Puhu minulle, Pulla
– Älä pelkää, Pulla! Kaikki on ihan hyvin! Ne vähän vielä huutavat ja sitten rauhoittuvat… Ehkä…
Helmi rutisti pehmoleluaan, Pullaa, tiukemmin ja sulki silmänsä. Ei pitäisi pelätä. Onhan hän jo iso. Näin mummi Marja aina sanoi. Kun kerran Helmi täytti viisi, häntä kutsuttiin kaikkien silmissä jo isoksi. Itkua hänkin häpesi, kun neuvolan täti antoi rokotteen. Vain Pullan kanssa saattoi olla pienempi, kuin muut kuvittelivat. Pulla oli nähnyt kaiken. Hän oli Helmin paras ystävä hieman kömpelö, mutta lämminsydäminen nalle, jonka äiti oli antanut Helmille kun tämä syntyi. Pullalle sai kertoa kaiken. Eikä nalle juoksisi heti kertomaan tarhaa tädille, niin kuin paras leikkikaveri Sini teki. Pulla vain kuunteli pyöreillä silmillään, eikä sanonut mitään, mutta ymmärsi varmasti. Ja kun oli pelottavaa, kuten nyt, Pulla rauhoitti parhaiten. Hänen kanssaan oli hyvä olla pehmeää ja tuttua.
Äiti ja isä olivat myös rakkaita, mutta kun he huusivat toisilleen, heistä tuli teräviä, melkein piikikkäitä. Helmi ei tiennyt miten sitä selittäisi ikään kuin kotiin olisi kasvanut hetkessä suuria orjantappurapensaita, kukaan ei päässyt toisen lähelle, ja huuto kantautui vain piikeistä piikkeihin. Miksi vanhemmat riitelivät, Helmi ei ymmärtänyt. Hehän olivat aikuisia eivätkä heidän pitäisi suuttua, vaan sopia asiat. Kieli piti löytää, niin mummi Marja sanoi. Ehkä aikuisilla ei ollutkaan vain pieniä riitoja, vaan suuria loukkaantumisia? Isot loukkaukset olivat varmaan hyvin pelottavia. Jos Helmin ja Sinin pienet närkästykset veivät ilon irtojäätelöstä ja toivat itkun, isommat loukkaukset olivat varmasti vielä kamalampia.
Helmi avasi silmänsä ja kuunteli. Nyt oli hiljaista. Se tarkoitti, että äiti varmaan meni itkemään kylpyhuoneeseen ja isä istui murjottamassa keittiössä Helmin oli taas aika. Tyttö nousi hiljaa lattialta sängynpäädyn takaa, missä oli piileskellyt, ja huokaisi. Hänellä oli ihana huone. Äiti oli pitkään miettinyt, minkä väriset tapetit ja kalusteet olisi ja kysynyt myös Helmin mielipidettä. Valkoinen sänky vaaleanpunaisella peitteellä, kaunis vaatekaappi kaikki Helmin juhlapuvut mahtuivat sinne. Hyllyillä oli jo niin paljon leluja, ettei hän muistanut edes kaikkia. Täällä oli hyvä olla. Melkein rauhallista, nyt kun riita oli loppunut. Mutta Pulla katsoi Helmiä ja Helmin oli pakko nyyhkäistä:
– Kyllä minä tiedän. Odota tässä, minä menen.
Helmi asetti nallen tyynylle ja lähti huoneesta. Ensin äiti. Se oli aina vaikeampaa. WC:n ovi oli suljettu, kuten aina. Helmi koputti varovasti:
– Äiti?
– Niin?
– Saanko tulla?
Ovi avautui, ja siinä äiti odotti, istahtaneena ammeen reunalle.
– Haluatko vessaan?
– En. Haluan vain olla sinun kanssa.
Helmi otti syvään henkeä, astui kynnyksen yli, vaikka tiesi, että kohta itkettäisi. Äiti itkisi ja rutistaisi häntä, ja lupaisi, että kaikki järjestyy. Ja Helmi itkisi myös, muttei säälistä äitiä, vaan koska tiesi, ettei kaikki järjesty. Niin se aina meni. Kauniita hetkiä kesti vain vähän aikaa, kuten Sini sanoi. Ja tottahan se oli! Silti toivoi rauhaa pidemmäksi aikaa, mutta aina kasvoi taas orjantappurat, ja piikit varjostivat jokaisen nurkan.
Helmi kuivasi silmiään ja katsoi äitiä suoraan.
– Miksi te huudatte? Jos ette rakasta toisianne, pitäisikö pysyä vähän kauempana? Näin mummi Marja neuvoi kun Sinin kanssa riitelin. Jos on kauempana, ei voi riidellä.
Saara, Helmin äiti, jäi sanattomana katsomaan tytärtään. Helmi ei ollut koskaan puhunut kotona sattuvista asioista. Saaran mielestä riidat eivät todella vaikuttaneet Helmiin hänhän oli vielä pieni.
– Miksi puhut noin, rakas? Rakastan isää…
– Valehtelet, äiti.
– Helmi!
– Jos rakastaisit, et huutaisi noin. Et riitelisi. Minuun et koskaan huuda?
Saara ei tiennyt miten selittää lapselle, että aikuisen elämä oli joskus monimutkaista. Miksi sitä korotti ääntä oliko se vihaa vai jotain muuta? Helppo kysymys: miksi?
– Sanoisin, että pitää pysähtyä ja miettiä omaa käytöstään.
– Näin mummi Marja sanoi, Helmi virnisti ja kuivasi äidin poskille valuneet kyyneleet.
– Se varmaan on oikein, Saara hymyili suolaisten kyynelten läpi.
– Sini ja minäkin sovittiin, ja riidellään vähemmän paitsi jos hän kantelee hoitajalle.
– Sinä olet jo niin iso…
– En vielä, äiti. Jos olisin, en varmaan pelkäisi näin.
– Mitä pelkäät? Saara rypisti kulmiaan.
– Että ensi kerralla kun huudatte, kumpikin lähtee pois.
– Minne me mentäisiin?
– Johonkin missä olisi hiljaista. Ei kai paha olo voi kestää ikuisesti. Onko sinulla paha olla, äiti?
– On… Mutta odota, pelkäätkö, että jätetään sinut tänne?
– Niin… Helmi alkoi itkeä oikein kunnolla. Ja Pulla jää yksin. Entä jos se hukkuu taas, kuten silloin bussissa? Sitten olen ihan yksin. Kysyin mummi Marjalta ja hän sanoi olevan liian vanha enää olla minun äiti!
– Helmi! Helmi rakas, älä edes ajattele niin! En jättäisi sinua koskaan!
– Mutta kun huudatte, muistatteko edes minua?
– Tietenkin… Saara jäi sanattomaksi. Helmi oli oikeassa. Kun pahalta tuntui, ei muistanut ketään muuta. Silloin loukkaantuminen peitti kaiken alleen.
Saara silitti tytön kiharoita. Kaikki ne kiharat, aivan kuten isällään, Ristolla. Helmillä oli juuri niin vilposet ja vaaleat kiharat kuin Saara oli toivonut. Olisipa vain jättänyt pelkonsa periytyvistä suoruuksistaan. Nyt Helmi oli mielestään maailman kaunein, jo nyt sellainen.
Kunpa elämä olisi ollutkin vain niin helppoa. Saara muisti miten he olivat Riston kanssa tavanneet. Toisella opiskeluvuodella, kiireessä, kiitäen yliopiston käytävällä, hän törmäsi pitkään ja kömpelöön poikaan, jonka silmälasit lensivät palasiksi. Hänellä ei ollut edes aikaa pahoitella kunnolla.
– Anteeksi! hän ehti huutaa kiireesti ja livahti luentosaliin.
Sen päivän tentti meni loistavasti, ja ulos tullessa Saara tanssahteli kesäfiiliksissä.
Myöhemmin, epäselvin silmin katseleva poika odotti häntä ulkona ja virnisti:
– Terve vaan, pikajuna! Kiire edelleen?
Niin hän minua kutsui juna. Etenkin kun olin äreä.
– Höhiset niin hassusti, en osaa olla vihainenkaan!
Synnytyssalissa kätilöt nauroivat, kun Risto huusi minulle:
– Jaksaa, jaksaa, höyhkäle, ponnista!
Koskaan ei tullut mieleen, että kaikki muuttuisi. Milloin hyvä loppui ja vihaaminen alkoi?
– Äiti?
– Niin, rakas?
– Onko teillä paha olla yhdessä? Oletteko loukkaantuneita toisiinne?
Hiljaa Saara jatkoi Helmin hiuksien pyörittelyä. Muistot pyörivät hänen päässään.
Kun Veli syntyi, kaikki oli jotenkin kirkasta ja hyvää. Ensiaskeleet, ensimmäinen sana, ensimmäinen matka yhdessä… Kun sain työssä kunnon onnistumisen vanhempainvapaan jälkeen, Risto oli niin vilpittömän iloinen. Hän teki meille kakun vaikka ei koskaan leiponut. Se jäi syömättä, kun oli liian makeaa, mutta muisto jäi. Koti, jonka lattialla istuimme rahat eivät riittäneet huonekaluihin vielä. Vain me kolme ja ilmapatja.
Vähitellen tuli kireyttä, pieniä riitoja. Sanat putosivat painavina kivenä väleihin, täyttäen koko kaksion ilmapiirin.
Oliko mitään hyvää enää jäljellä? Olihan toki. Kauniit hetket, tunnelma ennen lapsia. Mutta arki vei, eikä lämpöä löytynyt.
Helmi huomasi äitinsä mietteliäänä ja tiesi, että nyt olisi isän vuoro.
– Minä menen nyt Helmi irrotti itsensä ja painoi oven kiinni äidin jälkeen.
– Älä itke enää, jooko?
Saara jäi hetkeksi liikkumatta. Mieleen virtasi kaikki nämä vuodet, hyvät ja huonot. Pitäisikö laskea, kumpia oli enemmän? Ei, nyt pitäisi vain päättää: yrittää vai päättää.
Sillä välin Helmi hiipi keittiöön, missä isä istui selin ikkunaan.
– Isi?
– Lumiainen! Etkö vielä nuku?
– On vielä liian aikaista! Helmi hyppäsi isän syliin. Kuulin kun riitelitte.
– Anteeksi.
– Miksi?
– Riitelimme?
– Niin.
– En tiedä. Niin vain kävi.
– Oletko suuttunut äidille?
Helmi katsoi tiukasti isäänsä. Pitäisi ehkä useammin puhua näin suoraan. Yleensä Helmi vain halasi Pullaa ja odotti, että kaikki menisi ohi. Tyhmää, hän ajatteli nyt.
– Kuka sinulle kertoi, että äiti on loukkaantunut minulle? Risto sukelsi nenänsä Helmin hiuksiin ja haistoi niiden tuttuuden.
– Kukaan. Tiedän itse.
– Mistä tiedät?
– Kun rakastatte, halaat äitiä. Ja hän hymyilee. Kun loukkaannutte, huudatte. Eikö niin?
Risto katsoi tytärtään hetken. Hän oli kasvanut kovasti.
– Näin äitikin sanoi.
– Mitä muuta äiti sanoi?
– Että rakastaa sinua. Ja minua.
Helmi nousi sylistä ja lähti Pullan luo:
– Menen nyt Pullan luo. Hän pelkää olla yksin.
– Mene vaan Risto jäi miettimään. Milloin kaikki muuttui riidaksi? Se oli tapahtunut kuin varkain. Vauvan tulo, arjen kiireet, kiire kasvoi kinkkuksi. Kaikki aina väärinpäin, hän ajatteli. Pala kurkussa. Hän muisti sen päivän, kun Helmi sairasti ja Saara itki. Hän huusi Saaralle ja jälkikäteen tunsi syvintä inhoa itseään kohtaan. Silloin jokin muuttui lopullisesti. Väliin kasvoi muuri sanat olivat synkkiä ja painavia kuin jää.
Nyt oli hiljaista. Kylpyhuoneen vesikin oli lakannut lorisemasta. Saara varmasti laittoi Helmin nukkumaan. Risto jäi katselemaan pihan valoja ja mietti, oliko tästä piinasta tie ulos. Jos Saara lähtisi, Helmi lähtisi mukaan. Hänen maailmansa jäisi autioksi ja kaiuttomaksi. Risto muisti äitinsä sanat nuoruudesta.
– Ota aina vastuu, poika, se jää mieleen.
– Entä jos nainen on syyllinen?
– Usein mies on enemmän. Riitoihin tarvitaan kaksi, mutta mies yleensä johdattaa. Jos nainen vain tekee ja kestää, mutta ei koskaan saa aikaa itselleen, se kostautuu…
Risto nyökkäsi yksikseen keittiössä.
Seuraavana aamuna Saara heräsi myöhään. Helmin kissakellosta näki, että päiviin tuli kiire. Viime hetkellä Helmi totteli, ja päiväkoti ja töihin lähdettiin myöhässä. Saara yllättyi, kun kuuli keittiöstä kolinaa Risto oli vielä kotona. Hän astui keittiöön ja säpsähti: pöydällä odotti kotitekoinen täytekakku, mahdottomilla voikukilla koristeltu.
Miksi ihmeessä kakku? Olet nähnyt vaivaa…
Risto käännähti kohti.
– Saara, anteeksi. Olen tosi huono mies. Monessa asiassa väärässä. En ole tukenut, en katsonut, en ollut läsnä. Olet minulle kaikista tärkein. Sinä ja Helmi. Anna minulle mahdollisuus? Ehkä joskus pystyt ainakin miettimään asiaa?
Saara katsoi miestään, astui lähemmäs ja laski kätensä tämän suulle.
– Molemmat ollaan syyllisiä. Minunkin pitää miettiä. Monia asioita.
– Kuinka kauan mietit?
– Ehkä seitsemän kuukautta.
Risto epäili kuulemaansa.
– Mitä oikein…?
– Kaikki on kunnossa. Kyllä ymmärsit.
Silloin Helmi asteli keittiöön, puristi Pullaa ja hieraisi unisia silmiään.
– Oletteko nyt taas sovussa?
Saara ja Risto vilkaisivat toisiaan.
– Miksi kakku? Saako tätä aamupalaksi?
– Tänään kaikki on sallittua! Risto puristi vaimoaan. Rakastan sinua. Anna minulle mahdollisuus.
– Ja sinä minulle! Saara nauroi. Mutta pesemättömille tytöille ei kakkua anneta.
– Minä menen pesemään! Helmi laski Pullan tuolille. Meille kaksi palaa, kiitos. Minulle ja Pullalle.
– Nallet eivät syö kakkua.
– Siksi minua tarvitaan!
Useita vuosia myöhemmin Saara kävelee puistossa vaunujen kanssa, kiirehtimässä hakemaan isompaa tytärtään koulusta. Pieni Veikko heräilee, ja Saara kumartuu vaunuihin, mutta takaapäin tulee tutut ja lämpimät kädet halaamaan.
– Anna minä otan sanoo Risto, ottaa pojan syliin ja nyökkää vaimolleen. Me odotellaan tässä.
Saara hymyilee ja suuntaa koululle. Huomenna alkaa Helmin loma, liput on ostettu, matkatavarat valmiina, ja pian Veikko näkee meren ensi kertaa. Hän miettii menneitä vuosia, yrityksiä rakentaa uudelleen ei se yhdessäolo heti sujunut. Ehti olla eroakin, kaksi kuukautta äidin luona Helmin kanssa. Sovinto saatiin aikaan paljolti kiitos Marja-mummille. Sitten sväri menehtyi vaikean sairauden aikana. Veikon syntymä toi uuden alun.
Veikon ensimmäinen sana ei ollut “äiti”. Risto käveli ylpeänä, nauroi ja iski silmää pojalle.
Isä ensin! Hyvä poika!
Helmin ensimmäisellä luokkakokouksella hän oli pelokas, mutta pärjäsi hyvin, jopa opettaja totesi Helmin ja Sinin olevan täydelliset oppilaat.
– Hyvin meni, Saara halasi tytärtään.
– Missä isi? Entä Veikko?
– Puistossa odottavat.
– Entäs Pulla?
– Ilman Pullaa ei mennä mihinkään! Saara nauroi.
Helmi hengähti helpotuksesta. Vaikka oli antanut rakkaimman lelunsa pikkuveljelle, edelleen ikävöi sitä. Äidille sentään saattoi kertoa kaiken.
Kun Helmi talutti vaunuja ja vanhemmat kulkivat yhdessä edellä, antoivat pikkuveljen vuoron perään, Helmi kumartui ja kuiskasi Pullalle:
– Mitäs luulet, joko kaikki järjestyy?
Pulla katsoi vain suurin silmin eikä sanonut mitään. Mutta Helmistä tuntui, että hän kyllä kuuli vastauksen.
Tämän kaiken jälkeen opin, että arki ei aina ole helppoa, mutta mikään riita ei ole tärkeämpi kuin ne, joita rakastamme eikä koskaan pidä unohtaa, miltä tuntui olla pieni ja tarvitsevansa vain yhtä: että joku pysyy vierellä.
