Ei ole enää Katjaa Pojat saapuivat kaupungista maalle muistotilaisuuteen. Hyvä edes nyt tulivat, supattelivat naapurit. Äitiä saattoivat viimeiselle matkalleen.
Muistotilaisuuden jälkeen pojat perheineen alkoivat jo kerätä tavaroita lähtiäkseen takaisin kotiin. Silloin tupaan astui täti Leena, Katjan sisko.
Täti Leena, meidän pitäisi jo lähteä, aloitti vanhempi poika. Tupa pitäisi laittaa lukkoon. Teidänkin pitäisi lähteä, eilinen jo katoaa.
Miten niin lähteä?! hämmästyi äidin sisar. Minähän olen kotona! Ei minulla ole kiire minnekään.
Kaikki katselivat ihmeissään Leenaa.
Rita ja Mikko avioituivat ja muuttivat Mikon äidin luokse.
Häät pidettiin vaatimattomasti. He päättivät käyttää säästönsä muuhun kuin omaan asuntoon.
Aiemmin he olivat asuneet erillään Mikko äitinsä luona, Rita opiskelija-asuntolassa. Ritan kotiin hän ei voinut palata, sillä hänen äitinsä joi rankasti
Isästä hänellä ei ollut mitään tietoa.
Mikon äiti päätti antaa heidän elää aluksi kahdestaan. Hän otti viikon loman ja lähti siskonsa Katjan luo maalle.
Siellä hän viihtyi usein. Siskolla oli talo yksin, mies oli menehtynyt, kaksi poikaa asuivat kaupungissa eikä heistä kuulunut usein. Soittoja kuului harvakseltaan.
Kysyisivät edes, tarvitsisiko äiti apua. Mutta omat kiireet ja murheet olivat tärkeämpiä
Katja kantoi kaunaa siitä pojille. Olisihan voinut soittaa edes äidilleen?
Hän ei pyytänyt heiltä apua. Mitä pystyi, teki itse, joskus naapurilta apua pyysi, toisinaan siskonpoika perheineen kävi auttelemassa.
Mikko, siskonpoika, oli kätevä mies. Hän kävi Katjan luona useasti ennen, kunnes meni naimisiin. Katjasta tuntui, että nyt hänkin unohtaa hänet, ihan kuin omat pojat. Sillä pojat eivät tuoneet edes vaimojaan käymään, vain häissä hän heidät näki. Eikä lapsia ollut. Sanoivat, että ei ollut vielä aika.
Leenukka, sinä tulit! Siskoni! iloitsi Katja.
Yhdessä heidän oli hyvä olla. He olivat pienestä lähtien aina sydänystäviä, kunnes Leena lähti kaupunkiin ja meni siellä naimisiin. Katja jäi maalle asumaan. Miehet menehtyivät heiltä molemmilta samana vuonna, eikä kumpikaan avioitunut uudestaan.
Sinä ole nyt emäntänä. Minulla on töistä lomaa vain viikko. Missäs Mikko viipyy? Heidän olisi pitänyt tulla nuoren vaimon kanssa kylään. Vai lähtivätkö häämatkalle uimaan?
Eivät, he säästävät. Häätkin olivat pienet, eivät muuta. Ritan oma perhe on hajonnut, äiti juo eikä osaa olla läsnä. Tyttö joutui aikaisin pärjäämään yksin.
Olisit tuonut heidät mukaan.
Annoin heidän olla kahdestaan. Nuoria ovat vielä, tottuvat yhdessäoloon. Vien heidät ensi kuussa varmaan käymään. Meinasin jo, ettei Mikko ikinä mene naimisiin. Kolmekymmentä vuotta, mutta nyt meni, hyvä niin. Olkoot onnellisia.
Kyllä nehän ovat jo kasvaneet toisiinsa, ilman sinuakin. Mitäs häämatkasta kaupungissa. Kutsu heidät kylään, sinulla on iso talo, tilaa riittää. Menee nopeasti takaisin, jos eivät viihdy.
Mikko ja Rita tulivat parin päivän päästä ja täti ilahtui. Omia poikia Katja ei jaksanut enää odottaa.
Olenpa iloinen! Omat eivät tule, vaikka miten kutsun. Heillä on aina kiireitä, huokasi Katja.
Rita viihtyi maalla. Hän muisti, miten lapsena mummolassa oli mukavaa. Kun mummo kuoli, Rita oli viisitoista ja joutui pärjäämään yksin
Katja hoiti töitänsä, Leena lomaili ja laittoi ruokaa. Mikko korjasi aidan saunan vieressä, katsoi ladon katon kuntoon. Rita oli aamusta iltaan pihamaalla.
Jätä jo, Rita, minä kohta jään lomalle, kyllä ehdin kitkeä. Lepää kun on nyt aikaa.
Minulle tämä tekee hyvää, olen aina tehnyt puutarhahommia mummon kanssa. Tykkään mullasta. Saatte te lomalla levätä.
Loma hurahti ohi huomaamatta. Vieraat lähtivät kotiin, Katja jäi yksin. Kaikki työt tehty. Iltaisin tuli ikävä. Soitti vanhimmalle pojalle.
Mitä nyt?
Ei mitään erityistä, soitin muuten vain, kysyin mitä kuuluu. Ehkä voisit tulla kylään?
Ei ehditä nyt. Soita nuoremmalle, hän taisi perua matkan järvelle.
Soitti nuoremmallekin, mutta sama juttu. Matkaan ovat lähdössä, eivät ehdi äidin luo. No, Mikko ainakin oli luvannut käydä
Vuodet kuluivat. Mikko ja Rita ostivat asunnon. Eivät unohtaneet tätiä, kävivät usein auttamassa. Toivat lapset kyläilemään. Joskus lastenlapset viettivät kesän mummoloissa. Kaksi mummoa: Katja ja Leena, olivat jo eläkkeellä.
Katja ei saanut koskaan omia lastenlapsia. Nuoremmalla pojalla oli vain vaimon poika, ei oma. Vanhemmalla oli aina kiire: ensin ura, sitten muka liian myöhäistä. Sellaisia lapsia. Eivät ehdi äitiä katsomaan, eivät lapsia tekemään. Joka muutama vuosi poikkeavat, ja äidin pitää olla tyytyväinen.
Onneksi Mikko ja Rita ja sisko olivat elämässä.
Elämä jatkui, kunnes Katja sairastui. Hoidot olivat kalliita. Hän soitti pojalle, nuoremmalle, kertoi tilanteen.
Äiti, olit koko ikäsi ilman kylpylälomia, ei niitä enää kannata aloittaa! Kyllä kotikin hoitaa mielen. Pärjäile.
Sanatorion maksoivat Mikko ja Rita.
Lähettivät kaksi siskoa yhtä aikaa. Pääsivät yhdessä lepäämään. Niin oli hauskempaa
Katja menehtyi neljän vuoden kuluttua. Pojat tulivat kylään muistotilaisuuteen.
Hyvä, kun edes nyt ehtivät, kuiskivat naapurit. Saivat saattaa äidin hautaan.
Pojat valmistautuivat jo lähtemään kaupunkiin perheineen, kun talossa olivat vielä Leena ja Mikon perhe.
Täti Leena, meidän pitäisi nyt mennä, aloitti vanhempi poika. Talo pitäisi panna kiinni. Teidänkin olisi syytä lähteä.
Minäkö lähtisin?! sanoi Leena yllättyneenä. Tämä on minun kotini! Ei minun tarvitse mihinkään lähteä.
Kaikki katsoivat hämmästyneinä Leenaa.
Tämä oli äidin talo! sanoi nuorempi poika. Nyt se on meidän. Aiomme myydä tämän. Ottakaa muistoksi jotakin, vaikkapa maljakko tai kahviastiasto. Muuten kaikki heitetään menemään.
Ottakaa te, muistoksi äidistä, mutta talon hän antoi minulle, kun sairastui. Heti kun palasi hoitokodista.
Hoitokodista? Lahjoitti? Mutta mehän olimme hänen poikansa!
Niinkö muistit? Missä te olitte, kun äiti sairasti? Poikia sanoitte olevanne!
Pojat lähtivät. Eivät selitelleet, eivät mitään. Nyt heillä ei ollut enää paikkaa palata, eikä enää ketään kelle soittaa.
Leena muutti siskonsa taloon. Vuokraa kaupunkiasuntoaan, auttaa poikansa perhettä. He käyvät äidin luona, auttavat. Hyvä, läheinen perhe vain Katjan paikka on tyhjä
Mutta Katja elää aina heidän muistoissaan.
Katsellessani tätä kaikkea voin vain todeta: läheiset eivät ansaitse unohtamista. Aina kannattaa vaalia niitä, jotka kulkevat rinnalla huomennakin voi olla jo liian myöhäistä.
