Kallis ilo
– Annika, taas vai? Kuinka monta kertaa tätä pitää kestää? Minä olen töissä pelkästään sinun kissasi vuoksi!
Kissa, jota Annika yritti houkutella kantokoppaan, rimpuilli jälleen hänen käsistään, putosi lattialle ja luikahti eteisen nurkkaan mouruamaan surkeasti. Ulkonäöstä päätellen tämä kissa, jolle Annika oli aikoinaan antanut kirjallisen nimen Eino aikoi myydä elämänsä mahdollisimman kalliilla hinnalla, ainakin Annikan miehen Juhanin mielestä.
Siitä oli kauan, sillä Eikka, kuten Annika lempinimensä mukaan kissaansa kutsui, oli ollut hänen luonaan jo yli kymmenen vuotta. Kukaan ei oikeastaan tiennyt Eikan todellista ikää. Annika oli napannut kissan kadulta, eikä se silloin ollut enää pentu. Eläinlääkärillä, jonne Annikan äiti Sari oli vienyt heidät, kerrottiin että Eikka oli jo aikuinen, vaikkei ihan vanha.
Sari oli silloin kiirehtinyt vastaanotolle, pitäen Eikkaa tiukasti kainalossa vanhaan vauvanpeittoon kiedottuna.
– Pelastakaa hänet!
– Mistä te tämän otuksen löysitte? eläinlääkäri-tyttö irvisti. Tämä on ihan selvästi kulkukissa!
– Mitä väliä sillä on, minkälainen se on? Tämä on MINUN kissani! Auttakaa nyt! Näettehän, että sille on paha olla! Miksi odotatte? Onko minun eurot jotenkin arvottomampia kuin niiden, jotka tuovat rodullisia kissoja?
Sari oli niin päättäväinen, että eläinlääkäri päätti olla väittelemättä. Ja oikein teki.
Sari Hämäläinen oli harvinaisen jääräpäinen nainen. Se kai tulee elämästä koitappa kasvattaa lasta yksin ilman tukea, huolehtia kahdesta vanhuksesta ja pärjätä päiväkodin hoitajan palkalla. Siinä jos missä kasvaa hampaat.
Sarilla oli taito pitää puolensa, mutta hän oli samalla hyvin lempeä. Hän rakasti lapsia ja kissoja, joskus jopa koiria, vaikkakin niitä oli lapsesta asti pelännyt oudolla tavalla.
Hän ei antanut periksi kellekään, ei pihan rouville, ei lasten vanhemmille ryhmässä, ei edes niille tuntemattomille, jotka saattoivat kuvitella, että yksinäinen pieni nainen olisi helppo kohde jollekin.
Sarin vahvuus oli, että hän ei tarvinnut ääntä eikä vihaa, vaan löysi aina sanan, joka laittoi toisen miettimään ja kääntämään kelkkaansa. Yleensä he lähtivät pian kiitellen ja pyydellen anteeksi, nähtyään itsensä uudella tavalla.
Miten se toimi? Kukaan ei oikein osannut sanoa. Ehkä siksi, että Sari todella kuunteli ihmisiä ei yrittänyt voittaa väittelyä, vaan halusi aidosti ymmärtää.
Mutta jostain syystä tämä taito ei toiminut läheisiin. Mies oli jättänyt hänet viikon jälkeen. Äiti vitsaili myöhemmin, että oli ihme, että ehti niinkin pitkään kestää.
Kipeästihän se otti, mutta Sari myönsi sisimmässään, ettei ollut helppo nainen. Mies, lähtiessään, tokaisi hänelle suoraan:
– Sinusta saa emännän yhtä hyvin kuin minusta baletin tanssijan!
Sari itki, mutta kun pari kuukautta myöhemmin huomasi olevansa raskaana, hän rauhoittui. Nainen hän oli kuitenkin miesten osaksi synnyttäminen ei kuulunut.
Sarin elämä oli ennen Annikan syntymää kuin harmaa ja arki joki ilman muuta juhlaa kuin jouluja ja synttärin tapaista. Nyt hän odotti tytärtään enemmän kuin koskaan mitään.
Mutta hänen oma äitinsä ei tukenut päätöstä pitää lasta.
– Miksi teet tämän, Sari? Turha taakka! Olet nuori, kaunis ja sinulla on jonkinlaiset mahdollisuudet. Mutta jos synnytät, niin sitten syöt makaroonia ja perunaa loppuikäsi. Lapsi on liian kallis ilo! Et vielä ymmärrä, mutta vielä tajut.
– Äiti, me ollaan aina eletty noin.
– Juuri siksi! Eikä se hyvältä tuntunut!
Sari pohti hetken. Hän oli tottunut tekemään kuten äiti sanoi, mutta tällä kertaa jokin pisti vastaan.
Ajatus, ettei lasta olisikaan, oli kuin musta vaippa, joka tukahdutti kaiken ilman ja järjen. Kuinka hän olisi voinut luopua jostakin, joka oli jo osa häntä?
Tämän pohdinnan katkaisi mummo, joka tuli yllättäen kaupunkiin, hartaasti silitellen juhlaliinaa. Hän vahvisti:
– Synnytä, Sari! Minä autan!
– Mutta mummo, entä vaari? Yksin maalla?
– Sari, kyllä vaari pärjää! Jos ei, hän muuttaa meidän luo. Asia selvä.
Mummo toi kääreen, jonka Sari tunnisti hänen vanhaksi kirjotuksi keittiöliinaksi.
– Muistatko vielä? Avaa!
Sen verran rahaa Sari ei ollut koskaan nähnyt.
– Vaari myi kotitilan. Nyt siitä kulkee maantie, joten tontti on arvokas. Yhdessä tämän kanssa saat ostettua asunnon. Pienikin riittää alkuun.
– Mummo, en voi ottaa…
– Kaiken voit, lapseni! Älä kiistele. Tee se lapsen vuoksi. Kuka muu häntä auttaisi, jos äiti ei?
Tämä kääre sinetöi lopullisesti välinpitämättömyyden Sarin ja hänen äitinsä välillä.
Vanhemmat eivät ymmärtäneet, miksi Sarille järjestyi kaikki apu, asunto, tuki. Lottovoittokin olisi ollut huonompi.
Sari ei itsekään ymmärtänyt. Hän ei ollut elänyt vastuuttomasti; hän oli saanut lapsen aviomieheltään. Jos tilanne meni pieleen, niin eivät molemmat olleet syyllisiä?
Ovathan ne hevosetkin pareja, jolloin molempien pitää vetää, tai ei liiku mikään, mummo tokaisi viisaudella.
Sarin mummo löysi loistavan asunnon vanhasta taloyhtiöstä, nelihuoneisen remontoitavan asunnon. Remonttiryhmän kansainvälinen tiimi saatiin purettua ja rakennettua valvovan mummon alla. Sari itki, kun näki tuttipöydän rakkaudella kalustetussa huoneessa.
– Mitä itket, hullunainen! Iloitse nyt! mummo komensi.
Annika syntyi etuajassa, mutta kaikki meni hyvin. Tyttö kasvoi terveeksi ja hennoksi, herkäksi ja päättäväiseksi. Sari tiesi, ettei halunnut tehdä samoja virheitä kuin hänen oma äitinsä.
– Mummo sinusta tuli tärkein! Tietenkin, kun hoidat Annikan ja ostit vielä asunnon! Mutta minä? Edes käymään ette päästä, että näkisin lapsenlapseni!
– Tule milloin vain, äiti! Mutta älä riitele, se pelottaa Annikan.
– Pelottaa! Hänen maailmansa on mullin mallin! Onhan hän vielä vauva!
Sarin oli välistä tapeltava kyynelten kanssa yrittäessään löytää oikean tavan kasvattaa lastaan.
Annika ei ollut kiukuttelija, mutta tahtoa riitti tietynlaista suomalaista jääräpäisyyttä pienestä pitäen.
– Äiti, saanko karkin?
– Annika, vasta ruoan jälkeen!
– Saanko sitten kaksi, jos syön hyvin?
Sari nauroi ja myöntyi kaksi pientä namua tyhjän lautasen jälkeen.
Tällaisista asioista muodostui Annikan luonne. Pian hän oppi, ettei riita kannata, ja osasi lempeästi toppuutella rempseää mummoaankin.
– Mummo, älä huuda! Sinä olet kaunis, eikä viha sovi kasvoillesi. Tule mummo tänne!
Mummoa nauratti, mutta Annika silitti hänen otsaansa sormella.
Ajan myötä perheeseen tuli rauha. Sari kävi töissä, mummo ja vaari muuttivat kaupunkiin ja hoitivat Annikkaa.
Mutta kun mummo sairastui, lääkärit eivät uskoneet pitkään tulevaisuuteen. Silloin Annika toi kissan kotiin.
Juuri tuona päivänä, kun Eikka saapui, Sari oli kauhuissaan. Annika katosi koulutiellä. Kaikki etsivät, mutta Annika palasi itse itkuisena, sylissään kivulias harmaa kissanraato.
– Sattuuko sinuun? oli Sarin ensimmäinen kysymys, kun hän otti tytön syliin.
– Ei äiti, mutta kissaan sattuu! Se tarvitsee apua!
Eikä auttanut kuin rynnätä eläinlääkäriin. Siellä Sari maksoi kiltisti kovan laskun, vaikka summalla olisi voinut ostaa puolitoista rotukissaa.
Kotona hän laski jäljellä olevat rahat ja huomasi, ettei selviäisi kuukauden loppuun. Lääkkeitä tarvitsi sekä kissa että mummo, ja pian Annikalla oli syntymäpäiväkin Sari halusi tehdä siitä erityisen.
Juuri silloin Annika hiipi keittiöön.
– Äiti, voinko pyytää yhden asian? Ei tarvitse lahjoja saadaanko me pitää tämä kissa? Se voi olla minun lahjani…
Sari katsoi hellästi Annikaa ja harmaata kerää tämän jaloissa. Hän ei voinut muuta kuin suostua. Eikka jäi.
Kumma kyllä, entinen kulkurikissa kotiutui nopeasti. Mitään harmia siitä ei ollut, ja se rakasti vanhuksia kuin ketään.
Jotain muutakin tapahtui. Sari, kyllästyneenä kituuttamiseen, päätti vihdoin ottaa riskin. Hän jätti päivätyönsä ja ryhtyi lastenhoitajaksi erään tutun perheeseen. Työtarjouksia alkoi pian vilahtaa ovista ja ikkunoista, palkka kasvoi ja lopulta hänellä oli joka ilta syy silitellä kiitollisena Eikan korvaa.
– Eikka, kiitos sinulle! Ilman sinua…
Eikka kehräsi, silmäili Annikaa, ja jatkoi elämäänsä molempien kanssa. Vanhoihin eläkeläisiin se kiintyi erityisesti.
Eikka oli Annikan seurana, kun tämä teki läksyjä; vierellä, kun Annika istui hiljaa oven takana hyvästelemässä mummoa; silloin kun vaarikin nukkui pois, vain pari kuukautta myöhemmin.
Myös silloin, kun Sari tapasi uuden miehen, Oivan, ja meni tämän kanssa naimisiin nyt koko elämä tuntui kerrankin hyvältä.
Myös Annikan isoäiti, joka isännöi perhettään uudenlaisen ryhdin kanssa, alkoi löytää rauhan.
Annika, nyt jo opiskelemassa, jäi kotiin vanhaan asuntoon, johon toi myös uuden rakkauden.
– Oho, Annika, sulla on täällä ihan kartano!
Silloin asunnosta suhahti Eikka karvat pörhöllään, muristen ja sähisten, sillä uuden miehen, Juhani, kanssa lämpöä ei syntynyt. Mies vihasi kissaa ja karkotti tämän aina kun Annika ei nähnyt.
Vuosi kului ja Annika ja Juhani menivät naimisiin. Mutta jokin särkyi heidän välillään. Juhani antoi pistävää palautetta aivan kuten Sari oli kuullut aikoinaan.
– Miten sinusta muka on emännäksi, Annika? Et osaa laittaa keittoakaan!
Keittoa Annika oli laittanut jo lapsena. Mutta Juhanille tämä ei riittänyt. Lohtua hän sai vain siitä, että nyt löytyi uusi syy ärhennykseen Eikka.
– Miten tämä kissanhoito voi maksaa näin paljon?! Juhani raivostui nähtyään eläinlääkärin laskun. Minä en tuhlaa euroakaan tuollaiseen!
– Juhani, Eikka on perheenjäsen!
– Ei minun! Ja jos vielä törsäät tuohon otukseen, minä nakkaan sen ovesta ulos!
Annika, joka juuri samana aamuna oli huomannut odottavansa lasta, ei sanonut mitään.
Seuraavana aamuna Eikka ei enää jaksanut mennä hiekkalaatikolle, ja Annika pakotti tämän taas kantokoppaan. Palatessaan lenkiltä Juhani törmäsi tähän. Hän repi lenkkarin pois jalasta ja paiskasi tämän seinään.
– Nyt riittää! Kissasta pitää päästä eroon! En ikinä aio maksaa euroakaan tuollaisesta!
– No sitten minä lähden kissan kanssa! Annika tiuskaisi. Ehkä hormonit, ehkä väsymys saivat äänensävyn jäätämään.
– Siinä tapauksessa, mene vaan! Minua ei kiinnosta!
Tällä kertaa jotakin muuttui. Annika tajusi, ettei enää halunnut pitää kiinni tästä suhteesta.
Hän otti Juhanin avaimet hänen takkinsa taskusta, tarttui omiin, avasi oven ja sanoi:
– Minä odotan lasta. Minun täytyy välttää stressiä ja riitelyä. Kissa ymmärtää, sinä et. Mene nyt. Puhutaan joskus myöhemmin. Mutta minä en aio enää elää näin. Jos pystyt näin helposti heittämään pois sen, joka on ollut elämäni puolikas, mikset tekisi samaa minulle tai lapsellemme myöhemmin? Ei. Nyt riittää. Lähde. Tule hakemaan tavarasi joskus myöhemmin. Minä vien nyt Eikan eläinlääkäriin. Se tarvitsee minut.
Juhani ei sanonut mitään. Hän sieppasi salille tarkoitetun laukun ja paiskasi oven kiinni.
Annika tiesi, ettei Juhani ollut edes rekisteröinyt hänen raskausuutistaan. Ainoa asia mielessä oli ollut kissasta päästäminen.
Annika laski kantokopan lattialle, odotti että Eikka lähti sinne vapaaehtoisesti, ja kuiskasi:
– Mennään, Eikka. On aika muuttaa suuntaa! Aloitetaan sun terveydestä!
Kissa toipui. Ikä alkoi jo painaa, mutta vielä monta kertaa Annika sai etsiä kantokoppaa. Eräänä päivänä, kun vauva oli jo syntynyt, Eikka oli jo aivan väsynyt, mutta käpertyi hellästi tytön viereen kuten vain se saattoi.
Annika tiesi, ettei hänen lapselleen olisi koskaan turvallisempaa unettajaa eikä viimeisiä hetkiä varten parempaa ystävää.
Kun Annika pohti nimeä tyttärelleen, Sari neuvoi varovaisesti: Keskustele Juhanin kanssa. Vaikka ette ole enää yhdessä, tämä lapsi on teidän yhteinen. Yritä jatkaa yhteistyötä, lapsen vuoksi.
Annika kuunteli ja Juhani yllättäen suostui.
– Kumma juttu, en ole ennen huomannut sussa tällaista viisautta, Annika.
– Kaikki kasvavat joskus, taisin minäkin.
– Kiitos, että ajattelit lasta ensin. Minä tulen auttamaan, Annika.
Juhani piti lupauksensa.
Pikku Aleksi eli kahdessa kodissa, omien pupulelujen kanssa kummassakin mutta rakkaus pysyi samana. Kaksi mummoa, kaksi kotia, yksi lämmin sydän.
Aleksi oppi nopeasti, että jos kaikki rakastavat häntä ja haluavat hänen parastaan, eivät he toisiaankaan voi ihan vieraita olla. Ja tässä yksinkertaisessa mutta tärkeässä ajatuksessa Aleksi liimasi yhteen perheen jäänteet, aivan kuten kerran Annika tekee.
Ja vain vanha Eikka tiesi todellisen tarinan tästä tytöstä. Mutta ei koskaan kertonut sitä kenellekään ei siksi, ettei olisi osannut, vaan siksi ettei ollut tarvetta.
Sillä jokainen näki: jos emokissa on lempeä, myös pennuista tulee lempeitä.
Ja Aleksilla oli kaikki juuri niin kuin pitää. Eräänä päivänä hän kallistuu oman lapsensa kehdon ääreen, silittää pehmeästi poskea ja sanoo kuten äitinsä ja ennen häntä isoäiti:
– Hei pieni! Olen odottanut sinua niin paljonSilloin koira haukahti naapuritalosta. Aleksi naurahti, ja hetken hänen pienen maailmansa reunat laajenivat kissojen, koirien ja ihmisten yhteiseksi leikkikentäksi. Hän otti kädestään kiinni äitinsä sormen, katsoi tätä kirkkailla silmillään ja kuiskasi:
Äiti, minulla on kaikki mitä tarvitsen.
Silloin Annika hymyili. Hän muisti, kuinka heidän sukunsa naiset olivat aina sanoneet, että elämässä tärkeintä on pitää kiinni siitä, minkä tietää oikeaksi vaikka koko maailma olisi toista mieltä. Juuri nyt Annika tunsi, kuinka tuo totuus kiersi hänet, hänen äitinsä ja pienen Aleksin kultaisena syleilynä.
Keittiön nurkassa, vanhalla paikallaan, makasi Eikan kuva kehyksissä. Sen katse oli yhä lempeä ja suojeleva, valmiina kulkemaan vierellä silloin kun polku tuntuu yksinäiseltä. Eikka oli jo jatkanut matkaansa, mutta sen läsnäolo tuntui vieläkin lämpöisenä kuiskeena yhteisessä kodissa.
Ulkona pakkaslumi narisi askelten alla, ja ikkunoiden takana paloi hiljainen valo. Maailma oli muuttunut ja silti aivan ennallaan: jokainen päivä toi mukanaan uuden mahdollisuuden rakastaa vähän enemmän, päästää irti vähän vähemmän, ja muistaa, ettei mikään ilo ole liian kallis kun sen jakaa sydämen kokoisella kädellä.
Siinä hetkessä pieni perhe, uusi ja vanha, oli juuri siinä missä pitikin olla: turvallisesti yhdessä, sylikkäin kaiken sen keskellä, mikä elämässä on tärkeintä.
