Mä pyörin kaksi kuukautta ravintoloissa 56-vuotiaan naisen kanssa. Mutta heti kun kutsuin hänet luokseni, naamio tipahti sekunnissa.
Viisi vuotta sitten erosin kaikessa rauhassa ja ehdin jo tottua siihen mukavaan, vapaaseen sinkkuelämään. Viime aikoina aloin kuitenkin huomata, että yksin palaaminen tyhjään kotiin puuduttaa jo mieltä.
Mulla on ikää 56, terveys vielä pelaa, vihkoon ei tarvitse kattoa. Liityin deittisivustolle, ajattelin etsiä naista ihan yhteistä elämää varten. Jo ensimmäisten viestien jälkeen huomasin, että kävi tuuri löysin oikeasti mielenkiintoisen ihmisen.
Profiili oli yksinkertainen:
Sirpa, 56 vuotta, leski, etsin kunnollista miestä vakavaan parisuhteeseen.
Kuvasta näkyi sympaattinen nainen, ilman turhaa hienostelua, lempeät silmät. Alettiin kirjoitella heti, ja sanoin suoraan, että en etsi mitään pitkää nettikirjoittelua vaan haluan tavata oikean naisen arkeen ja yhteisiin matkoihin. Sirpa myötäili, ja päätettiin tavata Helsingin keskustassa jo seuraavana viikonloppuna.
Ensimmäinen tapaaminen oli tosi onnistunut! Kierrettiin ulkona pitkään ilma oli kaunis ja Sirpa puhui innolla työstään ja lapsenlapsistaan, ja minä kuuntelin kiinnostuneena. Tykkäsin siitä, että Sirpa oli rauhallinen eikä puhunut katkeamatta. Sen jälkeen vein hänet kahvilaan maksoin tietenkin, koska musta on itsestään selvää, että mies hoitaa laskut jälkipolvilta opitulla tavalla, kun hän kutsuu daamin ulos.
Siitä alkoi meidän varsinainen karkki ja kukat -vaihe. Karkit ja kukkabuketit ostin tietysti minä, mutta aikaa käytettiin kahdestaan. Joka perjantai ja lauantai pidettiin jotain kulttuurista: välillä teatteri, sitten taas ravintola, toisinaan kivitaidenäyttely, konsertti tai retki Nuuksioon kunnon metsäeväillä.
Yritin koko ajan olla herrasmies, ajattelin että homma etenisi omaan tahtiinsa. Sirpa hymyili vienosti, otti käsikynkästä ulkona ja sanoi:
Jari, sun kanssa on niin kiva viettää aikaa, olet todella huomaavainen seuramies.
Totta kai se lämmitti mieltä.
Merkit elokuvateatterissa
Nyt kun katsoo taaksepäin, kaikki merkit näkyivät selvästi alusta asti.
Ensiksikään, Sirpa ei koskaan kutsunut minua omaan kotiinsa ei edes teelle. Joka kerta löytyi joku selitys: Mulla on niin siivous kesken, Lapsenlapsi yökylässä, Töissä väsyttää, mennään kahvilaan. Aluksi ajattelin, että hän ehkä ujostelee, yksinäinen nainen ei ehkä ole tottunut miehisiin vieraisiin. En paineistanut, vaan annoin ajan kulua.
Toiseksi, keskustelu iästä oli erikoista. Kun oli kyse reissuista, ravintolakäynneistä ja huvittelusta, hän oli nuori ja pirteä, tarjosi, että lähdetään viikonlopuksi vaikka kylpylään tai vesipuistoon. Mutta kun juttu meni henkilökohtaisemmaksi, Sirpa muuttui heti ankaraksi mummoksi.
Kerran istuttiin leffateatterin viimeiselle riville, laitoin varovasti käden hänen polvelle, pelkkä käsi ei mitään sen kummempaa. Hän kuitenkin työnsi sen pois sivuun heti ja totesi napakasti mutta asiallisesti:
Jari, ihmiset katsovat.
Sirpa, täällä on pimeää eikä kukaan ollut lähellä.
Ihan sama, ei se sovi. Ei me olla mitään teinejä.
Ajattelin, että ehkä häntä on kasvatettu tiukasti. Ehkä oikeasti vanhanaikainen nainen, rajat pitää kunnioittaa. Mutta kyllä siinä kohtaa alkoi joka tapauksessa vähän ärsyttää me ei olla enää kuusitoistavuotiaita, ja tässä iässä haluaa nyt oikeasti elää, ei kuukausia leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.
Lisäksi Sirpa tykkäsi kertoa pitkään ja hartaasti sairauksistaan. Tässä iässä jokaisella on joku kolotus, selkä tai verenpaine. Mutta hän nautti siitä erityisellä tavalla koko illan saattoi mennä siihen, miten selkä jumittaa ja mitkä kolesterolilääkkeet ovat parhaat.
Kuuntelin syrjään, myötäelin ja tarjosin jopa hyvää lääkäriä. Mutta kun mainitsin, että käyn uimassa pari kertaa viikossa, hän nyrpisti nenää:
Mitä sä niitä liikuntoja enää, kohta poksahtaa pumppu. Meidän iässä kuuluu vaan maata sohvalla ja lukea fiksuja kirjoja, ei siellä kemikaalivedessä puljata.
En todellakaan halunnut vetelehtiä sohvalla. Mulle sopii täysi elämä.
Totuuden hetki ja hämmästyttävä häpeäpuhe
Eilen päätin, että nyt riittää tämä ikuisuusodottelu. Kaks kuukautta on ihan sopiva aika käydä läpi, sopiiko meille yhdessäoloa.
Oltiin syömässä ravintola Olos Ravintolassa, herkuteltiin karjalanpiirakoilla ja laatikoilla, pullo hyvää viiniä. Tunnelma mitä parhain, Sirpa nauroi ja kertoi hauskoja mokia työkavereistaan. Ajattelin, että nyt on aika siirtyä puhumaan suoremmin.
Illan päätteeksi hypättiin mun autoon, ulkona tihutti vettä, sisällä lämmin ja musiikki soi hiljaa. Otin häntä kädestä, eikä hän tällä kertaa nykäissyt kättään pois.
Sirpa, mitä jos lähdettäis mun luo? Jatketaan iltaa, keitellään teet, kuunnellaan hyvää musiikkia.
Samantien nainen muuttui jäykäksi, hymy katosi ja ilme jäätyi.
Jari, mitä sä oikeastaan ehdotat?
En mä vihjaile, sanon vaan suoraan tykkään susta. Molemmat ollaan vapaita ja nähty pari kuukautta. Musta tuntuu luonnolliselta, että oltais lähekkäin.
Tässä vaiheessa Sirpalta tuli pitkä juttu iästä, häpeästä ja henkisestä syvyydestä. Meinasin pudota penkiltä.
Haluutko sä miettiä yhtään mitä puhut? hän sanoi topakasti. Tommoset on nuorille ja lisääntymisikäisille. Miksi meidän tarvisi? Eihän se kuulosta yhtään järkevältä! Mieti, miten hirveältä kahden keski-ikäisen nakuna näyttää mulla rulla, sulla maha. Hyi! Tärkeintä tällä iällä on sielujen yhteys, arjen tuki ja ystävyys. Sun ajatukset on jotenkin liian yksinkertaiset.
Ihmettelin omaa korviani musta tuntui, että olen joku saalistava öykkäri vaan, koska halusin naista kohdella normaalisti kahden kuukauden seurustelun jälkeen.
Sirpa, mitä ihmettä, ei mulla mitään mahaa ole käyn salilla, ja sulla on ihan hyvä kroppa myös. Miksi pitää olla niin dramaattinen? Kuka sanoo, että 56-vuotiaana ei ole enää elämää ja kaikki pitäisi olla vain ystävyyttä?
Näin täällä toimitaan! Sirpa tiuskaisi. Kunnolliset naiset mun iässä hoitaa lapsenlapsia ja kasvattaa tomaatteja. Häpeäisin silmät päästäni, jos perhe saisi tietää.
Siinä kohtaa repesin lopulta, ja tuli sanottua kaikki, mikä oli kaksi kuukautta vaivannut:
Eli et oikeasti haluakaan miestä elämääsi! Kaks kuukautta kävit syömässä ja ajelemassa mun kyydissä, kiersit teattereissa, otit vastaan kukkia ja lahjoja tältä alkeelliselta eläimeltä. Mutta kun läheisyyttä tarjotaan, heti alkaa yök.
Sirpa punastui, ei häpeästä vaan raivosta.
Mitä sä kuvittelet? En oo sun velkaa yhtään mitään illallisen hinnalla!
Älä vääristele, sanoin rauhallisesti, vaikka oikeasti koko keho kiehua. Oletko kuullut, että jos joku panostaa ja osoittaa kiinnostusta, yleensä homma etenee luonnollisesti? Sinulta tuli vaan hyödyt ulos, käytännössä olit vailla shoppailukaveria ja kuskia.
Sirpa hyppäsi autosta, paiskasi oven kiinni ja marssi pää pystyssä rappuun. En lähtenyt perään asia oli selvä. Katsoin vaan, miten käveli määrätietoisesti pois, ja olo oli pettynyt, ehkä myös kiukkuinen itseeni.
Rakastan henkisiä keskusteluja, hyviä kirjoja ja historiaa, mutta kyllä mulla on miehen tunteet ja tarpeet, enkä suostu kieltämään niitä vain siksi, että naisella on päähän iskostettuja ikäkomplekseja.
Poistin sekä Sirpan numeron että deittiprofiilin. Tarvitsen aikaa hengähtää tämän shown jälkeen.
Ja nyt päätin: ensi treffeillä kysyn suoraan, mitä toinen läheisyydestä ajattelee. Jos alkaa tulla saarnaa vanhuudesta ja lapsenlapsista elämän sisältönä, lasku puoliksi ja kiitän seurasta.
Mitä olet mieltä, olinko väärässä vai onko 56-vuotiaana läheisyyden ehdottaminen oikeasti kauhea häväistys? Ja miksi sellaiset ihmiset edes deittisivustoille kirjaantuvat, jos heidän mielestään aika on mennyt jo ohi?
