Löytää syyllinen oli vaikeaa. Lapset kiirehtivät joelle unohtaen sulkea papukaijan häkin. Isoäiti, palattuaan lähikaupasta, avasi ikkunan selkosen selälleen. Illalla kun huomattiin, ettei Taika ollut paikallaan, kävi selväksi, että meidän pieni aarrekas amazoninpapukaija oli kadonnut jonnekin tuulisille poluille. Kolme päivää ja kolme yötä me, unohtaen muut menot, haimme koko kesämökkialuetta päästä päähän kateissa olevaa höyhenystävää. Tuloksetta. Kukaan ei ollut nähnyt Taikaa. Lapset pyyhkivät kyyneleitä poskiltaan, isoäiti huokaili raskaasti, ja me mieheni kanssa syytimme milloin toisiamme, milloin lapsia.
Omasta koirastamme, Aira-erdelterrieristä, ei näinä päivinä ollut hyötyä. Aira oli alakuloisena. Se reagoi elävästi vain ovikellon soimiseen; silloin se ryntäsi eteiseen haukkumaan, mutta havahtui hetkessä siihen, että se haukkui yksin ja palasi ontuen matolleen uupuneena. Neljä vuotta vieraat oli toivotettu meille tervetulleiksi koiramaisella kuorolla Taika osasi matkia haukkua niin taidokkaasti, että välillä tuntui, ettei Airakaan pärjännyt sille.
Haukun matkiminen oli ollut Taikan ensimmäisiä “papukaijamaisuuksia”. Kun Taika oli vielä täysin vihreä kaikkialla niin ulkoisesti kuin luonteeltaan se käytti haukkua härnätäkseen kissaa, Mirria. Salakavalasti hiipien käpertyneen Mirrin viereen se haukahti niin kovaa korvaan, että Mirri loikkasi tismalleen paikaltaan kimeästi maukuen. Näihin ääniin liittyi hetkessä Aira, ja silloin talossa vallitsi aikamoinen sekasotku.
Mirri sieti Taikaa, vaikka toisinaan tuntui, ettei sille ollut enää voimia. Aira sitä vastoin rakasti papukaijaa lempeän vilpittömästi. Taika istui sen päässä kirjaimellisesti useasti. Yleisimmin Taika saarnasi Airalle. Se saattoi puoli tuntia matkia isoäidin sävyä ja piinata koiraa samalla kysymyksellä:
Kuka syö puuronsa loppuun?
Ja monen sekunnin teatteritauon jälkeen lisäsi moittivasti:
Meillä ei ole sikoja!
Aira otti tämän kuin lapsetkin isoäidin muistutukset ei juuri mitenkään. Joskus, kun Taika kävi liian ärsyttäväksi, se sujautti linnun alas selästään karkealla kielellään.
Taikan katoaminen tuntui kaikista, Mirriä lukuun ottamatta, henkilökohtaiselta tragedialta. Parin viikon jälkeen, kun olimme alkaneet hyväksyä ettei meidän puhelias ystävämme ehkä koskaan palaa, mökkialueella alkoi kiertää huhu, että varisparveen oli liittynyt uusi jäsen. Uusi tulokas oli kirkkaan vihreä punaisella naamalla, erityisen röyhkeä. Se ei vain raakunut, vaan haukkui ja jopa kiroili ihmismäisellä äänellä. Viimeinen huomio melkein tuhosi sydämiimme syttyneen toivon: meidän perheessämme kyllä sanat tunnettiin, muttei niitä ääneen käytetty kuin äärimmäisessä hädässä. Mutta ajattelimme, että vapaalla jalalla elävä lintumme oli ehkä oppinut uusia ilmaisuja, kuten Mirri kirppuja.
Noin kymmenen päivän päästä onni kääntyi. Kumarruin mansikkamaalla ja kuulin tutun:
No, mitäs nyt?
Kirsikkapuussa istui, keskellä mustien ystäviensä herkkubrunssia, meidän Taika.
Taikani, tule kulta, tule äidin luokse, saat herkkuja…
Taika kallisti päätään mietteliäänä.
Kaikki ovat kaivanneet sinua, sekä isä, että Elli ja Oskari, ja Airakin. Tule tänne pieni…
Kurkotin varovasti oksaa kohti. Olin melkein saanut otteen, mutta silloin:
No voi… Lampelan kakarat! Taika kajautti kyläyhdistyksen puheenjohtajan äänellä ja lensi muiden lintujen kanssa pois pihasta.
Vapaa elämä jatkui ensi pakkasiin asti. Taika ilmaantui pihalle pari kertaa, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta vakuuteltuamme sen paluuta kotiin, Taika vain asteli oksalta oksalle rauhallisesti raakkumassa ja lensi taas menojaan.
Myöhään syksyllä Taika oli yhä useammin yksin. Useammin ja useammin se ilmaantui pihaan, istuen ankeana aidalla tai puun oksalla, mutta ei tullut käteen. Silloin otimme järeämmät aseet käyttöön. Aira. Mitä Aira sanoi Taikalle, sitä ei kai kukaan tiedä, mutta kotiin papukaija palasi ylpeänä, Airan selässä ratsastaen.
Sen jälkeen kodissamme oli taas täydet äänet nyt ehkä vieläkin riehakkaammat kuin ennen.
