaan. Jotkut saavat kaiken, toiset joutuvat valitsemaan paidan ja kenkien välillä. Tai kevätkampauksen ja lapsen partureiden.
He jatkoivat keskustelua, mutta pian Riina vetäytyi ikkunalle katsomaan kun Aava ja Oskari tanssivat. Siinä katseessa ei ollut vain kateutta, vaan pohjatonta kaipuuta sitä että joku oikeasti kuuntelisi, että joku ei unohtaisi häntä.
Toinen hälytysmerkki heräsi tyhjille pöydille Hakasalmen kahvilassa, johon sade piiskasi suurista ikkunoista, taivas matalana kuin hotellin käytävän lamput. Aava kertoi retkestä Kolin metsiin, siitä miten he grillailivat kanavartaita nuotiolla tähtitaivaan alla, ja nauroivat yhdessä siitä, kuinka Aava hukkasi yhden lapasen märkien lehtien sekaan.
Kuulostaa ihan sadulta, Riina sanoi kääntäen sokerilusikkaa. Rakkaus, metsä, täydellinen mies
Niin, tosi kivaa oli, Aava piteli cappuccinomukiaan lämpimänä. Ajateltiin talvella mennä uudestaan Oskari lupasi opettaa minut hiihtämään. Sä voisit tulla mukaan miksi ei?
Hiihtämään? Riina nosti kulmiaan eikä hymy ulottunut silmiin. Jos olisi aikaa. Mulla päivät täynnä: hoitopaikka, terveyskeskus, läksyt, marketti, iltapala, villasukat Joku romantisoi, toinen elää arkea.
Riina ei puhunut vihaisella äänellä, vain uupuneella, niin että kahvi hänen kupissaan jäähtyi jo ennen kuin hän ehti maistaa sitä.
Aava tarjosi yhteistä viikonloppua lasten kanssa, mutta Riina vain hymähti:
Kiitos mutta te nauttikaa vapaudesta. Minä selviän arjessa.
Aava ei ollut silloin miettinyt asiaa enempää, mutta nyt kaikki muistui unenomaisena nauhana: se, miten Riina huokui syrjään, miten puhe katkesi hänen kohdallaan, miten iloinen hymy muuttui kireäksi. Ehkä merkkejä oli ollut, mutta hän ei ollut osannut lukea niitä.
Mitä teemme nyt? Aava kysyi, äänessä kaihoa ja päätöksen varmuutta.
Mennään hänen luokseen. Nyt heti. Asia selväksi, Oskari sanoi matalasti ja ratkaisevasti.
He ajoivat Riinan kerrostalon pihaan, kellertävät kuput loistivat märälle asfaltillle. Riina avasi oven, kalpeni sekunnissa ja puristi kätensä nyrkkiin kuin pelkäisi jotakin näkymätöntä.
Mikä hätänä? hänen äänensä värisi kuin syyskärpänen. Pelko ja epäusko käärivät hänet ohueen muuriin.
Ei tarvi esittää, Oskari sanoi kovalla, alavireisellä äänellä. Me tiedetään että sinä olet lähettänyt viestit. Meillä on todisteet.
Riina perääntyi, nojasi seinään ja hänen kasvonsa vääntyivät. Silmissä välähtivät kipu ja häpeä.
Joo, minä! hän huusi käheänä. Mitä sitten? Oletko muka parempi? Sinä Aava saat aina kaiken; minulle jää vain lapset, laskut ja riittämätön olo! Olet aina ollut onnen suosikki! Kaunis, vapaa, vailla huolia! Minä olen taakka!
Riina nyyhkytti kipeästi, kaikki vuodet olivat lauennut sumuna tähän hetkeen.
Sinä et tiedä miltä tuntuu olla tarpeeton, hän jatkoi. Aina kun kerroit teidän yhteisestä ajasta, tunsin miten kateus puraisi mahaa. Et koskaan ymmärtänyt, ettei minulla ole muuta kuin huoli halusin että sinä tuntisit edes hetken samaa! Että sinunkin “täydellinen” maailma särkyisi!
Aavan silmiin nousi suolainen vesi hän näki nyt vieraan naisen; riutuvan, pettyneen, joka oli kadottanut vuosien varrella paikkansa auringossa. Oliko heidän ystävyytensä vain tämä: painolastia varjon takaa?
Sinäkö halusit rikkoa meidän elämät kateuden vuoksi? Aavan ääni oli hiljainen ja täynnä surua.
Mitä minun piti tehdä? Riina naurahti katkerasti. Sinä olet kaikessa edellä miehetkin jotka kerran katsovat minua, lähtivät kun laukuissa oli limaklönttejä, lasten vaatteita, pelejä, laskuja olin liian raskas maailmalle!
Oskari siirtyi askelen eteen, varjostaen Aavan ja toi tilanteeseen uuden, suojeleva energian.
Riittää, hänen äänensä oli vakaa kuin jäätynyt lahti. Tiesit että tämä loukkaa.
Hetken Riina näytti katuvan, mutta pian siihen kiilasi uusi viha.
Menettekö poliisille? Uhkailkaa vaan, hän sanoi uhmakkaasti. Ei siellä ketään kiinnosta someviestit.
Emme aio soittaa poliisia, Oskari sanoi tyynesti. Haluamme vain, että jätät Aavan rauhaan. Anna hänen elää ilman pelkoa.
Riina katsoi Aavaa, ja hetken ajan silmissä välähti jotain haikeaa kuin hän olisi tajunnut kaiken menettäneensä. Ehkä sinä tiesit etten koskaan kyennyt iloitsemaan sun puolesta, hän sanoi värisevästi. Muistatko viime synttärini? Kaikki kehuivat vain sinua ja mekkoasi. Minä seisoin hiljaa ja pidin kakkua. Kukaan ei tullut kysymään vointia. Kukaan.
Aavan muisti palasi tuohon outoon iltaan. Hän oli tanssinut ja nauranut, kerännyt kehut, mutta Riina oli seissyt sivummalla, kädet ristiin puristettuna.
Riina, Aava lausui surullisena, en halunnut viedä sinun hetkiäsi. Minä vain olin silloin onnellinen. En ole koskaan pitänyt sinua huonompana.
Miten sitä voisi olla vertaamatta, kun kaikki aina vertaavat, Riina nyyhkäisi ja pyyhki silmiään, sinulle jää vapaus, minulle laskut, yksinäisyys ja se pelko ettei kelpaa kenellekään. Olin niin väsynyt, että lopulta halusin vain nähdä sinun murtuvan.
Oskari kuunteli pitkään hiljaa:
Kateus on tunne mutta päätit satuttaa muita sen vuoksi. Siinä ei ole mitään väriä, eikä siitä hyvää seuraa.
Riina nyyhkytti ja painoi päänsä alas.
Anteeksi, hän kuiski en ajatellut että menisin näin pitkälle. Se kasvoi vuosia En hallinnut enää; erosurua, yksinäisyyttä, harmaata toistoa arjessa.
Aava tunsi sääliä, vaikka kipu oli terävä. Riina näytti väsyneeltä, kärsineeltä hän oli myös ilmeisesti hylännyt ystävyyden toivon.
Hiljaisuudessa Aava muisti uuden keskustelun: pari viikkoa sitten Riina sanoi tuon pienen kahvilan varjossa:
Sinä elät kuin toinen todellisuus. Sinulla onnistuu kaikki: työ, miehet, vapaa-aika. Minä pyörin paikallaan. Herään ja tiedän ettei mikään muutu. Joku vapautuu ja joku jää kiinni.
Aava oli silloin yrittänyt lohduttaa: Sinulla on mahtavat lapset ja olet hyvä työssäsi. Jos kaipaat jotain uutta, voin auttaa mutta Riina oli pyyhkäissyt sanat syrjään. Vapaus, siinä kaikki. Minulla ei sitä ole. Ja se ärsyttää välillä.
Silloin Aava ei ymmärtänyt hätää. Nyt hän tiesi ettei kyse olleet pelkistä valituksesta, vaan huudosta jota ystävä ei osannut muuten ilmaista.
Riina, Aava sanoi ääni rikkonaisena jos olisit sanonut suoraan, olisin auttanut. Mutta tämä mitä teit se muutti kaiken. En pysty enää luottamaan samalla tavoin.
Ymmärrän, Riina nyyhkäisi. En pyydä anteeksiantoa, mutta haluan, että tiedät; olin vain hukassa. Ajattelin, että jos sinun elämässä olisi särö, voisin hengittää paremmin. Tyhmää, eikö?
Oskari katsoi Aavaa silmiin.
Mennään, hän sanoi pehmeästi, painaen kätensä Aavan olalle.
Aava vilkaisi Riinaa vielä kerran: tämän punaiset silmät, uupumus, olkapäät alas painuneet. Hän mietti hetken ja sanoi hiljaa:
Voin ymmärtää että hukkasit itsesi kateuteen; en silti voi olla ystäväsi ennen kuin opit iloitsemaan muiden onnestakin. Tarvitsen rinnalleni, en varjoa.
Riina nyökkäsi, kyynel vierähti poskea.
Kiitos että kuuntelit, hän sanoi lopulta. Anteeksi, etten osannut puhua aiemmin.
Kaksikko poistui märälle kadulle, missä syksyn ensimmäiset katuvalot loivat hohtavia valokeiloja suoraan Kaivarin puistotieltä kohti Töölönlahtea. Ilmassa leijui multainen, kylmä tuoksu ja kaikki tuntui yhtä aikaa surullisen kauniilta ja ontolta.
Olen samaan aikaan helpottunut ja aivan tyhjä Aava kuiskasi, nojaten Oskariin.
Se on normaalia. Ystävän petos satuttaa, mutta nyt tiedämme, missä mennään. Et ole yksin. Olen tässä.
Kiitos, Aava hymyili. Silmissä oli vielä kyynelten kiiltoa, mutta uuden toivon kipinä leimahti jossain syvällä.
He jatkoivat tasaista askelta märällä kivetyksellä. Ja raskauden sijasta Aava tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, että elämä liikahti eteenpäin vaikka kaikki oli vielä häilyväistä, oli rinnalla joku, joka seisoi vieressä, ihan oikeasti.
Ja juuri se oli tärkeintä.
