Kaikki on tässä, Aino. Meidän välillämme on nyt lopullista. Haluan oikean perheen, lapsia. Sinä et voi sitä minulle antaa. Olen odottanut ja yrittänyt viisi vuotta. Tarvitsen pojan. Olen jo hakenut avioeroa! Sinulla on kolme päivää aikaa pakata tavarasi. Kun lähdet, soita minulle. Asun sillä välin äidin luona. Ole nopea, minun pitää laittaa koti kuntoon lapselle ja hänen äidilleen. Niin! Älä ihmettele, tuleva vaimoni odottaa jo lasta. Kolme päivää sinulla!
Aino ei vastannut mitään. Mitä hän olisi edes voinut sanoa?
Aino ei ollut saanut lasta, vaikka he olivat yrittäneet vuosia. Ville oli ollut todella kärsivällinen, viisi vuotta odotusta. Niiden aikana kolme keskenmenoa.
Lääkärit, joiden luona Aino oli käynyt lukemattomia kertoja, sanoivat, että hän on terve. Miksi asiat eivät ikinä onnistuneet?
Aino oli aina elänyt oikein, syönyt terveellisesti, liikkuen, välttänyt turhaa stressiä.
Nyt viimeisin yritys päättyi taas epäonnisesti, Aino sai töissä huonon olon, ambulanssi haettiin, mutta kaikki eteni liian nopeasti…
…Ovi paukahti kiinni Villen jälkeen, ja Aino lysähti sohvalle, voimat täysin poissa.
Ei ollut tahtoa tai voimia kerätä tavaroita. Eikä oikein paikkaakaan minne mennä.
Opiskeluaikana ja ennen naimisiinmenoa hän asui tätinsä luona Helsingissä. Täti oli jo kuollut, asunto myytiin pois hänen poikansa toimesta. Maalle mummolaan? Etsiä vuokra-asunto? Entä työ?
Kysymyksiä oli monta ja aikaa ratkaista vähän…
…Aamulla oven avasi anoppi.
Etkö nuku? Ihan hyvä. Tulinkin varmistamaan ettet vain ota mukaan mitään mikä ei kuulu sinulle.
En minä Villen vanhoja kalsareita tarvitse. Tarvitseeko laskea omiani?
Onpas sinusta tullut suulas! Olet kyllä esittänyt niin kilttiä ja hiljaista… Mutta minä tiesin jo ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen, että et tule saamaan lapsia.
Tulitko tänne vain ilkeyttäsi? Ole sitten hiljaa ja katso tarkoin.
Mihin keräät tuon kahvikaluston?
Se on minun! Se jäi tädistäni muistoksi.
Siitä tulee tyhjää ilman sitä!
En minä sitä murehdi. Onhan teillä kohta lapsenlapsi.
Otat vain omasi.
Tietokone on minun. Kahvinkeitin ja mikroaaltouuni myös sain ne työporukalta. Auton ostin ennen avioliittoa. Teidän pojallanne on omansa.
Kaikki sinulla on muuten, paitsi kyky saada lapsia!
Ei se teille kuulu. Olen terve, ehkä Jumala päätti näin.
Ei näytä siltä että suret. Ehkäpä suunnittelit kaiken!
Nyt puhut hölynpölyä. En edes jaksa ajatella tuollaista.
Aino katsoi ympärilleen, hänen omiaan ei enää juuri ollut. Hammasharja, meikit, tohvelit…
Sitten hän muisti vanha kissafiguuri puuttui. Siinä oli pieni salaisuus, josta kukaan, ei edes Ville, tiennyt: sen sisällä oli mummon vanhat korvakorut ja sormus. Ei suurta arvoa, mutta rakkaita muistoina. Ville piti sitä krääsänä. Olikohan hän heittänyt sen pois? Kaiken vanhan Ville vei aina parvekkeelle. Aino avasi oven…
Mitäs sinä siellä teet? Keräsit jo tavarasi, eikö ole aika lähteä? kuului taas anopin ääni. Jäät hyvästelemään kotia? No hyvästele sitten. Tuskin pääset enää tällaiseen paikkaan.
Kissa löytyi, kaikki tallessa. Nyt voisi lähteä.
Tässä avaimet, näkemiin. Toivottavasti emme enää törmää.
Aino poikkesi työpaikalla. Hän oli yhä sairaslomalla, mutta pyysi saada pitää loman siihen perään.
Kaikki täällä surevat puolestasi, mutta miten me pärjätään ilman sinua? Kolme viikkoa riittää? Olethan aina tarvittaessa tavoitettavissa. Ilman sinua puolet projekteista pysähtyy!
Kyllä onnistuu. Tarvitsen hetken irtioton. Kiitos.
Tarvitsetko apua?
En.
Järjestän palkan ja bonuksen kuntoon.
Kiitos, se tulee tarpeeseen.
Aino ei edes harkinnut asunnon etsimistä, vaan suuntasi autolla maalle, mummolaan. Ei siellä häntä kukaan odottanut mummo oli kuollut kolme vuotta sitten, äitiä Aino ei ollut koskaan nähnyt. Äiti kuoli synnytyksessä.
Ja nyt Ainokaan ei onnistunut tulemaan raskaaksi…
Tunti ajomatkaa ja Aino oli perillä. Omenapuu. Tulppaaneja pihalla.
Viimeksi Ville oli mukana syksyllä, grillattiin ja oltiin yhdessä.
Aino ajoi pihalle, avaimet tallessa.
Sisään astuessaan iski hiljaisuus. Pöydällä likaiset mukit ja lautaset; miksi ei muka viimeksi siivonnut pois?
Päinvastoin, hänhän siivosi… Joku muu oli ollut täällä!
Kaksi mukia, lautaset, tyhjät mehutölkit, Villen lempikuohuviini näistä ei ollut syksyllä jälkeäkään.
Joku oli ollut talossa, Ville, mutta kenen kanssa?
Ei enää väliä…
Avaimet taloon olivat vain Ainolla, mutta nähtävästi Ville oli teettänyt kopion. Pitää vaihtaa lukot.
Uusi alku: siivousta, sitten kuuma kylpy.
Aino päätti pestä pois kaiken lian, kaiken entisen.
Juuri kun hän oli lähdössä kylvystä, oveen koputettiin sitten ikkunaan.
Kuka siellä?
Onko kaikki hyvin?
On… Aino vastasi yllättyneenä.
Aino meni ulos. Pihalla seisoi vieras mies.
Anteeksi. En halunnut pelästyttää. Olen teidän uusi väliaikainen naapuri, huomasin että savua nousi, mutta teitä ei näkynyt. Ajattelin varmistaa, että kaikki on kunnossa…
Kiitos, kaikki hyvin.
Oletteko Villen sukulaisia? Hän kävi täällä hiljattain vaimonsa kanssa… Oletteko hänen siskonsa?
En. Olen melkein ex-vaimo, ero on vireillä.
Ja talo on teidän?
On.
Olen Pasi. Perhesyistä täällä jonkin aikaa. Minulla myös ero vireillä, huomenna ollaan vapaat. Jos tarvitsette apua, sanokaa vain.
Olen Aino. Osaatko vaihtaa lukon oveen?
Tietysti. Sano vain kun sopii, hoidan kyllä.
Mahdollisimman pian. Huomenna ostan uuden.
Katsotaanpa ensin, saatan tuoda suoraan oikean, käyt sitten turhaan ostoksilla.
Hyvä.
Kaksi viikkoa kului. Yksi viikko lomaa jäljellä, aika palailla kaupunkiin. Asuntoa etsimään ei enää huvittanut, maalaiselämään oli jo tottunut. Ville ei soittanut, vain tieto avioerosta tuli tekstiviestillä. Ehkä parempi näin Ainolla ei ollut syytä kaivata Villen seuraa.
Lauantaiaamu. Aino heräsi tuttuun tapaan aikaisin. Sinä päivänä Pasi pyysi häntä kävelylle järven rantaan.
Ajatus uudesta suhteesta ei tuntunut heti omalta, mutta pelkkä kävely ei velvoittanut mihinkään. Päivä sujui mukavasti, ja kotipihalla Ainon talon edessä seisoi Villen auto. Hän oli juuri saapunut. Auton ovet aukesivat, ensin Ville astui ulos ja sitten auttoi raskaana olevan naisen ulos.
Aino ja Pasi lähestyivät porttia. Ville yritti avata talon oven, turhaan.
Mitäs tämä on?
Mitä te teette täällä? Miksi yrittämässä sisälle toisen kotiin?
Ville seisoi hölmistyneenä.
Tämä on meidän kotimme! raskaana oleva nainen sanoi.
Ai niinkö? Kuka näin väittää? Ville? Tämä on minun taloni, pyydän poistumaan pihaltani.
Ville, mitä hän puhuu? Kuka tuo on?! Sinun exäsi?! Aja se ulos! nainen kiukutteli.
Aino ja Pasi nauroivat. Ville nosti naisen takaisin autoon eikä sanonut mitään he lähtivät.
Siellä tulee olemaan jännittävää…
Hän ainakin saa heille lapsen. Minä en pystynyt. Kolme surua. Anteeksi.
Minulla taas avioliitto kariutui, kun vaimoni ei halunnut lapsia…
Kului neljä vuotta. Sattumalta Aino kohtasi entisen anoppinsa marketissa.
Aino, sinua ei meinaa tunnistaa. Oletko raskaana?
Kyllä, Aino silitti pyöristyvää vatsaansa.
Villellä on mennyt huonosti. Poika syntyi heikkona, jotain vikaa miehen puolella. Hänen naisensa jätti ja lapsi jäi meille. Aiotko sinä ihan yksin synnyttää?
En, minulla on perhe. Pitää ehtiä minua odotetaan kotona.
Vai niin? Anna anteeksi minulle…
Jaksamista teille.
Anoppi jäi katselemaan, kun Aino asteli pois. Aino kulki Pasin rinnalla, toinen käsi Pasin kainalossa. Toista kättä piteli pieni tyttö aivan kuin kopio äidistään…
Elämä opetti minut, että joskus uusi alku ja oikein tehdyt ratkaisut tuovat lopulta onnen, vaikka kaikki muu näyttäisi menneen pieleen.
