Sirka, hei, tuletko tänään meille? kysyi sisarani Aila toiveikkaana puhelimessa. Jussi lähti työmatkalle, ja olen täällä yksin lasten kanssa, niin olisi mukava saada seuraa.
Sirpa hieroi otsaansa syvään. Päässä vilisi tekosyitä: jokainen toinen toistaan typerämpi. Jos väittäisi olevan töissä Aila ei uskoisi, nythän on lauantai. Jos mainitsisi olevansa väsynyt tulisi vain utelua, neuvoja ja loputtomia elämänviisauksia. Sirpa puraisi huultaan, veti kerran syvään henkeä ja yritti ottaa surullisen sävyn ääneensä.
Aila, ei nyt tänään onnistu, Sirpa aloitti anteeksipyytävästi. Marita on kipeä, me pysytään kotona eikä mennä minnekään nyt.
Langalla hiljaisuus, ja siitä puhelimen välityksellä kantautuva, raskas huokaus.
Voi harmi, Aila sanoi pitkään venyttäen. Olisi ollut niin mukava vain istua, jutella teekupposen äärellä, kun lapset leikkivät…
Sirpa pyöräytti silmiään helpottuneena siitä, ettei Aila nähnyt ilmettään. Niin, lapset muka leikkivät yhdessä Marita juoksisi muiden perässä ja paimentaisi pienempiä sillä aikaa, kun aikuiset istuisivat keittiössä teellä.
Niin, harmi tosiaan, Sirpa nyökkäsi. Parannutaan ensin, soitetaan sitten uudestaan.
Aila huokaili hetken aikaa, toivotti Maritalle pikaista paranemista ja lopulta katkaisi soiton. Sirpa laski puhelimen kädestään sohvapöydälle. Neljä minuuttia tämä keskustelu kesti. Sisar ei kysynyt kertaakaan, mitä Sirpalle itselleen kuului. Työ, vointi, mieliala ei yksiäkään kuulumisia. Ailan ainoa kiinnostus oli saada heidät kylään. Ilmainen lapsenvahti oli se, mitä Aila oikeasti kaipasi.
Oven raosta asteli Marita huoneeseen. Tyttö katsoi äitiään tarkkaavaisesti.
Soittiko Aila-täti taas? kysyi Marita.
Sirpa nyökkäsi ja laski puhelimen yöpöydälle. Tytär asteli viereen ja istahti sohvalle, jalat allaan. Hänen kasvoillaan näkyi jotain ärtymyksen ja helpotuksen väliltä.
Äiti, en enää halua mennä Ailan luo kylään, Marita sanoi päättäväisesti.
Sirpa kääntyi tyttärensä puoleen, kohotti kulmiaan, odotti jatkoa. Marita rutisti huuliaan hetken, mietti mitä sanoa, ja sitten purkautui:
Se aina laittaa minut vahtimaan muita lapsia pitää juosta, leikkiä, keksiä tekemistä. Silti vanhinkin niistä on vasta viisi! lisäsi Marita nyrpistäen nenäänsä. En ole niille mikään hoitaja, äiti.
Sirpa katsoi yhdeksänvuotiasta tytärtään ja hymyili väkisinkin. Marita osasi jo nyt ilmaista tarkasti, mikä ei käynyt. Osasi pitää puolensa ja sanoa suoraan. Sirpa tunsi ylpeyttä tytöstään.
Ei hätää, Sirpa silitti Maritan päätä. Ei sinun enää tarvitse mennä sinne hoitajaksi.
Marita hymyili kiitollisena ja palasi omaan huoneeseensa.
Sirpa jäi tuijottamaan kattoa, antoi ajatustensa vaeltaa. Outoja sattumia heidän suvussaan, hän pohti. Aila oli Sirpaa neljä vuotta nuorempi mutta tällä oli jo neljä lasta. Neljä! Sirpa pudisti päätään. Hänellä itsellään oli vain Marita, ja sekin tytär ei ollut edes ehtinyt kasvaa aikuiseksi. Paljon oli vielä rakkautta ja voimia laitettava hänen kasvuunsa. Mutta Aila sai kerralla monta hoidettavaa.
Sirpa hieroi ohimoitaan ja sulki silmänsä. Aila oli aina ajatellut, että kaikki ympärillä olevat olivat vastuussa myös hänen lapsistaan. Vanhemmat, Eila ja Matti, olivat ensimmäisinä avustamassa. Mukaan tulivat nopeasti Ailan miehen vanhemmat, naapurit, tutut, kaukaisemmatkin sukulaiset. Koko suku uurasti Ailan lasten puolesta. Kaikki paitsi Aila itse.
Sirpa hymähti itsekseen ja avasi silmänsä. Hän oli toista maata. Oman äidin apuun hän turvautui vain todella tiukassa paikassa sairastelut, työkiireet, kun fyysisesti ei yksin selvinnyt. Muuten selvisi yksin. Oli ollut raskasta, erityisesti alkuvuosina, mutta selvisi. Ja tuloksena itsenäinen, viisas ja vahva tytär.
Vuosi vuodelta Aila kuitenkin muuttui vain röyhkeämmäksi.
Sirpa ravisteli murheelliset ajatukset pois, nousi sohvalta ylös. Oli saanut siskon tältä päivältä vältettyä ja se tuntui jo pieneltä voitolta. Edessä odottivat tavalliset lauantain askareet, joiden lykkääminen ei tullut kyseeseen. Sirpa asteli keittiöön ja alkoi tyhjentää astianpesukonetta.
…Arki lipui ohi tavanomaisessa kiireessä, työn ja kodin välissä. Perjantai-iltana puhelin värähti siskon nimi ilmestyi näyttöön. Sirpa haukkasi ilmaa, sulki silmänsä hetkeksi ja vastasi.
Sirpa, miten Marita nyt voi? Ailan ääni oli liian hunajainen. Onko terve jo?
On, kaikki hyvin, Sirpa nojasi kevyesti eteisen seinään. Juoksee kuin ennen.
No sittenhän teidän pitää tulla meille viikonlopuksi, yökylään tietenkin! Aila innostui heti.
Sirpa pyöräytti silmiään. Taas uutta vääntöä luvassa.
Täällä on niin tylsää yksin, Aila voivotteli, lapsilla on huono päivä, mies on reissussa taas.
Aila, yökylä ei käy, Sirpa pudisti päätään. Mutta voin tulla aamupäivällä käymään lauantaina.
Syntyi kiusaantunut hiljaisuus langan päähän. Aila olisi selvästi halunnut enemmän. Lopulta, muutaman minuutin väännön jälkeen, sisko suostui päivävierailuun.
Lauantaiaamu oli harmaa ja viileä. Sirpa pukeutui takkiin, nappasi avaimet ja sulki oven perässään. Matka Ailan luo meni puolessa tunnissa bussilla ja vielä hetken kävelyllä.
Aila avasi oven ja kurkisteli heti Sirpan selän taakse.
Missä Marita on? hän kysyi kurtistaen kulmiaan.
Marita on kiireinen, Sirpa astui sisään. Tekee läksyjä, kun on iso koepäivä edessä.
Aila väänsi naamansa irvistykseen, kuin olisi pureskellut karvasta puolukkaa. Hän paiskasi oven ärtyneenä kiinni.
Kummityttökin ruvennut hankalaksi, Aila tuhahti. Ei tule, ei soita, ei viestitä.
Sirpa riisui takkinsa ja ripusti sen naulakkoon. Syvältä asunnosta kuului lasten mekastus ja kolinaa. Sirpa katsoi siskoaan suoraan silmiin.
Marita on kyllästynyt olemaan lastenvahtisi, Sirpa totesi rauhallisesti.
Aila kiehahti siinä silmänräpäyksessä, kuin Sirpa olisi sytyttänyt tulitikun kuivaan heinään. Siskon kasvot lehahtivat punaisiksi, vihainen tuike syveni katseeseen.
Se on ihan normaalia! Aila korotti ääntään. Että vanhemmat huolehtii nuoremmista!
Ei, se ei ole normaalia ei vieraiden lasten kohdalla, Sirpa piti päänsä.
Miten niin vieraita! Aila huitaisi kädellään. Ne on sen serkkuja!
Marita on kymmenenvuotias, Aila. Hän on lapsi, ei palvelija.
Aila lähestyi askel askeleelta, katseessa myrskysi. Lastenhuoneesta kuului pienten itkua, mutta Aila ei viitsinyt edes vilkaista.
Hyötyä siitä vain olisi! sisko osoitti Sirpaa sormellaan. Tulisi oppia lasten kanssa!
Ei hänen pidä oppia tällä tavalla! Sirpa nousi ääneen. Eikä varsinkaan kun hänellä ei ole sisaruksia!
Juuri siksi! Aila melkein kiljui. Siksi pitää touhuta minun lasten kanssa! Ottaa oppia!
Sirpa perääntyi askeleen, epäuskoisena. Aila ei edes peitellyt aikeitaan.
Tajuatko yhtään mitä sanot? Sirpa pudisti päätään. Haluat käyttää minun lastani ilmaisena lapsenvahtina!
Entä sitten? Aila nosti leukaansa uhmakkaasti. En pärjää yksin!
Miksi sitten hankit neljä lasta? Sirpalta lipsahti ennen kuin ehti estää itseään.
Ailan suusta pääsi tukahtunut kiljahdus. Posket hehkuivat, kaulassa pullistuivat suonet.
Sullahan on jo kohta aikuinen tytär! Aila huusi. Se voisi ihan hyvin puoliksi arkipäivisin tulla auttamaan!
Se riitti Sirpalle. Jokin napsahti hänen sisällään ja kaikki pettymys ja ärtymys vyöryivät ulos.
Olet tullut vain röyhkeämmäksi vuosi vuodelta, Sirpa sähisi. Sysäät vastuusi muille.
Pyydän vaan apua! Aila intti.
Et pyydä. Sinä vaadit, Sirpa kiskaisi takkiaan naulasta. Sinä luulet, että kaikkien pitää palvella sinua.
Ja mitä? Äiti ja isä auttavat! Aila polki jalkaa. Appivanhemmat auttavat! Vain te väännätte vastaan!
Äiti ja isä eivät ole enää nuoria, Sirpa sanoi terävästi. He ansaitsevat rauhan, eivätkä ole pelkkiä lastenhoitajia.
He ilahtuvat siitäkin! Aila tarttui sisarensa hihaan.
Sirpa ravisti itsensä irti ja väistyi ovelle päin. Aila seisoi tulipunaisena käytävällä.
Me emme tule enää tänne, Sirpa sanoi avaten oven. Hanki muita apulaisia.
Sirpa lähti ilman, että vilkaisi taakseen. Oven sulkeutuminen tuntui paukahduksena.
… Sinä iltana äiti soitti. Sirpa katsoi näyttöä hetken ja vastasi.
Sirpa, mitä ihmettä sinä nyt menit tekemään? Eilan ääni värisi kiukusta. Aila on ihan romahtanut, itkee ja valittaa täällä! Sinä veit siskosi hermorauniolle!
Äiti, minä puhuin vain totta, Sirpa istuutui sohvalle.
Mitä totuutta? äidin ääni koveni. Että kieltäydyt auttamasta omaa siskoasi?
Auttaminen ja hyväksikäyttö ovat kaksi eri asiaa, Sirpa puristi puhelinta tiukemmin.
Aila on yksin neljän lapsen kanssa! äiti voihki. Jussi poissa aina töiden perässä! Se on raskasta!
Se oli hänen päätöksensä, Sirpa pysyi rauhallisena. Ei minun, eikä tyttäreni.
Marita voisi joskus vähän valvoa niitä pienempiä! äiti päälle painosti. Kaikki muut auttavat Ailaa minkä kykenevät, vain sinä olet niin omalaatuinen!
Maritasta ei tule lastenvahtia muiden lapsille, Sirpa sanoi tiukasti.
Ne eivät ole vieraita, ne ovat teidän perhettä! äiti lähes huusi.
Sirpa nousi, käveli ikkunan luo. Ulkona hämärsi, katuvalot syttyivät yksi toisensa jälkeen.
Äiti, jos sinä ja isä haluatte uhrata elämänne Ailan lasten puolesta, tehkää niin, Sirpa vastasi rauhallisesti. Mutta minä en siihen lupautunut.
Itsekäs sinä olet! äiti syytti.
Minulla on oma perhe, Sirpa ei antanut periksi. Aviomies, tytär en elä kenenkään muun ehdoilla.
Hän painoi puhelimen kiinni, ennen kuin äiti ehti jatkaa. Puhelin putosi sohvalle, Sirpa peitti kasvonsa käsillä.
Lämpimät kädet kiedottiin hänen ympärilleen. Marita painautui äitiinsä ja laski pään olalle.
Äiti, kuulin kaiken, kuiskasi tytär hiljaa.
Sirpa kääntyi ja halasi Maritaa tiukasti, vetäen tytärtään lähelle, haistaen vielä lapsen shampoon hänen hiuksistaan.
Kaikki mitä teen, teen sinun vuoksesi, Sirpa silitti Maritan päätä. Ja teen niin jatkossakin.
Marita kohotti kasvonsa äitiin ja hymyili. Siinä hymyn kiitollisuudessa oli koko maailma.
Tiedän, äiti, Marita puristi Sirpan kättä. Kiitos.
He jäivät seisomaan yhdessä ikkunan ääreen, katsoivat hämärtyvää Helsinkiä. Jossain siellä Aila luultavasti edelleen itki ja soitti appivanhemmille. Ehkä äiti ripitti sukulaisia sydämettömästä vanhimmasta tyttärestä. Mutta tässä kodissa oli rauha ja lämpö.
Sirpa oli nyt tehnyt päätöksensä, eikä aikonut perääntyä vaikka se maksaisi hänelle suhteet siskoon ja äitiin. Marita oli tärkein. Hänen lapsuutensa, vapautensa, oikeutensa olla vain lapsi.
