Juuri ennen uutta vuotta vaimoni järjesti minulle yllätyksen eikä edes mukavan sellaisen, vaan sellaisen että olisi voinut vaikka itkeä. Takana kaksikymmentä vuotta yhteistä, omasta mielestäni onnellista elämää, komea tytärkin jo naimisissa ja lapsenlapsi annettu syliimme. Mitäpä muuta sitä mies enää voisi kaivata? Anna arjen rullata.
Mutta kaikki ei ollutkaan niin auvoista kuin olin ajatellut. Olin painanut töitä perheeni eteen, ajanut kuorma-autoa ympäri maata vuosikaudet, ollut kuukausia poissa kotoa, jotta vaimoni ja tyttäreni eivät joutuisi mistään luopumaan.
Kuitenkin selvisi, että vaimoni oli jo kauan sitten löytänyt lohtua toisaalta mutta minulle hän vain valitteli ikävästä ja nyyhkytti puhelimeen: Odotan sinua, uni ei tule, tyyny märkä kyynelistä… Kaikki tapahtui ihan kuin jostain vanhasta vitsistä: Ja mies palasi työmatkalta aikaisemmin kuin oli suunnitellut…
En jaksanut alkaa riidellä. Keräsin hiljaa tavarani, tärkeimmät paperit, istahdin autoon ja ajoin pois. Kun pääsin kaupungin ulkopuolelle, pysähdyin. Kädet tärisivät, järki ei ottanut uskoakseen, että tällaista saattoi käydä.
Kaikki elämässäni oli ollut perheen puolesta. Lähetin naiset lomailemaan, ostin auton, remppasin asunnon. Kun oli aika saatella tytär naimisiin, järjestin kunnon häät. Matkoilta toin aina lahjoja, soitin monta kertaa päivässä, ikävöin mutta hänellä oli omat touhunsa jo silloin. Kylläpäs teki miehen nöyräksi.
Totta kai kukaan ei ole täydellinen. Monet kavereistanikin pitivät välietappeja reissuillaan. Mutta minä olin pitänyt itseni aisoissa, rakastin ja säästin tunteeni vaimolleni. Ja kaikki valui hukkaan.
Laitoin auton liikkeelle, mutta en tiennyt minne olin matkalla. Ajatukset myllersivät, pettymys ja viha sekoittivat kaiken. En keksinyt parempaa kuin lähteä synnyinseudulle. Sinne oli yli kolmensadan kilometrin matka mitäpä siitä, kauemmas kotoa, tai oikeammin sanottuna siitä kodista, joka oli historiaa.
Puhelin piippasi tauotta. Kaksikymmentä soittoa, vaimo ja tytär vuorotellen, mutta minä laitoin puhelimen kiinni. En halunnut enää kuulla kenestäkään. Petturuus tuntui kuin olisi saanut ämpärillisen jäistä vettä päälleen.
Silmissä pyöri koko elämä. Mielessä niin monet muistot: kun astuttiin ulos maistraatista, kun hain tyttären synnytyslaitokselta, kun saatoin ekaluokkalaisena kouluun, kun palasin kotiin kukkakimpun kanssa… Kaikki hyvä ja valoisa. Miten en osannut huomata että rakkaus hiipui?
Anoppini, varhaisempina vuosina, sanoi monta kertaa: Ei se raha tuo onnea. Miehen voit vielä menettää. Ei ole hyväksi, että istuu kuukaudet pois kotoa. Siitä se perhekin rikkoutuu. Hän taisi aavistaa tulevan.
Kylälläkin mummot välillä vihjailivat, mutta en välittänyt. En tuntenut, en nähnyt mitään. Ja nyt vain ajoin sinne minne silmä kantoi.
En ollut varma, oliko kotitaloni enää pystyssä. Kymmenen vuotta siitä kun olin viimeksi siellä käynyt. Ehkä koko kyläkin oli rapistunut jo olemattomiin. Ja nyt minä olin matkalla sinne keskellä talvea, juuri vuoden vaihtuessa. Kiva yllätys vaimolta, ei olisi uskonut.
Matkalla pysähdyin pieneen kyläkauppaan ja ostin ruokaa näköjään olin oikeassa, sillä kun tie kääntyi peltojen halki, ei kauppaa enää missään ollut. Vanhoja kyläteitä, joissa ennen oli taloja talon vieressä, nyt enää harvoin jokin valo. Lunta tuli sakeasti, tuuli ujelsi, mutta tien kyllä muistin ulkoa. Rakastin lapsuuden kylääni.
Äiti ei koskaan suostunut muuttamaan luokseni kaupunkiin, vaan jäi vanhaan taloon. Olin hänelle myöhäinen ja ainoa lapsi. Hän rakasti minua, mutta ei koskaan halunnut olla tiellä. Syvällä sisimmässä ymmärsin häntä oma koti, vanhat huoneet; ei sieltä lähtö helppoa ole. Koetin silti tehdä parhaani hänen eteensä. Hän ei suostunut: Täällä on helpompi hengittää. Kaupungissa kuihdun pois. Anna mun olla juurillani.
Lopulta hän sinne jäikin ja haudattiin kylän multiin. Suljin talon ja en enää koskaan käynyt siellä.
Lumimyräkkä yltyi. Vielä kymmenen kilometriä matkaa. Valoja harvoissa taloissa. Vihdoin mutka, jonka jälkeen lapsuudenkyläni olisi. Kotikadun ajoin tuskin eteenpäin päästäen useimmat ovet ja ikkunat laudoitettu. Vain yksittäisessä talossa tien varressa paloi valot.
Siinä se ränsistynyt kotitalo. Aita lahonnut, laudat akkunasta pitivät vielä. Kahlaisin hangessa portille, joka repsotti auki. Kuistin piilopaikasta löysin avaimen; täällä kylällä vain harva ovi lukkoon pantiin, joskin minä aikoinaan lähteissäni laitoin varmuuslukon. Vähän huvittavahan se oli, valtava lukko heppoisessa ovessa, jonka halutessa nosti saranoilta.
Avainta sai puristaa ja vääntää, mutta ovi antautui. Kännykän taskulampulla valaisin sisään. Löysin katkaisijan tupaan leimahti valo. Kaikki oli kuin lähtöni päivänä, hiljaista ja pölyistä, viileää; äidin läsnäolo vain puuttui.
Ensimmäisenä hain liiteristä kuivaa puuta. Varastoa oli jäljellä. Sytytin vanhan uunin ja klapit räsähtivät ilolla liekkeihin kuin olisivat odottaneet vuosia tätä hetkeä. Lämpö kiertyi kamariin. Kaivoin ämpärillä vettä, kylän kaivo yhä antoi vettä vaikkei kylää melkein ollut. Keitin veden sekä teekattilassa että padassa.
Pian liesi lauloi ja minä pesin pölyt nurkista. Olen aina tehnyt töitä, lapsesta asti, autoin äitiä ja tartuin joka työhön, oli se nyt miesten tai naisten hommaa.
Reilun puolen tunnin päästä kotoa huokui lämpö ja raikkaus. Nostin ostokset pöytään, leikkasin makkaraa, juustoa ja tummaa ruisleipää, avasin purkkilihapadan ja paistoin kananmunia. Kello, jonka vein, löi yksitoista.
Kohta vaihtuu vuosi. Tästä se uusi alku koittaa. Vielä en tiedä miten, mutta kuten äitini sanoi: Aamulla olet viisaampi kuin illalla. Huomenna mietin. Nyt otan vanhalle vuodelle jäähyväiset.
Kaadoin itselleni pienen lasillisen, mutta ennen kuin ehdin maistaa, joku koputti rajusti ikkunaan. Melkein säikähdin.
Kylässä joku siis vielä asuu, mietin, ja menin avaamaan oven. Sisään astui nainen, jonka olkapäillä lumi suli hartiahuiviin. Hän katsoi minua silmät itkusta turvonneina, pelokkaina.
En tiedä nimeänne, olen asunut täällä vasta kolme kuukautta. Minulla on hätä poika on sairaana, eikä lääkäriä ole lähettyvillä. Kylässä enää kymmenkunta taloa. Pelkään, että kyse on umpilisäkkeestä itsellä aikanaan oli samanlaista. Kun näin valosi, juoksin tänne. Pojan olo huononee.
Vedimme kummatkin päällysvaatteet päälle, otin mukaan lapiot tiesin, että lumipyry oli tukkinut teitä. Nappasin pojan syliin, hikipäisen ja itkevän, ja lähdimme matkaan. Onneksemme pääsimme tielle asti. Matka kuntaan vaati vielä pari kertaa lumikolan käyttöä, mutta perille päästiin.
Puolentoista tunnin päästä oli lääkäri paikalla. Nainen oli arvannut oikein, poika vietiin leikkaukseen. Kello näytti kahta yöllä.
Uusi vuosi koitti juuri…
Anteeksi, että pilasin teidän juhlanne.
Lakkaa siitä, tärkeintä on että kaikki menee hyvin.
Istuttiin hiljaa sairaalan käytävällä. Nainen itki katse ovenpielessä. Odotus oli piinaavaa. Lopulta lääkäri saapui:
Hyvä että ehdimme. Enää ei tarvinnut odottaa. Voitte hetken kuluttua tavata poikanne.
Jäämme sitten tänne aamuun, matka kotiin on pitkä.
Niin haluatte. Hyvää uutta vuotta. Kohta hänet siirretään osastolle.
Odotimme penkillä aamuun asti. Äiti, jonka nimi oli Maija, pääsi pian poikansa luokse. Riku heräili tokkurasta.
Jätin heidät sairaalaan, palasin kylään, lämmitin taloni ja nukuin syvään. Iltapäivästä vein tuliaisia uudelle tuttavaperheelle. Riku jo virnisteli, mutta oli surullinen ettei päässyt tapaamaan Joulupukkia eikä saanut palopeliä, jota toivoi.
Joulupukki käy aina meillä, piilottaa lahjan kuusen alle. Tänä vuonna ei kai ehtinyt tiedän, ettei hän tule savupiipusta, vaan ovesta. Olen jo iso tätä ymmärtämään.
Joulupukki piileskeli usein meilläkin, joskus jätti lahjan rappusille tai navettaan. Ehkä sinun palkintosi on piilossa kulman takana. Etsi sitten, kun pääset kotiin.
Olisipa niin. Olen ollut ihan kiltti, eikös niin äiti?
Maija nyökkäili, ja sanoi lopulta:
Riku, lääkärit eivät salli olla niin paljon vierellä, minun pitää ottaa välillä taukoa. Sinä pärjäilet, kun kaveriakin on osastolla, eikö?
Kyllä minä pärjään. Mene vain, etsi lahjani ennen kuin lumi hautaa.
Veimme Maijan kotiin. Hän kiitti keksimästäni lahjajutusta, tunnusti ettei ollut edes varaa ostaa pojalle lahjaa; olivat muuttaneet paikkaa salaa ex-miehen juopottelun ja väkivallan takia. Tädin vanha talo jäi heidän käyttöönsä mies ei siitä tiennyt. Uusi elämä oli alkanut.
Kävin kaupassa ja ostin Rikulle hienon palomiehen auton ja vähän makeisia.
Yritti kieltäytyä lahjoista: Nämä ovat liian arvokkaita, ei sinun olisi tarvinnut kustantaa vieraan lasta… Sanoin, että haluan kerrankin ilahduttaa jotakuta uudenvuoden aikaan.
Viikko kului kylällä. En ehtinyt pitkästyä Maijalle oli mukava auttaa: pilkoin polttopuita, aurailin pihaa, moikkasin Rikuakin sairaalassa. Hän oli ensi kertaa yksin osastolla.
Toipui hyvin, kotiutui pian. Heti perillä lähti etsimään palkintoa. Nauraen löysi lelun eteisen vaatekomerosta.
Ei Joulupukki unohtanutkaan minua! Voi, kyllä hän on olemassa! Äidillä ei olisi varaa ostaa tällaista autoa. Tiedätkö miten kallis tämä on?
Lahjojen antaminen on ilo.
Maija kutsui minut illalliselle. Kiitin lämmin kotitunnelma tuntui hyvältä.
Mihin perheesi jäi?
Siellä ne oli, nyt ei enää. Voidaanko tästä puhua joskus toiste?
Ilta kului nopeasti. Riku nukahti leikkinsä päätteeksi.
Rehellisesti en tahtoisi lähteä, mutta kai täytyy. Huomenna lähden taas tien päälle.
Saammeko me odottaa, että tulet vielä? Riku kysyy varmasti heti aamulla.
Sanohan vaan terveisiä. En tiedä palaanko elämä on niin solmussa. Mutta te jäitte mieleen, todella paljon… Hyvää yötä.
Ajoin pois. Kuljin reilun parin viikon reissun, mutten saanut Maijaa ja Rikua mielestäni.
Paluumatkalla kävin kaupungissa tapaamassa tytärtäni ja vein tuliaisia lapsenlapselle. Vaimon ovelle en mennyt ilmoitin vain jättäneeni avioeropaperit.
En tiennyt mitä seuraavaksi. Viikon lepäsin, mutta lähdin uudelleen kylään Maijan luo. Jotenkin kaipasin sinne, Maija ei jättänyt rauhaan ajatuksiani.
Riku oli pihalla vastassa, ojensi kättä melkein aikuiseen tapaan:
Kesti aika kauan, että palasit. Äiti on sinua kaivannut.
Onko niin sanonut?
Ei se sitä ääneen sano. Mutta osaan lukea, kun se käy aina ikkunanläpi kurkkaamassa kun auto ajaa ohi. Menee se tupaan, juttelitte varmaan. Minä menen pihalle, ymmärrän kyllä.
Astuin sisään, Maija tervehti ja pyöri hellan äärellä. Hieman karsastavasti hän tokaisi:
Ajattelin ettet enää palaa, tällaiseen niemeen asti… Mikä täällä vetää?
Älä noin sano. Pitää miettiä kaikki. Kaksikymmentä vuotta vaimon kanssa ei ole mitään pientä. Mutta et unohtunut usein mietin sinua. Otatko vastaan tähän elämään?
Maija katsoi silmiin ja tuli halaamaan.
Aloimme elää yhdessä. Kesällä korjasin äidin taloa, laitoin juoksevan veden, kunnostin saunan, rakensimme kotia. Ostimme kanoja, kitkimme puutarhaa, vuokrasimme Maijan talon kesäasunnoksi monelle kaupunkilaiselle kelpaa. Elämä lähti uudelle raiteelle. Riku ei ollut pitkään enää vain vieras pian minua alettiin kutsua isäksi.
Elämä se on kummallinen. Kaikkea ei voi odottaa, aina tulee yllätyksiä. Ei vanhat ihmiset turhaan sano, että elämä ei ole koskaan samanlainen kuin niityn ylittäminen.
