Mä oon siis viisikymmentäkuus ja erosin exästäni jo viisi vuotta sitten. Elämä sinkkuna on ollut ihan mukavaa, mutta viime aikoina se kämpän hiljaisuus on alkanut painaa hieman liikaa. Sitä jotenkin alkaa kaipaamaan, että olisi joku kenen kanssa jakaa arki ja vaikka joskus lähteä yhdessä Lapin lomalle tai Tallinnan risteilylle.
No, päätin sit rekata profiilin suomalaiseen treffisovellukseen. Ajattelin, että miksei ehkä siellä kohtaisi jonkun toisen yksinäisen? Ja arvaa mitä, jo parin ekan päivän aikana löytyi mielenkiintoinen tyyppi.
Profiilissa luki vaan ytimekkäästi:
Leena, 56 vuotta, leski, etsin luotettavaa miestä parisuhteeseen.
Kuvassa hän näytti jotenkin kotoisalta ei mitään näyttävää meikkiä, mutta lämmin katse ja hymy. Meillä klikkasi heti viestittelyssä. Sanoin aika suoraan, että en hae mitään ikuisia nettiromansseja, vaan haluan oikean ihmisen, jonka kanssa arki soljuu kivasti ja jota olisi mukava viedä vaikka laskiaisriehaan. Hän oli ihan samaa mieltä! Me sovittiin, että tavataan tulevana lauantaina Helsingin keskustassa.
Se eka tapaaminen sujui tosi hyvin. Käveltiin pitkään Esplanadilla, ilma oli kirkas ja vilpoinen. Leena kertoi töistään ja lapsenlapsistaan, ja mä kuuntelin. Tykkäsin siitä, ettei hän ollut räiskyvä vaan rauhallinen ja lempeä. Sitten vein hänet kahville Kappeliin maksoin tietenkin, koska musta niin kuuluu tehdä, jos on mies ja kutsuu naisen ulos. Kerran täällä vain eletään, eikä euro sinne tai tänne tunnu missään.
Siitä se meidän pieni deittailu sitten alkoi. Mä ostin kukkia ja salmiakkia, ja me käytiin aina viikonloppuisin jossain kulttuuririennoissa. Oltiin kerran Kansallisteatterissa, tehtiin lauantaina päiväreissu Porvooseen ja syötiin hyvällä mielellä ravintoloissa. Kaks kuukautta tätä menoa ja kyllä siihen menee rahaa mutta ajattelin, että elämä on nautittavaksi.
Mä olin oikea herrasmies: avasin ovet, pidin takista ja annoin Leenan ottaa mua käsivarresta kun käveltiin. Hän sanoi aina:
Oskari, sun kanssa on niin mukavaa olla. Oot todellinen herrasmies.
Siitähän mä tietty pidin.
Mut kun nyt jälkeenpäin tarkemmin mietin, oli siellä sellaisia pieniä varoitusmerkkejä mitä en siinä vilskeessä tajunnut. Leena ei koskaan ehdottanut, että mentäisiin hänen luokseen. Ei edes kahville. Aina joku selitys: “On niin sekainen koti”, “Lapsenlapsi on yökylässä”, “Olen ihan poikki, voitaisko tavata kaupungilla”. Olin ensin että okei, ehkä yksinäinen nainen ei oo tottunut vieraisiin, mutta pikkuhiljaa rupesi tuntumaan oudolta.
Toinen juttu: kun oli kyseessä ravintolat, teatterit, ulkoilu tai illanvietot, hän oli nuorekas ja innokas. Mutta heti kun puhe kääntyi vähän yksityisemmäksi läheisyydestä tai fyysisyydestä edes keskustellen Leena muuttui mummomaiseksi. Kerran elokuvissa kun otin häntä kädestä, niin heti viskasi kädet pois:
Oskari, mitä ihmiset sanoo jos katsovat!
No hei, eihän täällä nyt muita oo
Silti! Eiköhän jätetä tää teini-ikäisille.
Vielä siinä kohtaa ajattelin, että ehkä hän on vaan vanhan kansan kasvatti ja pitää rajoistaan kiinni. Mutta kyllä alkoi tuntua, että miten tässä voi koskaan päästä läheisyyteen, kun aina kaikki pitää peittää ja olla nätisti.
Lisäksi hän tykkäsi litaniaa siis ihan oikeasti, puhua kaikista mahdollisista sairauksistaan. Jonain iltana ravintolassa Leena kertoi koko kolmen ruokalajin ajan, miten alaselkä vihoittelee, kolesterolit temppuilee ja mikä lääke puree mihinkin vaivaan. Mä kuuntelin, yritin olla empaattinen ja tarjouduin vaikka viemään yksityislääkärille, mutta kun mainitsin että käyn kaksi kertaa viikossa uimassa, hän nyrpisti nenäänsä:
Kuule, Oskari, turha on rasittaa tuossa iässä itseään. Tässä iässä kuuluu istua sohvalla ja lukea hyvää kirjaa, eihän kukaan enää käy altaassa polskimassa!
Mun teki mieli nauraa miksi sitä pitäisi heittää hanskat tiskiin, kun elämää kuitenkin on vielä jäljellä?
No, eilen illalla olin siinä pisteessä, että nyt riittää ihmettely ja hienovaraiset vihjaukset. Jos kaksi kuukautta ollaan nähty, kyllä siinä ajassa näkee onko mitään mahdollisuutta. Oltiin syömässä georgialaisessa ravintolassa hyvää ruokaa ja hyvää seuraa, tuli naurettua ihan kunnolla. Mä ajattelin, että tästä voisi puhua ihan avoimesti.
Siinä sitten ajoin sateessa autoa ja pysäköin hänen kotitalon eteen. Otin Leenaa kädestä. Kysyin:
Leena, mitä sanoisit, jos tultais mun luokse teelle? Voitais rauhassa kuunnella jazzia ja rentoutua.
Leena jämähti, katse terävöityi ja hymy katosi:
Oskari, mitä sä oikein ehdotat?
Mun mielestä ihan reilua olla suora. Tykkään susta, me ollaan molemmat vapaita, ollaan tunnettu jo useampi viikko. Musta on luonnollista haluta olla lähempänä.
Nainen veti syvään henkeä ja ryhtyi pitämään pidemmän puheenvuoron. Hän paasasi häpeästä, iästä ja henkisestä kumppanuudesta:
Ymmärrätkö, miltä se kuulostaa? Ei meidän iässä. Se on nuorille ja lisääntymistä varten. Kuvittele nyt, Oskari, ihan oikeasti, meidän vartalot jokaisella on joku poimu, joku maha. Yöks. Tärkeintä tässä iässä on henkinen yhteys ja ystävyys, ei enää mikään fyysinen.
Olin vaan että mitä hemmettiä? Oonko mä joku sairas olento vaan siksi, että kahden kuukauden deittailun jälkeen toivoisin, että joskus oltaisiin vähän läheisempiä?
Leena, et sä oo mikään mummo. Käyt salilla, näytät hyvältä ja mä voin taata, etten oo mikään sohvaperuna. Miksi sulle on niin tärkeää jättää elämää elämättä?
Näin tehdään Suomessa, hän tiuskaisi. Mun ikäiset naiset laittavat puutarhaa, hoivaa lastenlapsia eivätkä enää hengaile miesten kanssa muutoin kuin ystävinä. Ja olisi ihan hirveän noloa lapsille, jos alan nyt yhtäkkiä seurustelemaan näin kunnialla.
No siinä vaiheessa mulla kiehahti. Sanoin suoraan:
Tiedätkö mitä, Leena? Sä et etsi elämänkumppania, vaan mieluummin ystävää, jolla on autoon avaimet ja matkakassa. Sä olet nauttinut mun tarjoiluista, retkistä ja lahjoista, mutta kun mä odotan pientäkin läheisyyttä, se on heti hyi, älä koske.
Leena punastui ja nousi autosta vähän ovet paukkuen. En viitsinyt rynnätä perään kaikki oli sanottu. Katselin kun hän kipitti portaat ylös pää pystyssä, ja itellä jäi vähän tyhjä olo.
Kyllä mä arvostan hyvää keskustelua, kirjoja ja vanhan ajan romantiikkaa, mutta en aio tehdä itsestäni pelkkää olkapäätä, joka kantaa toisen kauppakasseja. Haluan olla oikea mies, enkä pelkkä ystävä, jolla on lompakko.
Poistin hänen numeronsa ja koko profiilini sovelluksesta. Nyt pitää ottaa hetki omaa aikaa. Tästä eteenpäin, kysyn kyllä jo deiteillä: Miten muuten suhtaudut läheisyyteen ja nykyiseen elämään? Jos sieltä alkaa tulla puhetta vain lastenlapsista ja vanhoista kirjoista, jaetaan lasku puoliksi ja vilkutan hyvästit.
Jäin vähän miettimään: onko musta tullut hölmö vanha setä vai onko tuo ihan kohtuuton toive tässä iässä? Ja miksi jotkut edes hakeutuvat tapaamaan, jos ne eivät oikeasti halua elää vaan haluavat pysyä varjoissa? Mitä mieltä sä oot?
