12.6.2023, Tampere
Astuin bussiin Koskipuiston pysäkiltä, kuten olin suunnitellutkin. Bussi oli melkein täynnä, mutta löysin yhden vapaan paikan se oli tummatukkaisen, ehkä minua hieman vanhemman miehen vieressä. En kiinnittänyt häneen sen kummempaa huomiota, sillä ajatuksissani pyöri lukemattomia asioita, jotka vaativat kiireellisesti ratkaisua ennen kuin ehtisin vanhempieni luo. Edessä olisi vielä seitsemän tunnin matka Ouluun.
Asetuin mukavasti penkille, ja bussi nytkähti liikkeelle. Vain hetkeä myöhemmin nenääni kantautui kevyt myski ja voimakkaan, tumman kahvin tuoksu niin pehmeän karvas, että mieleeni nousivat vanhat, vuosien takaiset muistot.
Oli heinäkuu, olin 17-vuotias. Lämpö ja kirkas ilta ympärillä. Pyry, poikaystäväni, makasi vieressäni nurmikolla Kemijoen varrella. Hänen ihossaan viipyili täsmälleen sama kahvin ja myskin tuoksu. Tuijotimme tähtitaivasta, suuteloimme, ja Pyry kuiskasi korvaani yhä uudelleen, ettei jättäisi minua koskaan. Hän oli ensimmäinen suuri rakkauteni, niin voimakas ja puhdas ettei järjellä löydy selitystä. Olisin voinut luopua opinnoista, omasta tulevaisuudestani, vain pysyäkseni hänen lähellään.
Mutta elämä kuljetti eri teille. Pyry lähti armeijaan Kajaaniin, eikä koskaan palannut luokseni tapasi siellä toisen tytön ja meni naimisiin. Minä jäin nuorena sirpaleisen sydämen kanssa. En saanut uutta poikaystävääkään kymmeneen vuoteen. Rakastin Pyryä kaikesta huolimatta, vaikka hän petti minut.
Käänsin hetkeksi päätäni ja vilkaisin viereistä miestä. Sydän hypähti kurkkuun hän muistutti Pyryä niin paljon, että käteni alkoi täristä. Tumma tukka, kirkkaansiniset silmät, siro nenä ja täyteläiset huulet. Korkea ja leveäharteinen.
Anteeksi, ettehän satu olemaan Pyry? kysyin hiljaa.
En, minun nimeni on Topias, mies vastasi leveästi hymyillen ja käänsi katseensa minuun päin. Hymy välähti hänen kasvoillaan: hän näytti siltä ihmiseltä, jonka kuvaa olin kantanut sisälläni kaikki nämä vuodet.
Mikä sinun nimesi on? hän kysyi.
Olin hetken aivan sanaton. Kokosin itseni ja sanoin:
Olen Venla. Hauska tavata.
Mielihänmuten. Venla, näytät aivan yhdeltä tietyltä tytöltä.
Hän hymyili taas.
Ai, keneltä?
Ensirakkaudeltani. Meillä oli ruma ero; hän löysi toisen, eikä hän ole vuosikymmeneen poistunut mielestäni. Ja nyt kohtaan sinut täällä. On vaikea uskoa.
Topiasin ääni oli rehellinen, ja hänen kasvoistaan näkyi, kuinka muisto sykähdytti yhä.
Uskomatonta, minulla on täysin sama tarina, sanoin. Sinäkin muistutat niin paljon ensimmäistä rakkauttani, että ihan hämmästyttää. Ajatella, että tällaista voisi sattua!
Kuule Venla, vaihdetaanpa puhelinnumerot ja katsotaan voisimmeko pitää yhteyttä?
Vaihdetaan vaan.
Jatkoimme keskustelua ja aika kului huomaamatta. Kuka tietää, miten meidän tarinamme päättyy? Ehkä kohtalo antaa uuden mahdollisuuden vaikkei saman ihmisen kanssa, niin jonkun sellaisen, joka muistuttaa kadotettua rakkautta. Enää en usko sattumiin. Kaikella on tarkoituksensa ehkä on rohjettava antaa menneelle hyvästit ja ottaa uusi mahdollisuus vastaan.
Loppupäätelmäni? Elämä kuljettaa monin tavoin, mutta joskus on parasta päästää irti ja katsoa, mitä uutta tiellä eteen tulee. Sillä Suomessa sanotaan: Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
