Kasvatatko hänestä nynnyä
Minkä takia laitoit hänet musiikkiopistoon?
Leena Nieminen käveli ohitseni, riisuen hansikkaita vauhdilla.
Hyvää päivää, Leena Nieminen. Tule vain peremmälle. Mukava nähdä sinua.
Sarkasmini meni täysin ohi. Anoppi heitti hansikkaat sivupöydälle ja kääntyi minua kohti.
Arttu kertoi puhelimessa. Loisti innosta, sanoi alan soittaa pianoa! Mitä tämä nyt on? Hänkö on sinulle kuin joku tyttönen?
Suljin eteisen oven hitaasti, varoen, etten räjähtäisi ja alkaisi huutaa.
Se tarkoittaa, että lapsesi oppii musiikkia. Hän pitää siitä kovasti.
Pitää! Leena Nieminen tuhahti kuin olisin sanonut jotain naurettavaa. Hän on kuusivuotias, ei hän tiedä mistä pitää. Sinun pitää ohjata häntä. Poika, perijä, minun lapsenlapseni ja mitä sinä hänestä kasvatat?
Anoppi marssi keittiöön ja napsautti vedenkeittimen päälle. Seurasin perässä, leukani niin tiukasti yhdessä että sitä aivan pakotti.
Kasvatan onnellisen lapsen.
Kasvatat vaan pehmon ja mitättömän! Leena kääntyi, kädet lanteilla. Jalkapalloon olisi pitänyt laittaa! Painiin! Että kasvaa mieheksi, eikä… pianistiksi!
Nojauduin ovenpieleen. Laskin viiteen. Ei auttanut.
Arttu pyysi itse. Hän rakastaa musiikkia.
Rakastaa! anoppi huitaisi kädellä. Matti hänen iässään juoksi naapurin poikien kanssa, pelasi lätkää! Ja teidän poika? Soittaa asteikkoja? Häpeällistä!
Jokin minussa katkesi. Astuin Leenan eteen.
Oletteko nyt valmiina?
En ole! Olen jo kauan aikonut sanoa…
Ja minä olen kauan aikonut sanoa Arttu on minun poikani. Minun. Ja minä päätän miten häntä kasvatetaan. Te ette siihen puutu.
Leena Nieminen punastui.
Miten sinä puhut minulle?!
Lähtekää.
Anteeksi kuinka?!
Ohitin anopin, nappasin hänen takkinsa naulakosta ja työnsin sen hänen käsiinsä.
Poistukaa kodistani.
Potkitteko minut ulos?! Minut?!
Avasin ulko-oven. Otin hänet kyynärpäästä ja talutin käytävään. Leena vastusteli, mutta olin päättäväisempi. Eivätkä hänen yrityksensä rimpuilla auttaneet sain hänet oven ulkopuolelle.
Minä vielä saan tahtoni läpi! anoppi kääntyi portaikossa, naama vääristyi vihasta. Et pääse pilaamaan ainoata lapsenlastani!
Näkemiin, Leena Nieminen.
Matti tietää kaiken! Kerron kaiken hänelle!
Suljin oven. Nojauduin sitä vasten ja hengitin ulos pitkään, hitaasti, kunnes keho oli tyhjä.
Oven takaa kantautui vielä hetken ärtyneitä huutoja, sitten lähestyivät askeleet ja hiljaisuus laskeutui.
Anoppi oli saanut mittani täyteen. Jatkuvaa arvostelua, neuvoja ja paasausta miten kasvatan, millä ruokimme, mitä puemme päälle. Matti ei nähnyt ongelmaa. Äiti haluaa vain hyvää, Hänellä on kokemusta, Mitä pahaa kuunnella? Äiti oli hänelle pyhä. Jokainen sana totuus. Ja minun oli vain siedettävä, päivästä toiseen.
Mutta ei tänään.
Matti tuli töistä vähän ennen kahdeksaa. Kuulin kuinka lukko naksahti ja tiesin heti anoppi oli soittanut pojalleen. Siitä miten Matti heitti avaimet pöydälle, hänen raskaista askelistaan keittiössä, huomasi heti ettei hän kääntynyt katsomaan missä Arttu katsoi animaatioita.
Arttu kulta, pysy tässä kyykistyin pojan eteen ja laitoin hänelle isot kuulokkeet, avasin suosikkisarjan tabletilla. Me puhumme vähän isän kanssa.
Arttu nyökkäsi ja uppoutui ruutuun. Suljin lastenhuoneen oven, kävelin keittiöön.
Matti seisoi ikkunan ääressä, kädet ristissä rinnalla. Ei katsonut minuun, kun astuin sisään.
Sinä heitit minun äitini ulos.
Ei kysymys. Totuus.
Pyysin häntä lähtemään.
Työnsit oven taakse! Matti kääntyi, leukaperät jännittyivät. Hän itki puhelimessa kaksi tuntia! Kaksi tuntia, Sanni!
Istuin pöytään. Jalat tuntuivat raskailta päivän jälkeen, ja nyt vielä tämä.
Eikö häiritse yhtään, että hän loukkasi minua?
Matti hiljeni hetkeksi, sitten huitaisi kädellä.
Hän välittää lapsenlapsestaan. Mikä siinä on vaarallista?
Kutsui meidän lapsen nynnynä ja riepuna. Kuusivuotiasta.
No, hän liioitteli, sattuu joskus. Mutta jossain hän on oikeassa. Poika tarvitsisi urheilua. Yhdessäoloa, lujuutta…
Katsoin miestäni pitkään, kunnes hän katsoi pois.
Minut pakotettiin lapsena voimisteluun. Äiti päätti tulet voimistelijaksi, piste. Viisi vuotta itkin ennen treenejä. Kiskoin venytykset kivulla, laihduin ja pyysin päästä pois.
Matti oli hiljaa.
En vieläkään siedä urheilusaleja. En en halua pojalleni samaa. Jos hän haluaa futikseen, mennään. Mutta vain jos hän haluaa. Pakolla ei ikinä.
Äiti haluaa vain hyvää…
Sitten hän voi hankkia uuden lapsen ja kasvattaa miten haluaa Artun kasvatukseen en enää anna puuttua. En sinullekaan, jos olet hänen puolellaan.
Matti yritti sanoa, mutta olin jo poistunut keittiöstä.
Loppuilta oltiin hiljaa. Laukutin Arttua sänkyyn, istuin pitkään hämärässä lastenhuoneessa, kuuntelin lapsen tasaista hengitystä.
Seuraavat kaksi päivää menivät kireässä hiljaisuudessa. Sitten Matti vitsaili illallisella, hymyilin jää alkoi sulaa. Perjantaina puhuimme normaalisti, mutta anopista ei kumpikaan maininnut.
Lauantaiaamuna havahduin äkkiä. Katselin kelloa: kahdeksan. Liian aikaisin viikonloppuna. Matti nukkui vieressä, Arttu varmasti vielä nukkui.
Mikä herätti minut?
Sitten kuulin metallisen äänen eteisestä. Lukon kääntyminen. Sydän alkoi jyskyttää varkaita? Kirkkaassa päivässä? Otin eteisestä puhelimen ja hiivin käytävään.
Ovi avautui.
Oven suussa seisoi Leena Nieminen. Avainnippu kädessä, kasvoilla voitonriemuinen ilme.
Huomenta vain, miniä.
Seisoin paljain jaloin kylmällä lattialla, venähtäneessä t-paidassa ja pyjamahousuissa, kun anoppi katseli minua ylhäältä, kuin olisi oikeutettu tulemaan sisään lauantaina klo 8.
Mistä nuo avaimet ovat?
Leena heilautti nippua nenäni edessä.
Matti antoi. Toissapäivänä poikkesi tuomaan. Sanoi äiti, anna anteeksi, ei se halunnut loukata sinua. Sillä tavalla pyysi anteeksi sinun tempauksiasi.
Räpäytin silmiäni. Kerta toisensa jälkeen, yritin ymmärtää.
Mitä te teette täällä nyt?
Tulen hakemaan lapsenlastani pian saadaan menoa. Arttu, kerää kamasi, mummo ilmoitti sut futikseen! Tänään eka treeni!
Kiukku roihahti hetkessä. Kuumaa, tukahduttavaa, sokaisevaa raivoa. Käännyin ja säntäsin makuuhuoneeseen.
Matti nukkui selin seinään tekeytyi nukkuvaksi, mutta näin hänen hartioidensa jännityksen.
Nouse!
Sanni, voisitko antaa olla
Revin peiton pois, tartuin hänen käteensä ja vedin olohuoneeseen. Matti kompuroi, yritti rimpuilla, mutta en päästänyt.
Leena Nieminen oli jo mukavasti sohvan kulmassa, jalka toisen yli, selaili lehteä.
Annoit hänelle avaimet minun asuntooni.
Matti vaikeni, siirteli painoa jalalta toiselle.
Tämä on minun kotini, Matti. Minä ostin tämän ennen avioliittoa omilla rahoillani. Kuinka kehtasit antaa äidillesi avaimet minun kotiini?
Voi mikä itsekäs! Leena paiskasi lehden pöydälle. Oma, ei oma Ajattelet vain itseäsi! Matti sentään ajatteli lasta, siksi antoi avaimet. Jotta minä saan olla oikea mummo, kun sinä et anna tulla.
Voisitko olla hiljaa?
Leena Nieminen jäi hengettömänä paikoilleen. Katsoin vain Mattia.
Arttu ei mene jalkapalloon, ellei hän itse halua.
Et sinä päätä! anoppi nousi istualtaan. Sinähän olet vain ohimenevä vaihe minun pojan elämässä! Kuvitteletko olevasi korvaamaton? Matti kestää sinua vain lapsen vuoksi!
Hiljaisuus.
Käännyin Mattiin, joka seisoi pää painuksissa.
Matti?
Ei sanaakaan puolustuksekseni. Ei yhtään.
Selvä. Jos olen vain vaihe, tämä vaihe päättyy nyt. Ottakaa lapsenne, Leena Nieminen. Matti ei ole enää minulle puoliso.
Et voi tehdä noin! Sinulla ei ole oikeutta!
Matti, katsoin miestäni silmiin. Sinulla on puoli tuntia. Pakkaa ja lähde. Tai heitän sinut ulos vaikka pyjamassa ihan sama.
Sanni, odota, puhutaan
Keskustelu on käyty.
Käännyin anoppiin ja hymyilin ohuesti.
Avain jääköön. Vaihdan lukon tänään.
Ero kesti neljä kuukautta. Matti yritti palata, soitti, kirjoitti, ilmestyi kukkien kanssa. Leena uhkaili oikeudella, huoltajuudella ja “yhteyksillä”. Palkkasin hyvän lakimiehen, enkä enää vastannut heille.
Kaksi vuotta hurahti liian nopeasti…
…Taidekoulun juhlasali kuhisi puheesta. Istuin kolmannella rivillä, puristin ohjelmaa: “Arttu Nieminen, 8 v. Beethoven, Oodi ilolle.”
Arttu astui lavalle vakava, keskittynyt, valkoisessa paidassa ja tummissa housuissa. Istui flyygelin ääreen, laski sormet koskettimille.
Ensimmäiset sävelet täyttivät salin, ja hengitykseni unohtui.
Minun poikani soitti Beethovenia. Kahdeksanvuotias, joka pyysi itse musiikkiopistoon, harjoitteli tuntikaupalla, valitsi tämän kappaleen konserttiin.
Viimeisen soinnun jälkeen sali räjähti aplodeihin. Arttu nousi, kumarsi, etsi minut yleisöstä ja hymyili niin leveästi ja onnellisena.
Taputin ja kyyneleet valuivat poskilleni.
Tein oikein. Kaikki. Asetin lapseni kaiken edelle muiden mielipiteen, avioliiton, oman pelon olla yksin.
Niin äidin kuuluukin tehdä. Ja sen opin aina kuuntele omaa lastasi, älä muiden ääniä.
