Kuvittele: oli tiistai, kello puoli kahdeksan aamulla, ja Aino seisoi keittiössä katsellen, miten vesi alkoi kiehua pienessä kattilassa. Hella oli vanha, sähkölevy ruosteen ja muiden asukkaiden jälkien peittämä. Joka aamu se herätti Ainoon ajatuksen, ettei tämä asunto ole hänen omansa että täällä on eletty muunlaisia elämiä, keitetty toisenlaisia puuroja, eletty vieraita tarinoita.
Puhelin soi. Ruudulla luki: Saara.
Aino nosti luurin.
Et taaskaan vastannut hänen viestiinsä, sanoi tytär tervehdyksen sijaan.
Huomenta, Saara.
Äiti, mä puhun ihan vakavissani. Hän laittoi mulle viestin eilen, valitti, että sä välttelet.
Vesi kiehahti. Aino sammutti levyn, pudotti teepussin veteen. Halpa Earl Grey, kolmen euron pussi marketista. Ennen hän joi vain irtoteetä, ceylonilaista, jota Mikko tilasi Helsingin vanhasta herkkukaupasta.
Antaa hänen puhua, Aino totesi.
Äiti, tajuatko mitä teet? Asut jossain Pihlajamäen peräkammarissa yksin, soon kuuskymppiä kohta…
Mä oon viiskasi.
No melkein kuusikymmentä. Ja jätit hyvän ihmisen ja keskustan kämpän. Miksi?
Aino vilkaisi ulos. Marraskuun harmaa taivas värjäsi kaiken sinertäväksi, ikkunan alla nökötti kalju koivu, naapuritalon julkisivu lohjuili keltaisena. Raitiovaunu kolisteli kadun alla. Alussa se piti Ainoa hereillä, nyt oli jo tottunut.
Saara, mä myöhästyn töistä.
Mikset halua puhua kunnolla tästä?
Haluaisin, mutten just nyt. Tuutko lauantaina käymään? Keitän keiton.
Mä en tuu siihen sun luolaan.
Luola. Ilmeisesti Tamara oli jakanut sanan koko suvulle asti.
Selvä, huokasi Aino, jutellaan myöhemmin.
Äiti…
Rakastan sua, Saara. Hei nyt.
Hän laski puhelimen pöydälle. Kaatoi teen vanhaan mummolan lasiin, sellainen painava särmäreunainen, jonka oli löytänyt yläkaapista muiden asukkaiden kattiloiden kaverina. Sellaista ei ollut nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen. Otti kulauksen. Tee oli kuumaa, kitkerää, pussinmakua suussa.
Aino joi seisten, katsoen ikkunasta koivua.
Sitten pukeutui ja astui ulos.
***
Rappukäytävässä haisi kosteus ja kissojen hiekka. Kolmannessa asui kissa: ei ollut koskaan nähnyt, mutta yön hiljaisina hetkinä se mourusi. Hissiähän ei ollut. Neljä kerrosta portaita alas, postilaatikkojen ohi puolet niistä ilman ovea ja jonkun pulkan vierestä, joka varmaan jäi talvella.
Ulkona oli korkeintaan viisi astetta. Aino napitti villakangastakkinsa ja lähti kohti metroa. Pihlajamäkeen oli vielä totuttelemista: puolessa vuodessa ei oppinut kaikkia kujia. Viikinmäki, Pukinmäki, Malmi kaikki vähän sekaisin. Kadut olivat erilaista kuin keskustassa: avarampia, rauhallisempia, metsän reunustamia. Ihmiset kulkivat ripeästi, mutta ei sitä teennäistä kiirettä kuin ydinkeskustassa.
Pysähtyi lähikaupassa, osti piimää ja puolikkaan ruisleivän. Kassaneiti, nuori, vihreillä luomiväreillä, ei nostanut katsettaan. Aino laski kolikot, pakkasi ostokset ja jatkoi.
Metrossa oli lämmin ja täyttä. Hän piti kiinni kaiteesta ja ajatteli työprojektia oltiin juuri saatu ensimmäiset pohjapiirustukset valmiiksi eilen, nyt pitäisi ratkoa kellarin kantavuusongelmaa. Siellä jokin palkki piti koko rakennusta kasassa kuin ihmeen kaupalla.
Työmaa oli Käpylässä. Vanha funkkistalo, päätalo, kaksi sivurakennusta ja vanha autotalli, jota oli vuosikymmenien saatossa rakennettu ja uudelleenmuokattu niin, että alkuperäinen tarkoitus oli häivyttynyt. Omistajat vaihtuneet, talo ollut varastona, seisonut tyhjillään. Nyt löytyi rahat, löytyi porukka ja löytyi projekti. Aino oli pääarkkitehti-restauroija, kollega Olli vastuussa rakenteista.
Tässä oli oikeaa tekemistä. Ei mitään irrallisia pienremppoja, joita teki vielä Mikon aikana pitääkseen itsensä liikkeessä. Vaan historiaa, kokonaisuutta, johon syventyä.
***
Olli oli jo paikalla, seisoi aulassa harmaassa takissaan, mittanauha kädessä, tuijottamassa ylös.
Huomenta, Aino tokaisi.
Katso tätä, vastasi Olli ja osoitti nurkkaa, jossa suuri pala rappausta oli pudonnut ja paljasti tiilimuurin. Luulen että katon palkki on halki. Ei auta enää paikkailu.
Ratkennutko vai viilto vuosirenkaissa?
Tule katsomaan.
He kiipesivät toiseen kerrokseen portaikkoa, joka oli juuri tuettu, mutta joka silti natisi. Aino kulki kaiteista kiinni, piti vanhan puun tuoksusta juuri siinä yhdistyivät aika, pöly, elämä, joka oli jo painunut pois.
Hän rakasti sitä tuoksua.
Olli osoitti palkkia. Aino kyykistyi, valaisi saumaa taskulampulla.
Ei ole vuosirenkaissa. Tuo on puhdas mekaaninen halkeama. Tuossa on joskus ollut raskas kone.
Ehkä pari tämä oli varasto aikoinaan.
He molemmat olivat hetken hiljaa, katsellen palkkia. Ulkoa, rikkinäisen ikkunan raosta, suhisi tuuli.
Vaihdetaan se, Olli totesi.
Vaihdetaan, mutta sama rakenneratkaisu. Eilen selasin vanhoja papereita arkistossa, siinä mainittiin, että puut tuli Päijänteen pohjoispuolelta, vanhaa tervaleppää.
Missä nykyään löytää oikeaa lautaa…
Tunnen yhden tukkurin Pohjanmaalta, tein sinne töitä Sörkän vanhalla työllä. Hoidan.
Olli nyökkäsi ja nousi seisomaan. Jäykkä, pitkä mies, joka kuunteli pää vähän kallellaan niin kuin mietiskellen sellaista tyyppiä jotkut pitivät hajamielisenä. Mutta Olli kuunteli tarkasti ja vastasi reippaasti, ei koskaan keskeyttänyt. Aino oli tottunut ja arvosti sitä.
Haluatko teetä? Kiehautettiin jo termariin, Olli tarjosi.
Haluun.
He siirtyivät käytävään, josta Olli otti esiin termoksen ja kaksi muovimukia. Kaatoi.
Sä oot tänään… Olli ei jatkanut, katsoi vain Ainoon.
Miten?
Jotenkin koossa pidätetty.
Aino hymyili.
Tarkoittaa, että aamulla soitti joko tytär tai sisar.
Aina ei tarvinnut selittää enempää. Olli ojensi mukin.
Tee maistui paremmalta kuin markettipussista.
***
Tamarasta puheen ollen, he tapasivat sunnuntaina. Sisko ilmestyi ovelle yllättäen, pirautti alaovelta: “Avaa, toin piirakan.” Aino laski sisään.
Tamara oli kolme vuotta vanhempi, asui Kalliossa miehensä Veikon kanssa, teki kirjanpitäjän töitä rakennusliikkeellä, ja hänen maailmankuvansa oli kiveä. Tuulijakkana hän seisoi käytävällä, vilkaisi kylppäriin ja totesi lapsuudesta tutulla ilmeellä, jossa yhdistyi sääli ja ylemmyys:
Herrajestas, onko tää vessa vai komero?
Vessa.
Laatat halki.
Toin piirakan, muistutitko siitä?
Toin. Tamara siirtyi keittiöön, asetti kaali piirakan pöydälle, silmäili ympäriinsä. Selitäpäs nyt. Kolmen huoneen arvokämppä, parketti, keskustassa, järkevä mies. Eihän Veikko sua lyönyt?
Ei.
Pettikö?
En mä tiedä, ehkä… ei kiinnostanut enää.
No mikä sit? Ootko hullu, että jätät vanhoilla päivillä tällaisen elämän?
Aino nosti lautaset pöytään.
Tamara, älä nyt jaksa.
Siis mitä? Olen sun sisko! Mulle pitää puhua. Saara itkee, Mikko soittelee mullekin, ihmettelee mitä sulle kuuluu. Hyvä mies!
Hyvä mies, Aino myönsi, jollekin toiselle. Leikkaatko piirakan?
Aina sama. “Leikkaatko piirakan.” Et koskaan tahdo puhua.
Mä juttelen. Oon selittänyt monta kertaa.
Et mitään selittänyt! “Ei ollut hyvä olo.” Kellepä aina on. Luulis, että nuorena juostaan, mutta sinä… olet yksin tässä kolossa, tienaat nippanappa.
Aino katsoi siskoaan. Tamara istui vastapäätä, pehmeänä ja lämpimänä beigensävyisessä villapaidassaan, enkä voinut olla vihainen hänelle: hän ei oikeasti tajunnut.
Toma, Aino sanoi vähäeleisesti.
Sä selviät ilman muakin, minä sanon, Tamara totesi leikaten piirakkaa.
Aino pyöräytti päätään: Kyllä mää selviän, omalla ajallani.
Tamara tuijotti.
Mitä sä höpiset?
Ei mitään. Aino tarttui veitseen, alkoi leikata piirasta. Onko kaali?
On. Tamara ei saanut Ainoon otetta. Lääkärilläkö käyt?
Käyn.
Mitä sanoo?
Että teen oikeita valintoja.
Niinhän ne kaikki sanoo, niille maksetaan siitä.
He joivat teetä piirakan kanssa, Tamara kertoi Veikon selkävaivoista, naapurin koirasta, joka räksytti aamuisin. Aino kuunteli. Ulos ehti jo hämärä, koivu näytti tummalta.
Lähdön hetkellä Tamara pysähtyi ovelle.
Olisit nyt vaikka laittanut Mikolle viestiä, hän sanoi. Ihminen kuitenkin huolissaan.
Laitan, sanoi Aino.
Tiesi kuitenkin, ettei laita.
***
Mikon kanssa Aino eli kahdeksan vuotta yhdessä. Eivät menneet naimisiin Mikko oli sitä vastaan, eikä Aino hoksannut ajoissa, mitä se merkitsee.
Alkuun kaikki tuntui hyvältä. Mikko oli huomaavainen, vei ravintolaan, teatteriin, yhdessä käytiin Italiassa ja Prahassakin. Hän kehui Ainoa fiksuksi, puhui kulttuurista. Mutta jotain muuttui, hitaasti, melkein huomaamatta, kuin hiushalkeama vanhassa tapetissa.
Ensin pienistä asioista. Kerran Aino puki vihreän mekon Mikon työjuhliin, parhaan mitä tiesi. Mikko vilkaisi: “Oletko ihan varma?” Aino vaihtoi mustaan.
Sitten tulivat ääneen lausutut rivit ruuanlaitosta, tavasta puhua ystäville, töistä siitä miten Aino teki “liikaa töitä näin pienillä tuloksilla”. Hän sanoi sen lempeän järkevästi, niin ettei siitä saanut otetta.
Aino, kyllä sä tajuat, ettei restaurointi johda mihinkään. Se on umpikuja vailla kunnianhimoa.
Mullakin on tavoitteita.
No mutta Mikko hymyili. Sä oot hyvä asiantuntija, mutta keskinkertainen. Ei kaikkien tarvitse olla erityisiä.
Aino vaikeni, meni toiseen huoneeseen ja tuijotti tyhjyyteen, mietti mikä näissä mukavissakin sanoissa tuntui niin pahalta.
Mikko ei koskaan huutanut. Ei koskaan lyönyt. Mutta kaikella sillä perusti mielikuvaa, jossa Aino oli olematon ilman häntä että työ, ystävät, maku olivat vähäpätöisiä. “Olet minulle kiitollisuudenvelassa.” Aino keitti kotiruuat miettien, menikö suolaa liikaa, soitti ystävilleen miettien soittiko liian usein, käveli neuvotteluihin epävarmana. Sisäinen ääni oli Mikon.
Ja sitten tuli se yksi ilta.
Olivat Mikon ystävillä, Reijalla ja Jannella, Punavuoressa. Joku mainitsi uutta korttelihanketta, Aino kommentoi rakentamisen ratkaisuja että julkisivu on epäonnistunut, kehittäjä vain säästää arkkitehdissa. Sanoi asiallisesti.
Mikko katsoi Ainoon ja hymyili sellaista vanhaa hymynsä.
Aino on teoreetikko, Mikko sanoi. Ei ole tehnyt pitkään aikaan mitään isoa.
Seisoi pöydässä tovi hiljaa. Reija katsoi Ainoon, Janne otti lasin.
Aino hymyili.
Söi loppuun, joi viinin, piti keskustelun yllä. Tilasi taksin. Kun Mikko höpisi kotimatkalla muista asioista, Aino katsoi ulos ja ajatteli vain yhtä selkeää ajatusta: en jaksa enää.
Ei että hän olisi paha ihminen, ei että olin onneton. Vain: en enää jaksa.
Kolmen kuukauden päästä Aino muutti pois. Etsi asunnon Pihlajamäestä, pakkasi tavarat kahteen autoon ja jätti avaimet ja lapun pöydälle: “Anteeksi.”
Jälkeenpäin mietti miksi edes tämän sanan kirjoitti. Sillä ei ollut tarkoitusta. Se vain tuli.
***
Marraskuu Pihlajamäessä oli oma maailmansa. Lähipuisto veti Ainoa iltaisin: kiersi kotiin metsän kautta, märkien lehtien ja polun kautta. Pimeä tuoksui märiltä lehdiltä, hiljainen ilma tuntui välttämättömältä.
Kotona oli kylmä. Vanhan talon patterit joko puhalsivat liikaa tai olivat aivan jääkylmät. Keittiön hana tiputti. Vuokranantaja lupasi putkaria, mutta tätä ei koskaan kuulunut.
Aino osti lähirautakaupasta tiivisterenkaan ja vaihtoi sen itse. Puoli tuntia, kaksi murtunutta kynttä, yksi suomalainen kirosana kun jakoavain lipesi kyynärpäähän. Sitten virta päälle: vettä tuli tasaisesti.
Tuli sellainen pieni ylpeyden tunne. Naurettava, mutta aito kuitenkin.
Iltaisin Aino työskenteli keittiön pöydän ääressä. Levitti piirustukset, sytytti vanhan lampun, sen vihreäkuuppaisen, jonka osti Hakaniemen kirppikseltä 90-luvulla. Mikko ei koskaan siitä pitänyt, sanoi pilaavan interiöörin. Keskustassa lamppu oli varastossa, täällä se oli paraatipaikalla.
Työ eteni hitaasti: ensin mittaukset, sitten arkistot, sitten vaurioiden tarkastelut, sitten luonnos. Juuri tämän prosessin rytmistä Aino piti: siitä ettei voinut oikaista talo joko kestää tai ei, tiili elää tai on kuollut, historia joko on olemassa, tai se on sepitetty.
Aino kaivoi Helsingin arkistosta saagan rakennuksesta: 1800-luvulla se kuului kauppias Koivuselle, myöhemmin muutettiin kouluksi. Sodan jälkeen varastoksi. Koivusen tytär, Aliisa, piti siellä lastenkoulua. Yhdessä arkistokuvassa nainen istui ryhdikkäänä, katsoi kameraan kuin tietäen kuvaajaa enemmän.
Aino katseli kuvaa pitkään.
Sitten jatkoi piirustuksia.
***
Olli kysyi kerran, miksi hän päätyi restaurointiin.
Istuttiin Ollin autossa, kone lämmittelemässä, ikkunan takana ensilumi.
90-luvulla mä rakensin uudiskohteita, selitti Aino. Koteja, liiketiloja, rahaa tuli. Sitten kerran kävin sattumalta ystävän kanssa pienessä kirkossa Hyvinkäällä, ja kaikki muuttui.
Kaikki?
Ymmärsin että tämä on merkityksellistä. Että tämä on tärkeämpää.
Olli nyökkäsi.
Harvinaista, että tajuaa mikä on tärkeää.
Tajusitko itse?
En heti. Tein pitkään sitä, mitä piti, kunnes pysähdyin.
Aino katsoi Olliin. Hän tuijotti ulos, kohti katoamispisteen suuntaan.
Ja sitten?
Sitten tämä. Viittasi kohti näkymätöntä kartanoa. Olen tyytyväinen.
Autossa oli lämmin, nahka tuoksui, ja vähän kahvihöyryä.
Lähdettiin yhdessä arkistoon.
***
Mikko ilmestyi keskiviikkona.
Aino ei odottanut. Kello oli kahdeksan illalla, hän söi jogurttia piirustusten äärellä. Ovella soi perinteinen summeri.
Aino avasi luuli vuokranantajaksi tai naapuriksi.
Mikko seisoi rappukäytävässä, pitkässä villakangastakissaan, käsissään kukkakimppu krysanteemeja. Aino ei koskaan niistä pitänyt. Kahdeksassa vuodessa ei oppinut sitäkään.
Moi, Mikko sanoi.
Aino jäi tuijottamaan sekunniksi.
Mistä sä sait osoitteen?
Saaralta.
Tämä meni muistiin, mietiksi myöhemmin.
Mitä sä haluat?
Puhua. Mikko hymyili, se tietty hymy. Päästätkö sisään?
Aino epäröi sekunnin, astui sitten syrjään.
Mikko astui eteiseen, katsoi ympärilleen: pieni tila, haalistuneet tapetit, vinossa oleva naulakko, kengät oven pielessä.
Sä asut täällä?
Asun.
Aino… Mikko tarttui käteen, Aino ravisti pois. Hän ei loukkaantunut, siirsi vain kukat toiseen käteen. Kuule mä tajuan, että kaipasit aikaa. Puoli vuotta on mennyt. Nyt on riittänyt.
Mitä tarkalleen on riittänyt?
Että olet yksin, otat tilaa. En tiedä miksi sen kutsua. Siirtyi keittiöön, katsoi piirustuksia pöydällä. Työskentelet?
Työskentelen.
Mikä projekti?
Käpylän kartanon restaurointi.
Onhan se sulle hyvä. Mikon tuttu alentuva sävy.
Ylipäätään hyvä. Talo 1800-luvulta.
Mikko laski krysanteemit piirustusten päälle. Aino siirsi pois.
Aino, tajuatko mitä teet? Elät täällä. Heilautus. Näissä oloissa.
Tiedän missä olen.
Haluan, että tulet takaisin.
Aino katsoi Mikkkoon. Mies oli hyvässä kunnossa, kuusikymppinen, mutta nuorekkaana. Takki istui hyvin.
Miksi?
Mikko hämmentyi hetkeksi.
Miksi?
Miksi haluat minut takaisin?
Kaipaan sua.
Mitä sinussa kaipaat?
Aino, tämä keskustelu on outo.
Tavallinen. Sinä sanot että kaipaat, minä kysyn mitä tarkalleen. Mitä osaa kaipaat?
Mikko katsoi. Hänellä oli se ilme, jonka Aino tunsi: ärsyyntynyt mutta kohteliaasti pidätelty.
Kaipaan sua ihmisenä. Oltiin kahdeksan vuotta yhdessä.
Muistan.
Niin vaan kävelit pois?
Olin kävelemässä kahdeksan vuotta, sinä et nähnyt sitä.
En ymmärrä.
Tajuan että et.
Selitä.
Olen selittänyt, Aino sanoi tasaisesti, yllättävän rauhallisena. Muistatko illan Reijalla ja Jannella?
Mitä iltaa?
Kun sanoit, että olen vain teoreetikko, etten ole pitkään aikaan saanut mitään aikaan. Vieraille.
Vitsailin. En muista tarkkaan, mutta varmaan vitsailin.
Ehkä. Mutta niitä “vitsejä” tuli paljon. Mä muistan ne kaikki.
Olet liian herkkä.
Ehkä.
Ei ollut tarkoitus loukata.
Ehkä ei. Mutta silti tuli paha olo.
Yhdestä pikkuasiasta.
Kahdeksan vuoden pikkuasioista.
Mikko oli hetken hiljaa. Katsoi taas ympärille, tiskipöydän lasia, vihreäkuuppaista lamppua.
Viihdytkö oikeasti täällä? epäilevä sävy.
Aino mietti hetken, vastaten sydämelleen, ei Mikolle.
Vaihtelevasti. Välillä raskasta, yksinäistäkin. Mutta täällä on silti parempi kuin siellä.
Se on harhaa.
Ehkä. Mutta minun harhani.
Mikko nappasi takkinsa tuolilta. Näytti hetken siltä kuin olisi sanonut jotain aitoa, paljastanut muuta kuin jääräpäisyyttä.
Aino, eihän me olla vieraita.
Ei, sanoi Aino. Mutta ei enää omiakaan. Mikko, mene kotiin.
Mikko seisoi vielä hetken, sitten meni eteiseen. Otti takkinsa, avasi oven.
Tuut vielä katumaan, hän sanoi.
Ei uhka. Melkein myötätuntoa.
Voi olla, Aino myönsi.
Ovi sulkeutui. Aino jäi seisomaan, katseli oven keinonahkaa ja pientä silmäreikää. Sitten palasi keittiöön, laittoi krysanteemit hillopurkkiin, veti vettä. Ovathan ne kukkia, sääli heittää pois.
Palasi piirustusten ääreen.
Ratikan kolina kuului vielä mutta nyt sitä tuskin edes huomasi.
***
Konseptin esittely pidettiin joulukuun puolivälissä. Esityssalissa oli tilaaja, lakimiehet ja perinteenhoidon asiantuntija, joka kysyi vaikeita ja pitkiä kysymyksiä. Aino vastasi. Olli täytti omalla sarallaan. Kysymys kesti vaihtotyön aikataulusta: Aino totesi rehellisesti jos puut ehtii ajoissa, pysytään suunnitelmassa, jos ei, viivästytään kolme viikkoa. Perinneasiantuntija nyökkäsi: Parempi tietää etukäteen.
Aulassa Olli kantoi kansiota.
Eiköhän tämä mene läpi, Olli sanoi.
Niin arvelen.
Olli vilkaisi Ainoon ruuhkaisella käytävällä, muiden projektimaailmojen ihmiset kulkivat ohi.
Mennäänkö syömään? Tuossa on hyvä ravintola. Juhlitaan.
Aino mietti.
Mennään.
He kävelivät läpi joulukuisen Helsingin, Käpylän valot ja vanhat rakennukset, kadunvarsilla pehmeä lumi. Olli kulki rinnalla, pää hitusen vinossa kuten aina. Keskustelu oli tasaista. Puhuttiin puutavaran vaikeudesta, siitä että perinneasiantuntijan tyyli oli tiukka, mutta hyvä. Ja siitä, miten pimeä tulee niin aikaisin.
Ravintola oli pieni, rauhallinen, puupöydät ja raskaat verhot. Otettiin lämmintä ja lasilliset punaviiniä. Juteltiin pitkään, ei vain työstä. Helsingistä, siitä miten kaupunki muuttuu, kirjallisuudesta. Aino huomasi, ettei katsonut kelloa.
Lähtiessä Olli piti kiinni Ainon takista, kun tämä veti päälle. Pieni ele, arkipäiväinen. Aino ei ajatellut siitä muuta tai ehkä vähän.
Ulkona Olli sanoi:
Mukavaa tehdä töitä yhdessä.
Aino vastasi:
Niin minustakin.
He suuntasivat kumpikin eri suuntiin, kumpikin omaan metroonsa.
***
Kolme päivää ennen esittelyä Saara soitti illalla.
Äiti… nyt oli toinen ääni. Voinko tulla?
Tule vaan.
Saara saapui pullon punaviiniä ja jotenkin ratkaisseen oloisena, vaikka ei vielä tiennyt, miten puhua. Hän muistutti Ainoa nuorena samat poskipäät, samat kädet. 32-vuotias, graafinen suunnittelija, asui poikaystävänsä kanssa Sörnäisissä.
Istuttiin keittiössä. Aino kaatoi viiniä tavallisiin laseihin niitä oli vain yksi jalallinen, toinen varalla.
Onko hän soitellut sulle sen jälkeen kun kävi täällä? Saara kysyi.
Ei. Joskus tekstaa.
Mitä kirjoittaa?
Sitä sun tätä, en aina vastaa.
Saara pyöritteli lasia.
Mä annoin sen osoitteen. Ootko vihainen?
En.
Luulin kai, että jos näette, puhutte…
Puhuttiin.
Ja?
Hän lähti.
Saara vaikeni. Sitten katsoi lasiin ja sanoi:
Mä olin koko ajan hänen puolellaan, tajuatko sen?
Tajuan.
Yritin järkeillä, että sä… että sun pitää vain tajuta tulla takaisin normaaliin elämään. Säälitti häntä, niin yksinäinen, eksynyt.
Se osaa esittää.
Niin. Saara katsoi äitiin oikeasti. Sanoisitko, että sulla oli paha olla?
Oli… tosi paha.
Mikset kertonut mulle?
Aino mietti.
Ehkä kun… silloin kun sua ei lyödä, ei petetä eikä häädetä, on vaikea selittää miksi paha olo kasvaa. Varsinkin kun tytär näkee isäpuolta vain parhaimmillaan.
Saara nousi, kiersi pöydän, halasi. Yllättäen, tiukasti. Aino jähmettyi, halasi takaisin. Saaran tukka tuoksui samalta päärynäshampoolta kuin teininä.
Sä et oo hullu, totesi Saara. Toma on väärässä.
Aino naurahti, hiljaa.
Kiva kuulla.
Juotiin viini loppuun. Saara tutki piirustuksia ja kyseli kartanosta. Aino selitti, näytti valokuvan Aliisa Koivusesta. Saara sanoi: Se näyttää ihan sulta. Aino katsoi kuvaa. Ehkäpä.
Saara lähti yhdentoista jälkeen. Lupasi tulla seuraavana lauantaina.
Aino tiskasi, laittoi piirustukset pois, jäi seisomaan ikkunan eteen.
Raitiovaunuja ei enää kulkenut, oli yö. Alhaalla piha hiljeni siniseksi. Yhdessä asunnossa paloi valo, hahmo liikkui ikkunassa.
Aino ajatteli, että pitäisi soittaa Ollille ja varmistaa kellarirakenteen detalji. Mutta oli jo myöhä, päätettiin jatkaa aamulla.
***
Esittely meni läpi projektin neukkareissa. Tilaaja vaati tarkkuutta, juristit esittivät lisäkysymyksiä, perinteenhoitaja palautti maan pinnalle. Aino vastasi rauhallisesti, Olli täydensi. Kerran kysyttiin aikatauluja, Aino myönsi: jos puut tulee ajallaan, pysytään suunnitelmassa jos ei, viivästytään kolme viikkoa. Parempi tietää heti, hän totesi. Perinneasiantuntija arvosti sitä ehkä eniten.
Jälkeenpäin Olli tuli käytävälle kansio kädessä.
Veikkaan, että saadaan lupa, Olli sanoi.
Niin minäkin.
Olli vilkaisi Ainoon, muiden kiireisten projektityyppien välissä.
Mennäänkö syömään? Juhlitaan.
Aino hymyili:
Mennään vaan.
He kulkivat yhdessä pimeällä, lumisella kadulla, keskustelivat siitä ettei perinteen vahtiminen ole helppoa mutta tarpeellista, siitä miten nopeasti joulu tulee.
Pieni ravintola, kotoisa, paksut verhot ja puiset pöydät. Hyvää ruokaa, vähän punaviiniä. Pitkä keskustelu ei vain töistä, vaan kaupungista, kirjallisuudesta, pimeästä ja muutoksesta.
Kun lähdettiin, Olli auttoi takkia päälle, ihan arjen eleenä.
Ulkona Olli sanoi pehmeästi:
Kiva että saadaan tehdä tätä yhdessä.
Aino vastasi:
Niin minustakin.
Sitten kumpikin jatkoi kohti omaa kotinsa ja punaista metroa, yössä taustalla Helsingin valot ja hiljainen ratikka.
