Kälyni lomailee lomakeskuksissa sillä välin kun me huhkimme remontissa, ja nyt haluaa ehdottomasti asua mukavasti
Ehdotin jo aikoja sitten, että kälyni kanssa pistettäisiin rahat yhteen talon remonttia varten, mutta hänpä siliä ei kuulemma tarvinnut. Nyt kuitenkin toivoo, että saisi asua meidän puolella, koska hänen puoliskossaan ei oikein mitään mukavuuksia ole. No, täysin oma moka!
Talo oli alun perin mieheni mummon. Hän ja siskonsa perivät sen, kun mummo siirtyi pilven reunalle kutomaan sukkia. Rakennus oli jo nähnyt parhaat päivänsä, mutta päätimme remontoida ja muuttaa sinne asumaan. Talossa oli kaksi sisäänkäyntiä, joten ideaali kahdelle perheelle: kukaan ei hengitä toisen niskaan, mutta pihapiiri ja takapiha toki yhteisiä. Molemmilla puolilla saman verran huoneita.
Perinnönjako hoitui rauhallisesti, oltiinhan jo naimisissa. Anoppi ei kuitenkaan taloa halunnut hänen kaupunkilaissielunsa ei kestäisi kyläelämää. Hän käski lapsiaan tehdä talon suhteen mitä huvittaa.
Mieheni ja kälyn mies raapivat kasaan vähän rahaa ja pistivät katon sekä perustukset kuntoon. Olisimme halunneet jatkaa remonttia yhdessä, mutta kälyni veti herneen nenään. Hän ei kuulemma aikonut laittaa senttiäkään kanankoppimökkiin. Hänen miehensä vain käänsi katseensa lattiaan hän ei koskaan väittele vaimonsa kanssa.
Me päätimme pistää tuulemaan ja muuttaa sinne. Kylä ei ollut kaukana kaupungista, ja koska meillä oli oma auto, työmatkatkaan eivät olleet mörkö. Lisäksi olimme kyllästyneet ahtautumaan yksiöömme. Oma talo oli ollut pitkään haaveena, mutta kokonaan uuden rakentaminen olisi maksanut mansikoita.
Kälylleen tämä talo oli yhtä kuin kesämökki. Hän suunnitteli tulevansa silloin tällöin grillaamaan tai lataamaan akkuja. Hän sanoi suoraan, että meihin ei kannata laskea remonttikavereina.
Neljässä vuodessa laitoimme omat puoliskomme uuteen uskoon. Otettiin tietysti pieni laina, mutta se oli sivuseikka. Tehtiin kunnollinen kylppäri, asennettiin lämmitys, uusittiin sähkövedot ja ikkunat sekä maalattiin lasiveranta. Tyo kävi melkein kellon ympäri, mutta unelma kummitteli horisontissa.
Kälyni taas kierteli maailmaa ei kiinnostanut, mitä me siellä puuhasimme. Siskoni-na-lain elää iloisesti omalla tyylillään, eikä stressaa muiden touhuista. Sitten hän sai lapsen ja jäi kotiin äitiyslomalle.
Lomat loppuivat siltä istumalta ja rahakin tiukkeni. Ja kas muisti oman puoliskonsa olemassaolon! Vauvan kanssa yksiöisessä seinät kaatuvat päälle, mutta täällä lapsi voisi juosta villinä pihalla.
Me olimme siinä vaiheessa jo muuttaneet maaseudun luksuseen ja laittaneet oman yksiömme vuokralle. Emme olleet edes koskeneet kälyn puolikkaaseen, mutta vuosia remontoimattomana se oli lahonnut suoraan sanottuna kelvottomaksi. En tiedä miten joku elää ilman lämmitystä hän kuitenkin tassutteli sinne matkalaukun kanssa kuukaudeksi. Yllättävän nopeasti alkoi pyytää: Voinko asua teillä viikon? No, päästin sisään.
Kälyn poika on aika äänekäs tapaus, eikä äitinsä jää yhtään jälkeen. Kumpikaan ei mieti, kuuluiko omat temput muille. Teen etätöitä, joten päätin pelastaa hermoni ja hipsiä ystävän luokse työevakkoon. Kälyni oli siinä kohtaa oikeastaan helpottunut, kun joku tuli talovahtiin hänen matkustellessaan.
Olosuhteiden pakosta palasin kotiin lähes kuukauden jälkeen. Olin viikon kaverin luona ja sitten äitini sairastui piti muuttaa auttamaan häntä. Olin jo unohtanut koko kälyn, olin varma että he olivat lähteneet aikoja sitten kotiin.
Voitte kuvitella yllätyksen, kun löysin hänet meidän olohuoneesta. Aivan kuin hän olisi aina asunut siinä. Kysyin milloin puoliskonsa aikoo jättää.
Mihin mä tästä muka lähden? Mulla on pieni lapsi. Täällä on parempi, kälyni tokaisi.
Huomenna viedään kaupunkiin, sanoin päätään pidellen.
En halua lähteä minnekään.
Eipä tullut mieleen siivota edes? Ota ja palaa omalle puolelle, ei tämä mikään hotelli ole.
Millä oikeudella pistät pihalle? Tämä on minun taloni!
Se sinun osuus on tuolla seinän takana, siellä olet talon rouva.
Hän koetti saada miehensä puolelleen, mutta tämä sanoi suoraan, että on jo pysynyt liian pitkään meillä. Käly otti nokkiinsa ja marssi ulos. Pari tuntia myöhemmin anoppi soitti itku kurkussa:
Et sinä voi heittää häntä pihalle, se on hänen omaisuuttaan!
Hänhän saa olla omalla puoliskollaan, siellä on emäntä, vastasi mieheni nopeasti.
Mutta miten siellä muka voisi asua lapsen kanssa? Ei lämmitystä, ulkovessa Olisit voinut auttaa siskoasi.
Mieheni hermostui ja kertoi koko tarinan: tarjottiin yhteisremonttia aikoinaan, mutta ei kelvannut olisi tullut halvemmaksi kaikille. Nyt on vähän myöhäistä syyttää meitä!
Lopulta tarjottiin vaihtoehtoa: myisi puolikkaansa vaikka minun äidilleni. Kälyllä oli heti hinta, jolla voisi ostaa Kallion kokonaisen kivitalon huippukuntoisena. Menai maku siihen vaihtoehtoon.
Nyt väännetään tästä koko aika. Anoppi loukkaantuu jatkuvasti, ja käly sanotaan vaikka nimellä Minttu on oikea riesa. Harvoin käy, mutta silloin järkätään sellaiset bileet, että puoli kylää pauhaa, pikkuilkeily ja pihan kukkien tallominen kuuluu asiaan.
Aloimme nyt rakentaa aitaa: kumpikin saa oman reviirinsä. Ei enää kompromisseja juuri sitä kälyni toivoikin.
