Kärsivällisyyden rajat
Mikä sulla on, tonttu? Riitelitkö Saaran kanssa? vitsaili Topi, vilkaisten ystävänsä synkkää ilmettä. Älä nyt murehdi, naiset on sellaisia tänään myrskyää, huomenna taas hymyillään, eivätkä ne sitten muka enää voi elää ilman sua!
Me erottiin, mutisi Mikko vastaukseksi, tehden selväksi, ettei aiheesta keskustella. Ja pysytään nyt siinä.
Topi jäi suu auki tuijottamaan ystäväänsä. Silmissä pyöri epäusko ei ollut uskoa, että näin olisi voinut tapahtua! Hän tunsi Mikon hyvin, oli nähnyt, miten tämä kohteli Saaraa se ei ollut pelkkää ihastusta, vaan mies oli nostanut naisensa jalustalle.
Topi muisti tarkasti, millainen Mikko oli viime aikoina ollut. Hän oli jopa vähän kyynisesti seurannut, kun Mikko kantoi kukkamerta Saaralle työpäivän päätteeksi, kun tämä esitteli kavereilleen ylpeästi sormuksia ja rannekoruja, jotka oli ostanut naiselleen, kertoi vieno hymy huulillaan uusista ravintolatuttavuuksista, joihin oli vienyt Saaran. Joka perjantai illallinen trendipaikassa, joka lauantai teatteria tai museota. Eikä Mikko oikeasti välittänyt koko kulttuurihömpästä aiemmin miestä kiinnosti lähinnä pilkkireissut ja futismatsit. Mutta Saaraa varten hän muutti kaiken tottumuksensa, rakentoi läsnäolostaan uuden elämän.
Kyllä sä yllätit, Topi lopulta sai sanottua, yhä hämillään. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut? Ettäkö tämä kultapari olisi nyt muka ohi? Hirveästi pistit euroja peliin! Kavereiden kanssa ei enää juuri nähty. Nyt aloitit omakotitalon rakennuksenkin Ja sitten kaikki on poikki?
Hän ei halunnut kuulostaa syyllistävältä, mutta tunne myllersi pinnan alla. Topi ei voinut kuin sääliä ystäväänsä, joka oli muuttunut rakkauden vuoksi ja nyt näytti täysin murtuneelta.
Niin kaikki on ohi, Mikko nyökkäsi lyhyesti, painoi katseensa läppärin ruutuun. Hän esitti olevansa kiireinen töiden kanssa, vaikka todellisuudessa hakkasi näppäimistöä umpimielisesti. Hän ei enää jaksanut tästä aiheesta, muttei halunnut loukata ystäväänsäkään.
Sisällä myrskysi. Hän ymmärsi Topin tarkoittavan hyvää, mutta juuri nyt hän halusi olla rauhassa. Edes kahvilassa ei saanut istua hetkeä omissa oloissaan! Mitä tästäkin jutusta pitäisi puhua? Sitäkö muka on niin vaikea tajuta?
Todellisuudessa Mikko ei ollut päästänyt Saarasta irti. Hän rakasti yhä, ihan oikeasti, välittämättä kustannuksista tai mukavuudesta. Siksi ero koski niin syvältä…
~~~~~~~~~~~~~~~
Heidän ensimmäinen tapaamisensa oli puhdasta sattumaa. Saara oli menossa töiden jälkeen K-supermarketiin ostamaan viikon ruoat. Hän kulki rauhassa hyllyjen välissä, pakkasi koriin juureksia, leipää, maitotuotteita ja pikkutavaraa. Kassalla kori olikin muuttunut kolmeksi raskaaksi kassiksi. Hän huokaisi syvältä: miten ihmeessä nämä saisi kotiin asti? Matka ei ollut pitkä pari pysäkkiä ratikalla, mutta tämän lastin kanssa se olisi aikamoinen urakka. Saara kaivoi puhelimen ja yritti tilata taksia, mutta Ei vapaita autoja sovellus jankutti samaa. Uusi yritys, sama tulos.
Saara laski kassit lattialle, pyyhkäisi hien otsaltaan ja vilkaisi ympärilleen. Väki vilisi, joku veti ostoskärryjä, toinen tiiraili hedelmiä. Yhtäkkiä hän kohtasi ystävällisen, uteliaan katseen läheltä, mineraalivesipullo ja kahvipaketti kädessään, seisoi mies, jonka ilmeestä huokui lämmin myötätunto.
Tarvitsetko kyydin? mies kysyi yllättäen, astuen lähemmäs.
Saara hätkähti hieman. Hän oli tottunut pärjäämään itse ja vältteli avun pyytämistä viimeiseen asti.
No, ehkä vähän outoa Saara aloitti, mutta huomasi samalla miten kädet tärisivät jo kantamisesta. Kaipa se sopii. Mutta sanon heti: kahvia en tarjoa, enkä teetäkään!
Saara sanoi tämän leikkisästi ehkä vain keventääkseen tunnelmaa.
Mies nauroi sydämellisesti. Se nauru välähti lämpöä ilmassa.
Selvä juttu ei tarvitse kutsua kahville, lupaan! hän vastasi hymyillen.
Hän nosti kassit kevyesti syliinsä, ja he poistuivat yhdessä ulos. Auto oli ihan lähellä uusi teräksenvärinen sedan. Matkalla juttu luisti heti. Mies, joka esitteli itsensä Mikoksi, oli hämmästyttävän suulas ja nokkela. Kertoili huvittavia sattumuksia arjesta, löysi koomista joka asiasta, istutti huumoria puheeseen. Aluksi Saara vain hymyili varovasti, mutta pian hän nauroi ääneen.
Matka kesti vain kymmenen minuuttia, mutta siinä ajassa Saara tunsi tutustuneensa Mikkoon syvemmin kuin olisi odottanut. Miehen aito rentous ja vilpittömyys tekivät vaikutuksen. Pysähdyttyään Saaran kerrostalon eteen nainen tajusi, ettei haluaisi vielä sanoa hyvästi.
Kiitos avusta, Saara sanoi noustessaan autosta. Oli mukava jutella.
Niin minustakin, Mikko vastasi lämmöllä katsoen.
Hetki venyi. Saara pyöritteli laukun remmiä hämmennyksissään. Sitten hän repäisi muistivihkosta lapun ja raapusti numeronsa.
Tässä voit soitella joskus. Jos siis haluat.
Ehdottomasti soitan, Mikko lupasi, sujauttaen numeron taskuunsa.
Ja soitti jo seuraavana päivänä. Hän pyysi Saaraa ulos suosittuun ravintolaan, missä oli elävää musiikkia. Saara suostui, ihmeissään siitä, miten helposti lämpeni ensimmäiselle treffeille.
Kaikki tuntui sujuvan täydellisesti. Saaran ja Mikon suhde edistyi luontevasti ei räiskyviä ilotulituksia, vaan hiljalleen syvenevää lämpöä. He olivat seurustelleet jo useamman kuukauden, ja jokainen päivä toi jotain uutta: kävelyjä, iltamyöhäisiä keskusteluja, pieniä yllätyksiä. Mikko alkoi miettiä, haluaisiko hän Saaran muuttavan luokseen asunnossa olisi tilaa, ja olisi ihanaa saada tulla kotiin, kun rakas odottaa.
Eräällä illallisella he palasivat ensimmäisten treffiensä ravintolaan. Pöydässä ikkunan ääressä, lampun lempeässä valossa, Saara yhtäkkiä hiljeni. Hän pyöritteli lusikalla kakkupalaa lautasellaan, selvästi miettien vaikeaa asiaa. Mikko huomasi naisen levottomuuden.
En ole kertonut sulle kaikkea, Saara aloitti hiljaa, katse lautasessa. En ajatellut, että tässä olisi mitään niin vakavaa. Mutta
Mikon vatsa jännittyi. Onko sillä toinen? vilahti pelko läpi pään. Hän laski kätensä pöydän reunalle napakasti.
Minulla on seitsemänvuotias poika, Onni. Rakastan häntä yli kaiken, enkä koskaan jättäisi lastani, Saara sai nielaistua.
Mikko huokaisi niin selvästi helpotuksesta, että melkein nauratti. Heti rentous palasi hänen kasvoilleen.
Voi Luoja sentään, hän sanoi, iloisena hymyillen. Säikähdin jo, että sulla on aviomies oven takana. Poika taas sehän on aivan mahtavaa! Olen aina halunnut perheen. Haluatko pakata teidän kamat ja muuttaa meille? Asunnossani on tilaa!
Hän sanoi sen täydestä sydämestä, epäröimättä. Ajatus oikeasta perheestä, lapsesta, rakastetusta, sai Mikon innostumaan. Hän näki jo mielessään, miten istuisi iltaisin yhdessä, miten Onni kutsuisi häntä isäksi
Mutta Saaran kasvoilla näkyi epäily. Hän siirsi lautasen syrjään ja katsoi Mikkoa suoraan, silmissään haavoittuva varovaisuus.
Onnin pitää saada aikaa totutella uuteen tilanteeseen, Saara sanoi hiljaa. Hänen isänsä katosi vain jäljettömiin eikä ole koskaan ollut elämässämme. Onni odotti pienenä, että isä joskus palaisi kyseli minulta päivittäin
Naisen ääni värisi, ja Mikko tajusi heti, miten kipeä asia tämä oli. Hän tarttui Saaran käteen hiljaa, osoittaakseen, että kuunteli ja oli tukena. Saara huokaisi syvään, kuin olisi saanut suuren taakan päältään.
En halua, että hän pettyy uudestaan, hän jatkoi lujemmin. Jos sinä olet osa meidän elämää, sen täytyy tarkoittaa oikeasti pysyvää muutosta. Että Onni tietää, ettet katoa, kuten hänen isänsä.
Mikko nyökkäsi vakavana.
Tiedän, hän vastasi hiljaa mutta painokkaasti. En aio kadota. Voimme mennä hitaasti eteenpäin. Haluan oikeasti kuulua teidän elämään sun ja Onnin. Onnistun kyllä! Mutta vain, jos molemmat ovat valmiita siihen.
Saara hymyili ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana. Tuossa hymyn varjoisessa lämpimässä sävyssä oli sekä helpotus että kiitollisuus.
Mikko yritti pysyä rohkeana ja itsevarmana, kun vakuutti Saaralle, että kyllä hän osaisi löytää yhteyden Onniin. Hän todella halusi uskoa siihen ja halusi, että Saarakin luottaisi. Mutta syvällä sisimmässä häntä kalvoi epävarmuus. Hänellä ei ollut kokemusta lapsista sukulaislapset olivat olleet vain sylivauvoja ja kaveripiiri vielä perheetön. Mitä tehdä, kun vastassa olisi seitsemänvuotias pieni mies?
Ei hätää, kyllä meistä tulee kavereita! Mikko tokaisi helpolla äänellä. Mutta miten se onnistuu, jos ei asuta saman katon alla?
Saara mietti, puraisi huultaan. Hän tiesi, että Mikko oli oikeassa, mutta pelkäsi muuttaa asioita liian nopeasti. Onnin isän katoaminen oli jättänyt jäljet, ja jokainen muutos arjessa saattaisi satuttaa.
Ehkä sinä voisit silloin tällöin yöpyä meidän luona? ehdotti Saara varovasti. Ensin rauhassa tutustellen myöhemmin voidaan miettiä muuttoa! Tosin äitini asuu kanssani. Mutta se ei haittaa, ihan totta!
Mikko nielaisi hymynsä klassinen anoppi-keissi kävi heti mielessä: se, joka puuttuu kaikkeen ja antaa pyytämättä ohjeita.
Mutta nainen oli esittelyistä kaukana. Elina, Saaran äiti, otti Mikon avosylin vastaan hymyili ystävällisesti, ei uteli liikaa menneisyydestä eikä hoputtanut tulevaan. Jokaisessa yhteisessä hetkessä hän tokaisi Saaralle: Sinulla kävi kyllä hyvä tuuri tuollainen mies on harvinainen! Saaralle hän oli hellän hillitty, Mikolle ystävällisen kohtelias. Hän ei koskaan yrittänyt puuttua nuorten väleihin. Mikko huokaisi ainakin tällä suunnalla oli helppoa.
Onnin kohdalla vastaanotto oli toista maata. Poika tuijotti Mikkoa alta kulmien jo ovella. Hän ei huutanut, ei rähjäänyt vain puristi nyrkkiä taskussa ja vaikeni, kun Mikko yritti jutella.
Aluksi tämä rajoittui passiiviseksi vastarinnaksi: Onni jätti vastaamatta, käveli omaan huoneeseensa, eikä osallistunut yhteisiin illallisiin. Mutta pian tilanne kehittyi aktiivisemmaksi ja ikävämmäksi.
Päivät kuluivat, eikä tilanne pojan kanssa kehittynyt yhtään helpommaksi päinvastoin. Onni keksi yhä uusia tapoja ärsyttää Mikkoa. Kerran hän kaatoi puolikkaan purkin sinistä maalia Mikon kenkiin miten ihmeessä hän oli saanut käsiinsä sitä, kun kukaan muu ei ollut maalannut talossa mitään? Toisella kerralla hän repi rikki Mikon lempipaidan, jonka mies säästi tärkeisiin tilaisuuksiin. Kerran kaatoi siirappia suoraan uuden läppärin näppäimistölle laite pelastui nippanappa, mutta Mikolta meni puoli päivää puhdistukseen.
Joka kerta Saara selitti lempeästi, että pojalle on vaikeaa hyväksyä muutokset. Hän on vasta lapsi Mikko nyökkäsi ja yritti pitää päänsä kylmänä. Hän ymmärsi, että Onni pelkäsi ja etsi paikkaansa, mutta jokainen uusi tihutyö kasvatti pinnan alla närää. Mikko yritti silti: halusi olla osa perhettä, löytää yhteyden poikaan, mutta vastassa oli vain pieniä kiusantekoja.
Mikon kärsivällisyys katkesi syksyisenä iltana. Hänellä oli jo uni silmässä, kun Onni tupsahti makuuhuoneeseen. Lapsen kasvot loistivat ilkikurista iloa, ja hänellä oli käsissään pullo valkaisuainetta. Sanaakaan sanomatta Onni kaatoi nesteen suoraan sängylle: peitto, tyynyt, lakanat, kaikki lainehtivat kloridin hajua.
Huoneen täytti vahva, pisteliäs haju. Mikko jähmettyi tunsi, kuinka kiukku kuohahti. Hän nousi hitaasti, pidellen kiinni siitä viimeisestä malttinsa rippeestä.
Miksi teit noin?
Onni kohautti hartioita kuin olisi kyse pikku kepposesta.
Haluan nukkua äidin kanssa! Täällä ei voi enää nukkua ja äiti tulee mun huoneeseen. Tee säkin niin, lähde täältä! Ei sua tarvita tänne! Häivy!
Pojan sanat sattuivat Mikkoa kuin isku. Mies seisoi, hengitti kloorin käryä, katseli vuodevaatteitaan, joita valkoinen neste pilasi. Korvissa humisi viha ja pettymys. Hän oli yrittänyt olla kärsivällinen, ymmärtäväinen, mutta nyt raja oli ylitetty.
Melkein konemaisesti Mikko otti tuolilta housunsa, haki vyön. Hän veti sen käteensä, taittoi ja löi omaa avokämmentään ääni räjähti huoneessa kuin varoituslaukaus.
Mikon silmissä leimahti raivo. Hän katsoi Onnia, joka pelästyneenä kiljaisi ja juoksi Saaran luo. Poika tarttui äitiin kaksin käsin, takertui kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
Äiti! Äiti auta! Se yrittää lyödä! Se on paha! Mä sanoin sulle!
Saara toimi heti vaistonvaraisesti: sulki pojan syliinsä ja katsoi Mikkoa vihaisen torjuvasti.
Mikko! Miten sä kehtaat, Onni on lapsi! hänen äänensä värisi suuttumuksesta. Se oli vain lapsen kepponen! Hän kaipaa enemmän huomiota! Mä en koskaan anna satuttaa omaa lastani! Jos kosketkaan mä ilmoitan poliisille!
Mikko seisoi, puristi ja avasi nyrkkejä, teki kaikkensa pysyäkseen rauhallisena. Kepponen? Kaikki rikotut tavarat Nekö muka kepposia?
Olet kyllä hukannut kurinpidon pojan kanssa, hän tiuskaisi purevasti, vaikka yritti pidätellä itseään. Miten teki mieli käyttää vyötä oikeaan tarkoitukseen, mutta vielä hän hillitsi itsensä.
Hetkessä Mikko tajusi: häntä ei enää otettu täällä vakavasti hän oli vain vieras, jolla ei ollut mitään oikeuksia. Miksi hänen kuuluisi sietää pikkupojan mielivaltailua?
Mies kääntyi äkkiä, käveli vaatekaapille ja latasi tavaransa matkakassiin miten sattuu.
Nyt minä olen syypää kaikkeen! hän murahduspuhui, kääntämättä katsetta Saaraan. Kun poikasi joskus lorauttaa valkaisuainetta sun kahviin, niin älä ihmettele!
Saara seisoi yhä Onni sylissään, mutta nyt kasvoilla oli hämmennys. Ei hän ollut uskonut, että Mikko lähtisi.
Mikko, mihin sä menet? Saara kysyi hiljaa, aivan kuin pelkäisi jo vastaustakin. Entä meidän yhteinen elämä?
Hänen äänensä oli epävarma, kuin vasta nyt tajuaisi tilanteen vakavuuden. Hän päästi Onnin irti ja lähestyi Mikkoa, mutta tämä ei edes katsonut häntä.
Meidän elämä? Mikko toisti katkerasti. Minkä elämän, Saara? Etkö näe, mitä täällä tapahtuu? Sun poika tekee kaikkensa ajaakseen mut pois, ja sinä puolustat häntä. Olen yrittänyt kaikki olla kärsivällinen, löytää yhteisen sävelen, mutta mikään ei auta. Hän ei halua mua, ja sinä vain katselet sivusta.
Onni piiloutui äitinsä taakse, tuijotti Mikkoa uhmakkaasti. Kasvoilla ei ollut katumuksen häivääkään vain periksiantamatonta kiukkua.
Saara aikoi sanoa jotain, mutta sanat jäivät kurkkuun. Hän ymmärsi kyllä, että nyt mentiin jo äärirajoilla, mutta äidin ylpeys ja huoli pojasta olivat liian suuria.
Mikko, voisitko rauhoittua, hän yritti koskettaa tämän kättä, mutta mies kiskaisi itsensä irti.
Mikko seisoi eteisessä, kassia puristaen. Kasvot kireinä, huulet tiukasti yhdessä hän puristi sisälleen kaiken raivon, mutta sisällä myllersi. Saara seisoi vastapäätä, tukki oven, silmissään sekä kiukku että toivoton suru.
Ei tästä tule mitään! Mikko sanoi viimein, katsoen naista silmiin. Mä olen seurannut vierestä kun paapot poikaasi; hän tuhoaa tavaroita ja sinä sanot ei se haittaa. Hän järjestää raivareita ja sä vain toistat: Hän on lapsi, ei häntä voi moittia
Hänen äänensä särisi kiukusta. Samalla mieleen palasivat kaikki ne kerrat, kun Onni pyrki satuttamaan, eikä Saara koskaan asettanut rajoja.
Saara kalpeni, mutta yritti säilyttää rohkean ilmeen.
Mutta Onni on minun lapseni, olen aina hänen puolellaan! hän sanoi jäykästi. Sinun täytyy vain olla kärsivällinen, hellä. Eihän hän tee tätä ilkeyttään poika pelkää, että viet minut pois.
Vyötä siitä puuttuu! Mikko karjaisi kiukusta, antamatta enää armoa.
Lause lipsahti rumalla tavalla, ja hän tajusi heti syyllistyneensä ylilyöntiin. Saara vetäytyi kuin olisi saanut iskun, kyyneleet nousivat silmiin.
Mikko ei odottanut enää mitään. Hän painoi olkapäällään Saaran syrjään ei pahalla, mutta koska tämä seisoi tiellä. Oli päästävä ulos, ennen kuin räjähtäisi kokonaan.
Eteisessä hän törmäsi Elinaan, joka seisoi vakavana oven pielessä, kädet ristissä. Naisen kasvoilla näkyi enemmän väsyä kuin vihaa ymmärrystä ja toivotonta hyväksyntää.
Anteeksi, Mikko tokaisi ja lähti ohittamaan. Tällä kertaa tästä ei tule mitään.
Elina ei estänyt häntä. Hän vain huokaisi syvään, silitti kasvojaan kämmenellä kuin olisi pyyhkinyt raskaan päivän pois.
Ymmärrän. Minunkin on ollut hankala Onnin kanssa, kyllästyin jo. Nyt taidan palata omalle kämpälleni. Saa Saara miettiä rauhassa…
Elinan äänessä ei ollut katkeruutta, vain pettynyttä realismia. Hän oli odottanut tämän hetken tulevan, muttei voinut muuttaa sitä.
Mikko pysähtyi hetkeksi, vilkaisi naista, aikoi sanoa jotakin mutta muutti mielensä. Hän nyökkäsi, avasi oven ja astui ulos. Taloyhtiön käytävä oli hiljainen; jostain kaukaa kuului naapurien puheensorinaa. Hän laskeutui rappusia pitkin kadulle ja hengitti syvään syksyistä, koleaa ilmaa.
Saara jäi yksin asuntoon. Hän lysähti eteisen tuolille, käsillä tukien päätään. Mikon sanat kaikuivat mielessä. Toisesta huoneesta kuului hiljaista itkua Onni itki, vaikkei tainnut itsekään tietää miksi.
Elina kulki äänettömänä makuuhuoneeseensa, sulki oven jälkeensä. Kotiin jäi vaikea hiljaisuus, jonka rikkoi vain pojan pieni nyyhkytys ja Saaran raskas hengitys. Kaikki tuntui äkisti ylivoimaisen sotkuiselta, eikä kukaan tiennyt, miten päin nyt pitäisi olla
Mikko kulki kädet taskussa pitkin hämärää Kaisaniemeä. Viima riepoi tukkaa, mutta kylmä ei tahtonut tuntua sisällä poltti sekavat tunteet. Hän tiesi tehneensä oikean ratkaisun lähtemällä, mutta se ei lohduttanut.
Mies ymmärsi hyvin, kuinka paljon poika oli kärsinyt: isän häviäminen, vieras mies kodissa, kaikki muutokset. Mutta missä vaiheessa normaali kiukuttelu muuttuisi silkaksi ilkeydeksi? Onni ei enää ollut vain ujo hän pyrki tietoisesti satuttamaan. Ja onnistui siinä.
Päämäärä oli ajaa mut pois ja siinä hän onnistui, Mikko toisti mielessään. Katkerassa totuudessa oli kipua. Hän oli yrittänyt löytää yhteyden, yrittänyt puhua, antaa aikaa. Mutta jokainen askel törmäsi seinään toisella puolella oli lukkoon mennyt lapsi, toisella sokea äidinrakkaus.
Hän pysähtyi Hesperian valojen loisteeseen, antoi ajatusten virrata. Mieleen palasivat muistot: kohtaaminen marketissa, ensitreffien jännitys, ne ihanat illat kahdestaan Saaran kanssa. Silloin tuntui, että he yhdessä pystyisivät mihin tahansa. Että perhe oikeasti olisi mahdollinen.
Nyt kaikki oli murentunut. Ei ison syyn takia, vaan arjen sopimattomuuden vuoksi haluttomuuden löytää kompromissi. Koska Saaran silmissä hemmoteltu poika oli arvokkaampi kuin heidän suhteensa. Jos edes kerran olisi laittanut rajat
No, sellaista se on, Mikko ajatteli, ylittäessään kadun.
Sanat jäivät kumisemaan hänen halullaan. Hän yritti uskotella itselleen, että näin oli parempi. Ettei kannata pitää kiinni suhteesta, jossa ei ole sijaa hänen tarpeilleen. Että vielä ehkä tulee nainen, joka antaa hänen olla tärkeä.
Mutta typerä sydän ei totellut järkeä. Se kaipasi Saaraa hänen hymyään, ääntään, niitä vaivattomia hetkiä, jolloin he olivat kahdestaan ilman Onnia ja äidin huolia. Tunteet eivät kuolleet ne savusivat sisällä, pyrkivät aika ajoin roihuksi.
Mikko kaartoi Töölönlahden puistoon ja käveli rantaan. Puiden oksilla tuuli humisi, lyhdyt piirsivät lämpimiä kuvioita soralle. Kaikki tuntui olevan rauhassa toisin kuin hänen peitoissaan.
Hän tiesi, että aika auttaisi. Että suru helpottaisi, että lopulta olisi taas helpompi hengittää. Ehkä missä tahansa olisi uusi mahdollisuus. Ja ennen kaikkea: joskus pitää oppia, että kauneimmista haaveista huolimatta totuus tulee silti vastaan. Ja aina se sattuu, mutta niin elämässä kuuluukin olla.
Syvään hengittäen Mikko tarttui puhelimeensa. Oli pakko soittaa Topille, puhua edes joku asia ulos. Kenties huomenna voisi käydä oluella, saada muuta ajateltavaa. Elämä kulkisi eteenpäin vaikkei se juuri nyt lohduttanutkaan.
