Kallis huvittelu
Salla, taas kerran? Kuinka monta kertaa vielä? Mä teen töitä vain sun kissasi vuoksi!
Kissa, jota Salla oli yrittänyt survoa kuljetuskoppaan, livahti lopulta hänen otteestaan, mätkähti lattialle ja livahti eteisen nurkkaan, missä se alkoi mouruta matalasti ja surullisesti. Kissan ilmeestä päätellen se, jonka Salla oli vuosia sitten nimennyt runollisesti Aapoksi, aikoi myydä elämänsä mahdollisimman kalliisti, vaikka Deniksen mielestä kyseessä oli täysin turha eläin.
Aikoja sitten siksi, että Aapo jota Salla hellitteli nimellä Aapeli oli asunut Sallan luona jo kymmenisen vuotta. Kuinka vanha kissaherra oikeasti oli, sitä Salla ei tiennyt. Hän toi sen kotiin kadulta, eikä suinkaan pentuna. Silloinkin Aapo oli jo täysikasvuinen, mutta vielä nuori näin oli Sallan äidille sanottu eläinlääkärissä.
Sinne riensi myös Sari, Sallan äiti, pidellen vankasti sylissään vanhaan vilttiin käärittyä kissaa.
Auttaisitteko, olkaa hyvä!
Mistä te otitte tuon otuksen? eläinlääkäri irvisti. Selvää kulkukissaa.
Mutta sehän on minun kissani. Autatteko nyt, tai pitääkö mun maksaa eri rahassa kuin ne, jotka tulevat näiden hienojen rotukissojensa kanssa?
Sari oli tuolloin niin kiukkuinen, että eläinlääkäri päätti, ettei kannata alkaa väittelemään. Ja hyvä niin.
Sari Karjalainen oli tunnettu sinnikkyydestään. No, elämä oli opettanut! Kokeilepa kasvattaa lasta yksin, ilman mitään tukea, ja pitkään hoitaa kahta vanhempaa samalla palkalla, jonka lastentarhanopettaja ansaitsee. Kyllä siinä oppii pitämään puolensa!
Sari osasi pitää huolen myös muista niin lapsista kuin eläimistäkin. Vaikka koiria hän pelkäsi lapseudestaan asti, mutta antoi niillekin joskus mahdollisuuden.
Hän ei antanut periksi kenellekään. Ei naapureille, ei lasten vanhemmille eikä muillekaan, jotka kuvittelivat, että tämä yksinhuoltaja olisi jotenkin helppo kohde.
Silti Sari teki tämän aina rauhallisesti, korottamatta ääntään. Hänellä oli ainutlaatuinen taito löytää oikeat sanat juuri oikeaan hetkeen. Siinä missä muilla olisi riita yltynyt, Sari lähestyi tilannetta erilaiselta kantilta ja pian toinen osapuoli alkoi kertoa omista murheistaan ja Sari vain nyökkäili, kuunteli ja odotti. Hetken päästä hänelle kiitettiin, pyydeltiin anteeksi ja lähdettiin pois.
Miten se toimi, Sari ei tiennyt. Hänellä oli lahja: kyky kuunnella toista ihmistä oikeasti.
Tämä lahja toimi kuitenkin vain muilla kuin läheisten kanssa. Sarin oma mies lähti jo viikon kuluttua hääyöstä. Sarin äiti jaksoi naureskella, että hyvinhän se viihtyi niinkin kauan.
Se sattui, mutta Sari myönsi: ehkä äidillä oli vähän oikeassakin. Kaikki ei vain mennyt putkeen, ja tuli ero. Mies vain tokaisi lähtöporstuoissa, että Naisesta susta ei tuu, enkä mä balettitanssijaksi ryhdy!
Kyllä Saria harmitti. Mutta parin kuukauden päästä hän sai tietää odottavansa lasta ja rauhoittui. Nainen hän oli, ja pian myös äiti.
Vauvan syntymää Sari odotti malttamattomana, enemmän kuin joulua. Hänen hiljaiseen arkeensa taisi ensimmäistä kertaa tulla juhlan aihetta!
Sarilla ei kuitenkaan ollut äitinsä tukena. Turhaa vastuuta, Sari! Olet nuori ja ihan nätti. Synnytät, niin saat unohtaa kaiken muun pyörit vain makaronia ja kaurat ja… Lapsi, se on kallista hupia! Sari kuunteli. Oli tottunut niin tekemään, mutta nyt hänen sisällä kaikki huusi vastaan.
Jos hän olisi ajatellut, ettei tulekaan lasta, tuntui kuin koko maailma olisi vajonnut pimeyteen. Oli aika tehdä päätös: hän kantaisi vastuunsa, vaikka helppoa ei olisi.
Lopulta kaikki muuttui, kun Sari päästi äitinsä mököttämään ja hänen oma mummonsa astui sisään, mukanaan oma, yli juhlapäivien säästetty villahuivi ja setelinippu keskeisellä paikalla.
Sinä synnytät, Sari! Ja minä autan.
Mutta mummu Entäs pappa?
Kyllä pappa pärjää, ja jos ei, tuodaan sekin tänne.
Paketissa oli niin paljon rahaa, ettei Sari ollut ikinä eläessään pitänyt käsissään moista summaa.
Mummu oli myynyt vanhan kylätalon, sai siitä hyvän hinnan ja kaikki säästötkin kasaan. Uuteen asuntoon riitti, remontin ottaisivat sitten vastaan mitä tuleman pitää.
Tämä seteli jaettuaan mummu kävi puhumaan Sarin äidille, mutta turhaan hän yritti. Äiti vain mökötti ja marisi, miksi Sarille tulee kaikki mahdollinen hyvä apu, tuki, jopa oma koti. Mikä ihmeessä siinä oli? Ei Sari ollut tehnyt mitään väärin.
Mummu valitsi lopulta vanhan kerrostaloasunnon. Vanha kunnon neljän huoneen kerrostalokämppä, vähän rempan tarpeessa. Mummu johdatti remonttimiehiä kuin eversti, torusi kiukkuisesti, mutta vaati ja sai kaiken kuten halusi. Sari pääsi muuttamaan tyttärensä kanssa omaan kotiin, ja mummu lähetti tämän opettelemaan uutta keittiötä.
Salla syntyi vähän etuajassa. Sari hermoili, mutta kaikki meni hyvin. Tytöstä tuli terve ja reipas ja lempeä. Sari päätti olla erilainen äiti kuin oma äitinsä. Ei riitoja, ei huutoa, ei kipakkaa sananvaihtoa. Hän opetteli rakentavaa tapaa kasvattaa ja iloitsi pienen tytön oivalluksista.
Äiti, saanko karkin?
Sallanen, ruoan jälkeen!
Eikö yhtään ennen?
Ei käy.
No hyvä on mutta voinko saada kaksi karkkia ruoan jälkeen, jos syön kaiken?
Pieni neuvottelija sai palkkionsa ja otti tapaansa toistuvasti.
Näistä arjen hetkistä kehittyi Sallan luonne. Hän tiesi jo pienenä mitä halusi ja osasi perustella toivomuksensa tavalla, jossa kiukku ei auttanut, vaan järkeily.
Isoäiti viihtyi tyttärentyttärensä kanssa, samoin pappa. Kaikki sujui, kunnes mummu sairastui. Lääkärit eivät uskaltaneet antaa toivoa, mutta Sari ymmärsi kyllä. Ehkä meidän pitäisi lähteä Helsinkiin käsikauppalääkärille? hän tarjosi. Mutta mummu vain pudisteli päätään ja pyysi pitämään huolta papasta.
Tänä aikana Salla toi kotiin kissan.
Tuona päivänä, kun Aapo saapui perheeseen, Sari oli hetken kadottaa lapsensa kokonaan. Salla jäi palaamatta koulusta kotiin vaikka pappa oli vain minuutin myöhässä. Lasta etsittiin kadulta, rappukäytävistä, pihalta kaikkialta. Lopulta Salla ilmestyi kotiin repaleissaan, kanniskellen väsynyttä harmaata kissaa.
Sari ei sanonut mitään. Hän vain otti peiton ja kääri kissan siihen. Oletko kunnossa, rakas? Niin, mutta kissa on kipeä!
Matka eläinlääkärille oli lyhyt. Kissa oli huonossa kunnossa koiran hyökkäyksen jäljiltä, mutta kuitenkin selvinnyt. Eläinlääkäri hoiti naarmut, kehotti tuomaan rokotuksille myöhemmin ja antoi laskun.
Tämän verran saisi jo rotukissan ja vähän päälle, Sari mutisi, mutta maksoi.
Kotona viimeisiä euroja laskiessaan Sari mietti: miten pärjään kuun loppuun? Kissalle pitäisi ostaa lääkkeet, mummulle lääkkeitä ja ettei vaan unohtuisi Sallan lähestyvä syntymäpäivä…
Juuri silloin Salla hiipi keittiöön myöhään ja halasi äitiä.
Äiti Ei tarvitse lahjoja. Saanko mä pitää Aapon? Se on mun lahja
Sari katsahti Aapoon: harmaa rääpäle nukkui hänen jalkansa juuressa, vaikka Sari oli häätänyt sitä jo moneen kertaan pois.
Aapo jäi Sallalle.
Aivan uskomatonta, mutta rähjääntyneestä katukissasta tuli perheen täysjäsen. Se alkoi hakeutua vanhusten seuraan, oli pian papan ja nyt jo huonokuntoisen mummun sylissä kaiken aikaa.
Kissa toi myös Sariin muutoksen. Päätös: riitti selviäminen lastentarhanopettajan palkalla. Hän irtisanoi itsensä, haki lastenhoitajaksi ja yllättyi, miten hyviä perheitä löytyi, kun uskalsi vähän vaihtaa suuntaa. Sana kiersi ammattilaisesta ja palkka nousi joka perheessä.
Joka ilta hän rapsutti Aapoa.
Kiitos, Aapo. Ilman sinua en olisi uskaltanut…
Aapo kehräsi ja katseli vuoroin Saria, vuoroin Sallaansa. Mutta eniten hän vietti aikaa Sallan kanssa. Tehtävät, surut, ilot kissa oli aina mukana. Kun vanhat isovanhemmat vuorotellen poistuivat keskuudesta, Aapo istui Sallan vierellä hiljaa.
Kun Sari viimein tapasi uuden, hyvän miehen, elämä asettui samoihin uomiin. Sarin uusi puoliso kohteli häntä kuningattarena, hyvässä hengessä. Sarin äidistä tuli kuin kangastuksen lailla kuningatar naapurustoon, aina kanto mukanaan taimia ja hymyili: Vävy tulee, vie mut mökille.
Silla välin Salla kasvoi itsenäiseksi. Opiskelija, töissä, mutta jäi asumaan lapsuudenkotiinsa. Sinne toi myös oman kumppaninsa, Joonaksen.
Oho, Salla! Sulla on täällä oikea palatsi!
Höpö höpö…
Paljon tilaa! Mutta… mikä tuo on!?
Samaan aikaan Aapo syöksyi huoneesta, sähisi ja hyökkäsi Joonasta kohti. Joonas hyppi sängylle ja kiljui. Salla rauhoitti kissaa, mutta heidän välinsä jäivät viileiksi.
Joonas ei kissasta pitänyt, ajoi sen pois näkymättömissä. Vuosi kului, lopulta vietettiin häät, mutta jotain särkyi. Joonas alkoi moittia Sallaa, aina ruoanlaitosta alkaen, ja Sari olisi varmaan järkyttynyt moisia sanoja kuullessaan.
Niinä päivinä, kun Aapolta vaadittiin lääkärikäyntejä, Joonas huusi hinnasta.
Salla, olet hullu! Laitat enemmän rahaa kissaan kuin omaan hyvinvointiisi. Sehän on vain karvapallo!
Aapo ei ole mikään karvapallo! Se on perheenjäsen!
Sun perheestä vaan. Ei minun! Jos tämä jatkuu, minä heitän sen ulos!
Sinä aamuna Salla oli juuri saanut tietää odottavansa lasta. Hän ei riidellyt, vaan vei kissan lääkäriin. Joonas heitti kenkänsä seinään ja karjui, että eläimestä on päästävä. Salla sanoi kerrankin jämäkästi:
Siinä tapauksessa lähden minäkin!
Ilma muuttui; heidän suhteensa tuli tiensä päähän.
Salla ei muistuttanut, kuka omistaa asunnon. Hän ei jaksanut riidellä, noukki Joonaksen avaimet tälle, antoi omat, ja avasi oven.
Odotan lasta. Haluan rauhaa. Sinä et ymmärrä. Lähde nyt, kiitos. Voimme myöhemmin keskustella. Mutta en aio jatkaa näin.
Joonas keräsi tavaransa ja lähti.
Salla nosti kissan koppaan. Nyt Aapo meni sinne vapaaehtoisesti, asettui hiljaisesti ja katsoi Sallaansa: Valmiina? Mennään! Nyt muutetaan jotain, aloittaa voidaan sun terveydestä!
Kissa toipui, vaikka ikää jo oli. Jatkossa Aapo antoi uudelle perheenjäsenelle, Sallan tytölle, tehdä vaikka mitä enemmän kuin koskaan kenellekään aiemmin.
Ja ei ollut tyttöä, joka olisi saanut niin hellää nukutusta kissa hellästi tassullaan painoi hiljaksiin selälleen patjalle, naukaisi ja jäi viereen vartioimaan.
Kun Salla mietti, minkä nimen tytölleen antaisi, Sari kehotti: Yhteinen lapsi, kysy myös lapsen isän mielipidettä. Elätte omissa kodeissanne, mutta tämä ihme jää teille molemmille. Oli aika tehdä enemmän yhteinen sopu olisi tärkein lahja tyttärelle.
He sopivat. Joonas lupasi auttaa ja pitääkin sanansa. Pikku Annukka asui vuoroviikoin kummassakin kodissa, kahdessa sängyssä, kahden pehmopupun kanssa: toinen äidillä, toinen isällä. Annukalle isovanhemmat olivat rakkaita ja rakkaus riitti kaikille.
Hän kasvoi, opetti aikuisille, että yhdessäolo on tärkeintä. Ja vanha Aapo tiesi kaiken, mutta ei kertonut kenellekään salaisuuttaan sitä, että kun emo-kissa on lempeä, pennutkin ovat.
Salla oli kasvanut ja oppinut, niin kuin hänen äitinsä ja isoäitinsä ennen häntä. Ja jonain päivänä Annukka tekee samoin: halaa omaa lastaan, silittää poskelle ja sanoo:
Hei, pieni! Olen odottanut sinua niin kauan…
