Se oli juuri se maaliskuu, tiedätkö?
Ei pelkkä kuukausi, vaan vuosittainen testi mielenlujuudelle varsinkin kun rakkaus on yhtä kummallinen kuin sää: välillä keväinen, välillä maailmanloppu, ja välillä joku tuntuu vaan heittäneen harmaata maalia koko Helsingin ylle.
Olegin ja Annan rakkaus alkoi maaliskuun räntäsateessa, eikä mikään muu voisi selittää sitä paremmin.
Muut parit tapasivat kirsikankukkien alla, mutta nämä kaksi törmäsivät, kun Oleg vahingossa roiskautti kuravettä Annan päälle, ja Anna, sen sijaan että olisi itkenyt, viskasi Olegin auton tuulilasiin sulaneen lumipallon, jossa Olegin mielestä oli mukana tiiliskivi.
Se oli rakkautta ensimmäisellä kimmahduksella.
Maaliskuun romantiikka Helsingissä on kumisaappaissa kulkemista.
Oleg kuiskasi puhelimeen:
Mennäänkö ulos kävelemään?
Mulla ei ole venettä, Anna vastasi fiksusti.
Mä kannan sut vaikka selässä.
Lopulta heidän treffinsä muistuttivat miesten polttaripäivää kuraisessa puistossa: Oleg kantoi Annaa sulaneiden loskalammikoiden yli, ja Anna piti sateenvarjoa, joka uhkasi lentää pois kohti Turun satamaa yhdessä heidän toivomustensa kuivista sukista.
Tiedätkö, Oleg pohti kumisaappaat lätisten, tässä on rakkauden syvyys.
Ollaan kuin ne kaksi sorsaa Tokoinrannassa.
Sorsat lensivät pois jo lokakuussa, Oleg.
Nyt ollaan vähän kuin kaksi pingviiniä, jotka vahingossa eksyivät Napapiirin ohi.
Heidän outo rakkautensa näkyi pienissä asioissa.
Maaliskuun syvin tunne ei ole sormus kuohuviinilasissa (jossa olisi kuitenkin jäähile), vaan viimeinen puolikas Burana, jaettu puoliksi.
Tässä sulle, Oleg ojensi Annalle puolikkaan keltaisesta tabletista.
Sydämestä irrotan.
Miksi siinä on kissankarvoja?
Se on mauste.
Parantaa vastustuskykyä.
Anna katsoi Olegia, hullussa tupsupipo päässä, punainen nenä ja silmissä sekoittunut keväthulluus, ja tajusi: tämä on se.
Se kosminen bugi, joka laittoi kaksi ihmistä yhteen ja he osaavat nauraa, kun molemmilla on kuumetta (mitä miehelle, kuten tiedät, on melkein loppuun asti).
Se romanttisin hetki tuli kuun lopussa: aurinko vihdoin näkyi ja paljasti kaiken, minkä talvi oli peittänyt.
Kaupunki näytti lavasteilta elokuvassa Kunnossapito kapinoi.
He seisoivat Siltavuoren sillalla.
Tuuli puhalsi kuin olympiapainija, Olegin takki oli lähdössä omille teilleen.
Anna, Oleg huusi, yrittäen puhua kevään huminaa ääneen, mä haluan sanoa Sä olet mulle kuin kuin kevään ensimmäinen leskenlehti!
Yhtä kalpea ja pusket läpi roskan?
Anna kysyi, korjaten kaulahuivia, joka kiersi pään ympärillä jo kolmatta kertaa.
Oleg jäi momentiksi sanattomaksi.
Ei, vaan yhtä sitkeä.
Vaikka tämä hanurimainen maaliskuu, sä olet vielä tässä.
Vaikka pudotin sun puhelimen loskaan, joka oli oikeasti lätäkkö.
Anna katsoi häntä ja niisti nenänsä juuri samaan aikaan kun ratikka meni ohi.
He nauroivat.
Mennään kotiin, leskenlehti-sankari.
Mä ostin kilon sitruunoita ja etsin glögireseptin.
Jos selvitään tästä sunnuntaista, mä julistan meidän rakkauden kulttuuriperinnöksi.
He kulkivat, väistellen jalkakäytävän kuplivia jäävuoria.
Se oli syvää rakkautta syvyyttä juuri polveen asti, sillä naapurin rappukäytävässäkin oli vettä sen verran.
Mutta se ei haitannut.
Koska juuri se maaliskuu ei ole sitä, kuinka puhtaat kengät on, vaan kenen kädestä pitää kiinni, kun molemmat luistelee kohti väistämätöntä huhtikuuta…
Vuosi meni.
Uusi juuri se maaliskuu alkoi.
Kaupunki muuttui taas elokuvan Vesimaailma lavasteeksi, budjetilla muutama euro.
Oleg ja Anna katselivat valtavaa lätäkköä, joka oli valloittanut koko pihan yön aikana.
Naapurit painautuivat aitoihin, yrittäen kulkea jään reunalla, ja joku eläkeläinen katsoi taivaalle toiveikkaasti pelastushelikopteria tai edes lokkia oksa suussa.
Oleg, Anna vilkaisi uusia valkoisia lenkkareitaan, jotka osti ylivertaisessa optimismissa, Me ollaan jo aikuisia.
Meillä on asuntolaina, työ ja vuoden raportti.
Ei kai me voida vaan…
Voidaan, Oleg keskeytti ja nappasi selän takaa kirkkaan keltaiset kumisaappaat, joissa oli iloisia ankkoja.
Ostin ne eilen.
Sun koko.
Anna huokaisi.
Se oli sitä syvää rakkautta, kun toinen ei tiedä vain jalan kokoa, vaan myös valmiuden hullutella.
Viiden minuutin päästä he seisovat lätäkön keskellä.
Vesi lätisti, aurinko kimalsi likaisissa jäänpaloissa, ja ohikulkijat tuijottivat kuin he olisivat karanneet hyvin hoidetusta, mutta suljetusta laitoksesta.
Kuule, Anna hyppäsi ja nostatti kunnon roiskeet naapurin minkkipipoon.
Tässä on paras kevätstartti ikinä.
Tämä on Keltainen ankka -koodi, Oleg sanoi vakavasti.
Universumi yritti hukuttaa meidät synkkyyteen, mutta meillä on vesitiiviit kantapäät.
He seisoivat keskellä tätä kevään kaaosta naurettavia, märkiä, mutta täysin rytmissä yhdessä.
Se oli omituista rakkautta, jonka tajuaa vain sellainen, joka osaa löytää pohjan siellä, missä muut näkevät vain mutaa.
Oleg halasi Annaa, ja juuri silloin aurinko paistoi niin, että heidän takeistaan nousi höyryä.
Me höyrytään, Anna nauroi.
Ehei, Oleg hymyili.
Me ollaan vihdoin lämmetty oikeaan kevään lämpötilaan.
Sinä maaliskuuna he tajusivat: jos elämä tarjoaa lätäköitä, hanki ne kaikkein kirkkaimmat kumisaappaat ja opi tanssimaan niissä.
