Kaiken täytyy olla tasan
Sanni, meidän täytyy puhua kuluista. Sinun kuluistasi oikeastaan siitä, miten tuhlaavainen sinä olet.
Sanni jäi istumaan kahvikuppi kädessään, se pysähtyi puoliväliin suuta. Kello oli vasta seitsemän aamulla, hän ei ollut vielä ehtinyt kunnolla herätä. Ja Antti seisoi jo keittiön ovella, kasvot kuin oikeussalissa tuomionsa lukeva tuomari.
Mistä kuluista? Ja miksi muka olen tuhlaavainen? Sanni sai viimein otettua hörpyn, vaikkei kahvi enää maistunut miltään.
Sinä käytät liikaa rahaa itseesi. Joka viikko postissa tulee jotakin: pusseja, laatikoita. Milloin mekko, milloin kasvovoide, ja melkein aina useita satasia euroja.
Sanni laski kahvikupin hitaasti pöydälle. Aikamoiset lauseet tähän aikaan ilman ennakkovaroitusta, ilman lempeää hyvää huomenta, rakas.
Se voide maksoi kaksisataa euroa, jos kerran nyt alkaa numeroille pelata. Ja ei joka viikko, vaan kerran kahdessa kuukaudessa.
Sanni, meidän talous on yhteinen.
Antti lausui sen kuin opettaja matikkaa selittävälle, hieman hitaammalle oppilaalle. Sanni puristi leukansa yhteen. Laski viiteen mielessään. Ei auttanut.
Antti, haluatko muistuttaa paljonko sinä käytät rahaa autoosi kuukaudessa?
Antin kulmat menivät kurttuun. Hän ei selvästi ollut odottanut vastarintaa näin aikaisin aamulla.
Sehän on eri asia.
Totta kai. Bensa, pesut, lisäaineet, vakuutus, huollot puolen vuoden välein. En ole muuten ikinä ajanut sinun Volvolla metriäkään. En kerran edes ratin taakse istunut.
Sillähän minä kuljen töissä. Antti risti kätensä rinnan päälle. Työväline.
Sanni nauroi, mutta naurussa oli kireä, hermostunut sävy.
Työväline? Oletko tosissasi? Ja vaatetus ja kosmetiikka, niillekö ei muka ole tarvetta töissä? Minä istun toimistolla ja tapaan asiakkaita. En voi mennä paikalle nuhruisessa t-paidassa ja pakkasen kuivattamin kasvoin.
Voisit nyt kuitenkin vähän säästää.
Voin hyvin. Sanni nyökkäsi vakaasti. Mennään niin että kuljen kolme vuotta samassa bleiserissä jokaisessa tapaamisessa. Sinä taas myyt Volvosi ja ostat jonkun Toyota Yariksen tilalle. Silläkin pääsee töihin.
Antti avasi suunsa, sulki sen taas. Hieraisi nenänvarttansa.
Nyt menee vähän liioitteluksi.
Vaan ei mene. Silloin kun kyseessä ovat sinun kulut, ne ovat investointeja. Minun rahankäyttöni taas on tuhlausta. Hyvin kätevää matematiikkaa.
Antti jäi seisomaan paaren ääreen vielä hetkeksi, kunnes viittasi kädellään ja poistui keittiöstä. Hetkeä myöhemmin Sanni kuuli ulko-oven kolahtavan.
Kahvi jäähtyi lopullisesti. Sanni kaatoi sen lavuaariin, nojasi otsallaan kylmään keittiön kaakeleen.
Upea aloitus päivälle. Melkein täydellinen…
Töissä Veera pudotti haarukkansa kuulleessaan mitä oli tapahtunut.
Hetkinen, sanoiko se tosiaan niin aamusta?
Sanni pyöritteli haarukkansa kanssa lihapullaa lounaslautasellaan. Ruoka ei maistunut aamullakaan ja nyt, viisi tuntia myöhemmin, tilanne ei ollut muuttunut.
Teki. En ehtinyt edes juoda kahvia loppuun.
Todellinen klassikko. Veera nojasi tuoliinsa, kurtisti silmiään. Minun entinen yritti samaa aikanaan. Mennään, sanoi hän, kaikki puoliksi. Reilua ja modernia muka.
Ja miten kävi?
Laskin hänelle nopeasti: Sinä syöt kaksin verroin enemmän kuin minä. Katso vaikka minä syön aamulla jugurtin, sinä syöt munakokkelia neljästä munasta ja pekonia. Lounaalla minä otan salaatin, sinä kaksi lämmintä ruokaa. Joten ruoasta maksetaan sitten suhteessa syömiseen.
Sanni hymyili. Veera olisi voinut olla lakimies niin pätevästi hän perusteli asiansa.
Tajusiko?
Ja kuinka tajusi! Kolme päivää se laski kuluja taskulaskimella. Sitten hiljeni. Kuukauden päästä oltiin erottu.
Uskotko että sen takia?
Se oli oire vain. Veera kohautti olkiaan ja palasi salaattiinsa. Kun mies alkaa laskea eurojasi, hän ei enää ajattele teitä yhdessä. Silloin päässä pyörii joku visio, johon sinä et mahdu.
Sanni oli vaiti. Veeran sanoissa oli osunut hermoon.
Illalla Sanni kulki kotiin rauhallisesti. Jäi bussista pysäkkiä aiemmin, jotta saisi kävellä hetken. Ilmassa tuntui märän asfaltin ja jotain karvaan oliko se lehtiä vai autojen pakokaasua, vaikea sanoa. Ei tehnyt mieli ajatella, mitä kotona odotti.
Asunto oli hiljainen. Anttia ei vielä näkynyt. Sanni vaihtoi collegehousut, otti kanan ja vihannekset jääkaapista ja alkoi kokata. Kädet toimivat rutiinilla pilko, mausta, pannulle. Päässä ei pyörinyt mitään, se oli lähes lohdullista.
Antti tuli kotiin kahdeksan aikoihin. Kurkkasi keittiöön, jäi oven suuhun.
Oletko tänään taas tuhlannut liikaa?
Sanni ei edes katsonut häneen päin. Sekoitteili vihanneksia pannulla.
En. En ostanut yhtään mitään.
Antti nyökkäsi ja meni vaihtamaan kotivaatteet. Sanni sammutti hellan, kattoi pöytään. Kaksi lautasta, salaattia, kanaa ja kasviksia. Kaikki niin kuin aina, mutta nyt annokset olivat selvästi pienemmät jääkaapissa oli vähemmän ja kauppaan Sanni ei ollut halunnut mennä.
He istuivat alas. Antti katsoi annostaan, nosti sitten katseensa Sanniin.
Miksi tässä on näin vähän ruokaa?
Sanni laski haarukan rauhallisesti lautasen reunalle ja katsoi miestään pitkään, tyynesti.
Sinä halusit kaiken puoliksi. Olkoon niin.
Antin silmissä välähti hämmennys. Haarukka jäi ilmaan.
Miten niin?
Ihan suoraan. Tein ruoan ja jaoin tasan kahteen osaan. Tuossa on sinun puolikkaasi. Sanni viittasi hänen annokseensa. Minulle siitä riittää vielä aamiaiseksi. Sinulle en tiedä, mitä syöt aamulla. Kauppaostoksetkin ovat yhteisiä kaikki tasan. Ei olisi reilua, jos ostaisin sinulle erikseen lisää.
Antti laski haarukan käsistään. Leukaperät kiristyivät.
Sanni, tämä on… outoa.
Outoa? Sanni kohotti kulmiaan, nojasi taaksepäin. Missä se menee väärin? Itsehän ehdotit, että jaetaan menot. Minä jaan.
En tätä tarkoittanut!
Mitä sitten? Sitä että vain minun menoni laitetaan kuriin ja omasi säästyvät täysin?
Antti oli hetken hiljaa. Sanni näki hänen etsivän vastausta, löytämättä.
Niin muuten, Sanni nosti vesilasin, paljonko käytit tänään bensaan?
Mitä tekemistä sillä on?
Paljonko?
Antti epäröi, laski nopeasti mielessään.
Eh… ehkä kaksikymmentä euroa.
Otetaan nyt siitä vaikka kaksikymppiä. Sanni nousi pöydästä. Odota vähän.
Hän meni eteiseen, kaivoi Antin lompakon takkitaskusta. Palasi keittiöön ja avasi sen miehensä edessä.
Mitä sinä teet? Antti nousi puoleksi seisomaan.
Otan omani pois.
Sanni otti tasan kaksikymmentä euroa, taitteli setelit ja sujautti taskuunsa. Antti katsoi kuin epäuskoisena.
Sanni, oletko tosissasi?
Aivan. Hän laski lompakon pöydälle. Sinä käytit kaksikymmentä bensaan, minulle kuuluu toinen puoli niistä yhteisistä rahoista. Tasan kuin halusitkin.
Tuohan on naurettavaa!
Sinun ideasi, Antti. Minä vain toteutan sitä. Sanni hymyili ja istuutui ruokapöytään. Näin minäkin saan säästettyä uuden paidan.
Antti ei sanonut sanaakaan. Hammas juoksi leuassa, kaulalla suoni pullotti, mutta hän vaikeni. Sanni jatkoi syömistään tyynesti.
Illallinen päättyi hiljaisuuteen.
Viikko venyi. Joka ilta Sanni kokkasi vain kahden annoksen ja jakoi kaiken tarkasti puoliksi. Antti mittaili omaa lautasensa, katsahti Sanniin, mutta pysyi hiljaa. Joka aamu Sanni kysyi, paljonko Antti tarvitsee bensaansa. Joka ilta otti siitä puolikkaan. Keskiviikkona mies alkoi matkustaa töihin ratikalla.
Perjantaina Antti näytti nälkiintyneeltä sudelta.
Lauantaina Sannilla oli jo oma kuori, jossa yli kolmesataa euroa. Antti osti eväitä töistä kotiruoasta ei jäänyt enää syötävää koko päiväksi. Sanni tiesi koko ajan tarkalleen, paljonko raha-antti oli käyttänyt. Tasapuolista, kun kerran päätettiin.
Lauantaiaamuna Antti istui keittiössä teekuppi kädessään. Sannin astellessa huoneeseen hän nosti väsyneen katseensa. Silmänaluset olivat tummat.
Sanni… hän nielaisi, hieraisi niskaansa. Olin väärässä. Anna anteeksi.
Sanni kaatoi itselleen kahvia, istui pöytään. Hän odotti hiljaa jatkoa, lämmin kupponen käsissään.
Tämä oli typerää, Antti huokaisi. Jotenkin haksahdin lukemaan unirahoista ja euroista, kuvittelin että rahojen jakaminen olisi ratkaisu. Unohdetaan tämä, jooko?
Sovitaan, Sanni nyökkäsi lämpimästi. Mutta huomaa, en ole edes laskenut oman kotityöni arvoa.
Minkä työarvon?
Siivous, ruoanlaitto, pyykkäys, silittäminen. Jos laskisin jokaisen työvaiheen markkinahintaan, olisit minulle vielä kolmesataa euroa velkaa. Vähintään.
Antti hörähti kurkkuun, yski ja pyyhkäisi suupieltään lautasliinaan.
Mutta ei tarvitse pelätä, Sanni siemaisi kahvia ja katsoi miestään yli kupin, kunhan et enää laadi perhe-elämästä kirjanpitoa. Sovittu?
Sovittu, Antti vastasi nopeasti. Rehellisesti, ei enää laskemista.
Erinomaista.
Sanni hymyili ja nappasi piparin tarjottimelta. Antti katsoi häntä kuin mies, joka oli juuri välttynyt suuronnettomuudelta hiuksenhienosti.
Sanni mietti samalla, että välillä miehen päähänpistot kannattaa vain johdattaa loppuun asti. Näyttää niiden järjettömyys sisältäpäin ja kääntää ne omaksi eduksi. Silloin voi paitsi pelastaa avioliiton, myös voittaa väittelyn miehensä kanssa. Siinä sitä onkin yksinkertaista matematiikkaa.
