Kaksi vuotta oli kulunut siitä päivästä, kun näin hänet viimeksi – ja nyt kohtasimme jälleen. Edessäni kadulla käveli upea nainen, jonka nähdessä sydämeni pysähtyi: entinen vaimoni Monika, se sama, jonka perään miehet aina kääntyivät katsomaan. Häiden jälkeen en enää tunnistanut vaimoani – hänestä tuli yksi niistä naisista, joilla on rasvaiset hiukset ja päällään valtavat t-paidat. En nähnyt häntä enää istuvissa mekoissa tai kauniissa alusvaatteissa. Häiden jälkeen vaimoni kulki kotona “säkissä”, isoissa t-paidoissa, ja unohti pitää huolta itsestään. Hän ei käynyt kynsihuollossa, ei meikannut – puhumattakaan kuntoilusta. Synnytyksen jälkeinen vatsa ei kadonnut, eikä selluliittikaan… Kahden yhteisen vuoden aikana hän muuttui miltei hirviöksi: lihoi ja käytti yhä suurempia vaatteita. Kun vihjaisin peilin katsomisesta, hän loukkaantui ja vaikeni. Huomasin olevani rakastunut siihen Monikaan, jonka kanssa menin naimisiin – en tähän uuteen ihmiseen. Vanha Monika oli intohimoinen, hauska, upea – ystäväni kadehtivat minua. Mutta vaimoni muututtua huomasin, etten ollut enää kiinnostunut hänestä naisena, hän ei inspiroinut minua, tunsin vain surua hänen katsoessaan. Viimeksi kun näin hänet, hänellä oli yllä iso harmaa, maitotahroin koristeltu t-paita ja lököttävät shortsit, joista selluliitti näkyi läpi, eikä hän ollut ajellutkaan. Hiuksilla oli puoliksi hajonnut nuttura, joka repsotti moneen suuntaan. Kasvoilla oli jatkuva alakulo ja silmien alla suuret varjot. Sinä iltana sanoin vaimolleni, etten enää pysty olemaan hänen kanssaan – herätti vain surua ja sääliä, ei rakkautta. Kului kaksi vuotta, ja kohtasin hänet kadulla uudestaan. Kaunis nainen, jonka näky sai sydämeni pysähtymään. Tajusin heti, että siinä oli entinen vaimoni Monika – se, jonka perässä miehet käänsivät päätään. Hänellä oli yllään upea mekko, hiukset auki ja kihartuneina. Hän oli hoikistunut, muuttunut rumasta ankanpoikasesta jälleen kuningattareksi. Kuningattareksi, joka oli kasvattanut kanssani kaksi lasta. Vasta silloin ymmärsin, ettei vaimollani aiemmin ollut aikaa tai voimia huolehtia itsestään – koko elämänsä oli kodin ja lasten hoitamista. En ollut kiinnostunut hänen arjestaan, en tiennyt, paljonko hän uhrasi. En tajunnut, ettei voimia riittänyt kynsihuoltoon tai salille – kehon piti toipua synnytyksestä, ei hyökätä heti kuntosalille. Emme koskaan menneet mihinkään, missä hän olisi voinut pukea kauniisiin vaatteisiin tai koruihin – kotona ne eivät olleet mukavia…. Minun vastuullani olisi ollut antaa tilaa itsensä ilmaisulle ja pukeutumiselle. Vasta kahden vuoden päästä pystyin tarkastelemaan suhdettamme ulkopuolelta: hän kantoi koko perhettä harteillaan väsymättä, eikä koskaan valittanut, vaan otti minut joka ilta kotiin hymyillen. Hän loi kodin, johon sain aina palata – ja tajusin tämän liian myöhään. Olisin voinut auttaa häntä ja mahdollistaa ajan hänelle itselle. Olin typerys– menetin aarteeni huomaamattani Olin niin varma olevani oikeassa, etten välittänyt hänen enkä lasten elämästä, ja pilasin kaiken. Nyt katson häntä ja haluaisin hänet takaisin, mutta en tiedä, voiko hän koskaan antaa anteeksi. Yritän puhua hänelle ja rakentaa uudestaan edes lasten takia – olen jo menettänyt kaksi vuotta heidän kasvamisestaan… Nyt vaimollani on ihailijoita, mutta kukaan ei pääse lähelle – ilmeisesti minä satutin häntä niin paljon. Enkä tiedä, miten pääsisin eroon tästä nolouden ja syyllisyyden tunteesta, kun ymmärsin, mitä todella tein…

Kuvittele tätä siitä päivästä oli kulunut jo kaksi vuotta, ja silti törmäsin häneen uudestaan. Edessäni käveli kaunis nainen, ja sydän meinasi pysähtyä samantien. Tiesin heti, että siinä oli entinen rakkaani, Tuuli, se sama Tuuli, joka aikanaan sai kaikkien miesten päät kääntymään Helsingin kaduilla.

Häiden jälkeen en enää oikein tunnistanut puolisoani. Hänestä oli tullut yksi niistä naisista, jotka kulkevat hiukset rasvaisina ja päällä isot vanhat t-paidat. En muista, milloin hän olisi viimeksi pukeutunut sellaiseen mekkoon, jossa hänen vartalonsa pääsi oikeuksiinsa, tai käyttänyt kauniita alusvaatteita.

Avioliiton myötä hän alkoi käyttää kotona pelkkiä säkkejä valtavia t-paitoja. Hän ei enää käynyt kynsihuollossa, meikkasi hyvin harvoin, ja liikkuminenkin jäi kokonaan. Synnytyksen jälkeen maha jäi roikkumaan, eikä selluliittikaan kadonnut minnekään…

Ne kaksi vuotta, jotka asuimme yhdessä, muuttuivat sen osalta pahimmaksi painajaiseksi. Hän lihoi entisestään, ja ne säkki-vaatteet suurenivat vain entisestään. Kun ehdotin, että peilisilmä voisi tehdä hyvää, hän otti herneen nenään eikä puhunut minulle.

Huomasin jossain kohtaa vielä rakastavani sitä vanhaa Tuulia, johon olin mennyt naimisiin intohimoista, hauskaa, kaunista Tuulia, siitä kaikki kaverinikin olivat kateellisia. Mutta nyt edessäni oli ihan eri ihminen. Uusi Tuuli ei enää kiinnostanut minua naisena, en saanut hänestä inspistä, ja kun katsoin häntä, minuun iski pelkkä suru.

Viimeksi, kun näin hänet kotona, hänellä oli harmaa, jättimäinen t-paita, jossa oli vanhoja maitotahroja isoilla löysillä shortseilla, selluliitti pilkisti reisissä ja sääriä ei oltu ajeltu. Hiukset hänellä oli jotenkin nutulle käärittynä, mutta osa harotti ulospäin, ja kasvot olivat väsyneet ja surulliset, isot mustat silmänaluset korostuivat.

Samana iltana sanoin Tuulille suoraan, etten enää pystynyt jatkamaan, että hän herätti minussa vain sääliä ja surua, ei rakkautta.
Kaksi vuotta siitä meni, ja näin hänet taas sattumalta kadulla. Nainen, joka käveli minua vastaan, oli taas se kaunis Tuuli upea sinisessä kesämekossa, hiukset laineilla ja kasvot kirkkaat. Hän oli laihtunut, muuttunut ankanpoikasesta takaisin kuningattareksi. Kuningattareksi, joka oli kasvattanut meidän kaksi lastamme.

Silloin vasta tajusin, ettei hänellä ollut kertaakaan ennen aikaa tai energiaa huolehtia itsestään. Hän oli pistänyt kaiken itsensä sivuun, loi meille kodin, kasvatti meidän lapset. En edes tajunnut, kuinka paljon hän teki, enkä ymmärtänyt, miksi hän ei enää huolehtinut ulkonäöstään.

Nyt kun ajattelen, jos jäin joskus kahdestaan kaksosten kanssa, olin ihan rättipoikki jo parissa tunnissa. Tuuli jaksoi kantaa lapsia koko päivän, siivota kämpän, laittaa ruokaa, ja sen jälkeen vielä viettää aikaa minun kanssani. Ei ole mikään ihme, ettei kynsihuollot tai salilla käynnit mahtuneet kalenteriin. En ymmärtänyt, että kroppa tarvitsee aikaa palautua synnytyksestä, eikä kukaan jaksa hypätä suoraan jumpalle.

Eikä meillä ollut mitään paikkaa, minne pukea koruja tai hienoja vaatteita, kotona nyt vaan elää mukavasti Ehkä minä olin se este sille, ettei hän päässyt koskaan esittelemään kauniita asujaan.

Kesti kaksi vuotta, ennen kuin kykenin näkemään meidän suhteen ulkopuolelta; huomasin, että hän oli raahannut koko meidän perheen eteenpäin omilla harteillaan, eikä koskaan valittanut, vaan otti minut aina kotiin vastaan töiden jälkeen eikä ollut vihainen koskaan. Hän loi meille kodin, johon oli ihana palata ja minä tajusin sen vasta liian myöhään. Ainoa asia, jota hän olisi kaivannut, oli apu että minullekin olisi löytynyt aikaa, jotta hän olisi voinut välillä hengähtää ja huolehtia itsestään.

Olin täysi ääliö, kun menetin tuollaisen aarteen tajuamatta sitä.
Olin niin varma omasta oikeudestani, etten ajatellut, millaista hänen ja lasten elämä oli ja sössin koko homman.

Nyt katselen häntä ja toivon salaa takaisin, mutta en ole varma, pystyykö hän koskaan antamaan anteeksi niin alhaista käytöstä. Yritän vielä päästä puheille, jos ei muuta, niin ainakin pysyä yhteydessä lapsiin onhan tässä jo mennyt kaksi vuotta heidän lapsuudestaan ohi
Nyt Tuulilla on monta ihailijaa, mutta ei päästä ketään lähelleen kai minä satutin häntä niin. Nyt en edes tiedä, mitä tehdä tälle häpeän ja syyllisyyden tunteelle kun vasta nyt tajusin, mitä oikein menetinKävelin hiljaa kohti, sydän kurkussa ja mieli täynnä katumusta. Kun hän huomasi minut, näin vilauksen entisistä vuosista hänen silmissään tutun hymyn, joka oli monta kertaa saanut minut unohtamaan koko muun maailman. Mutta nyt siinä oli jotain uutta: varmuutta, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt, pehmeää etäisyyttä.

Moi, Tuuli, sanoin hiljaa.

Hän pysähtyi, katsoi minua lempeästi mutta päättäväisesti. Hei, hän vastasi, ääni lämmin ja rauhallinen. Juttelimme hetken arkipäiväisistä asioista, vaihdoimme kuulumisia lapsista mistä he pitivät, minne olivat kasvaneet. Hymyilin, kun hän kertoi lasten vitseistä ja kommelluksista. Tuntui oudolta olla siinä, ulkopuolella, mutta samalla olin kiitollinen jokaisesta hetkestä.

Lopulta rohkaisin mieleni. Anteeksi, Tuuli. Tajusin kaiken liian myöhään. Olisit ansainnut enemmän, paremman minusta. Sanojeni jälkeen oli hetken hiljaisuus.

Hänen silmissään kimalsi lämpöä. Kiitos, että sanoit noin, Tuuli kuiskasi. Mutta nyt minä tiedän, että pärjään. Ja tiedän myös, mitä ansaitsen.

Tuuli hymyili vielä kerran, ja jatkoi matkaansa aurinko hulmuten mekossaan, itsevarmana ja vahvana. Katsoin hänen loittonevaa selkäänsä ja samalla, kuin ensimmäistä kertaa, ymmärsin: rakkaus ei ollut siinä mitä halusin saada, vaan siinä, mitä jätin antamatta silloin kun sillä oli oikeasti merkitystä.

Se ei ollut enää meidän tarinamme jatko, mutta saatoin vihdoin toivoa, että hänen tarinansa olisi nyt onnellisempi. Ja kun käännyin kotiin päin, päätin, että opettelisin elämässä arvostamaan rakkautta, silloin kun sitä on ennen kuin on liian myöhäistä.