10. tammikuuta
Olenko minä oikeasti kuullut oikein? Että minun pitäisi nelikymppisenä lähteä odottamaan uutta lasta vain siksi, että korjaisin Juhan virheet hänen nuoruudestaan?
Miksi minun pitäisi maksaa siitä, että sinulle oli autotallissasi mielenkiintoisempaa kuin oman pojan kanssa? kysyin aidosti ihmetellen Juhalta.
Eevi, nyt riittää! yritti Juha painostaa. Myönnän, olin nuorena hölmö! En arvostanut, en ymmärtänyt mitä menetin. Nyt kaikki on hukassa, Aapo ei enää edes pidä minua isänään!
Missä hän siinä väärässä on? hymyilin happamasti. Seitsemäntoista vuotta Aapo asui isän sijaan kuin huoneen naapurina. Kuvittelitko todella, että lasta voi laittaa päälle kuin television, kun huvittaa leikkiä isää?
Juhan silmille syttyi tuttu ärtymys. Aivan sama ilme, johon olin tottunut aina, kun puhuttiin isyydestä.
Eevi, lopeta nyt! Se kaikki on mennyttä. Anna vielä yksi mahdollisuus, hän jankkasi sinnikkäästi.
Että saat taas leikkiä ja sitten jättää kaiken minun harteilleni? Niin että uusi lapsi kasvaa ilman isää? riimitin kädet puuskassa. Kiitos, minulle riitti yksi kerta! Ei tule kysymykseenkään, Juha, ei tällä kertaa.
Juhan kasvoille vetäytyi loukattu, kiukkuinen irvistys. Hän ei löytänyt mitään sanottavaa, joten tuhahti vain ja hautautui älypuhelimeensa.
Torailu oli ohitse ainakin toistaiseksi. Mutta mikään ei ollut ratkennut. Sydämessäni painoi raskaasti. Oikeastaan en ollut edes vihainen puolisoni vaatimuksista, vaan surullinen Aapon puolesta.
Kun Aapo syntyi, olin 23. Mieleeni on syöpynyt, miten seisoin synnärin pihalla, väsyneenä mutta onnellisena, pientä nuttuun käärittyä nyyttiä sylissäni.
Juha seisoi yläpuolellani kuin haukka, ei päästänyt silmistään. Hän loisti, silitti vilttiä ja suukotti otsaani, otti välillä pojan haltioituneena syliin.
Täysin minun näköiseni! Leuassa sama pieni kuoppa, hän totesi innoissaan. Minähän olen nyt isä!
Vasta nyt alan tajuta sen. Minä teen kaikkeni hänen eteensä ja hänen kanssaan! Veisin kävelylle, kapaloin, opetan potkimaan palloa… Minusta tulee paras isä maailmassa, saat nähdä!
Katsoin Juhan riemastusta silmissä, uskoen jokaiseen sanaan. Kuvittelin meille täydellisen perheen, täynnä rakkautta ja yhteistä onnea.
Arki kuitenkin oli kaikkea muuta kuin ruusuista…
Yö, kaikkialla hiljaista. Silmäni mustana väsymyksestä, kävelin pitkin kotia, yritin rauhoitella koliikkista vauvaa. Vasta kolmannen kerran yöllä. Juha kääntyili tyytymättömänä peiton alla.
Etkö voisi jo saada sen rauhoittumaan? hän kuiskasi. Minun pitää nousta huomenaikaisin töihin!
Noina öinä minun oli lähdettävä toiseen huoneeseen, kyyneleet silmissä. Aapo kitisi vain kovempaa, mutta minulla ei ollut valinnanvaraa. Suljin oven ja heijasin poikaa tuntikausia ainakin Juha sai nukkua.
Viikonloppuisin suustani livahti arasti:
Ehkä voisit ulkoilla hänen kanssaan pari tuntia, Juha? En jaksa enää, pakko nukkua…
Eevi, ehkä myöhemmin? Nyt ei käy, kavereiden kanssa olisi pientä auton laittoa luvassa.
Mutta en minä enää jaksa…
Kyllä sä pärjäät, Eevi! Olet vahva. Mä tulen sitten myöhemmin apuun.
Ovi loksahti kiinni jätti minut vahvuuteni kanssa, sekä uuvuttavan äitiyden. “Myöhemmin” ei kuitenkaan koskaan koittanut.
Aika kului. Aapo kasvoi. Yritin rakentaa isän ja pojan välille jonkinlaista yhteyttä, mutta se oli turhaa. Toin välillä Juhalle pullean taaperon, joka kurkotteli käsillään ottamaan syliin.
Ota, leiki hänen kanssaan, anelin. Nyt en omaksi lepohetkekseni, vaan saadakseni perheen lähemmäs.
Juha otti Aapon syliinsä, kuin olisi saanut epäilyttävän paketin. Piteli häntä kaukana itsestään, katsoi pojan läpi television peliin. Minuutti meni, puolitoista, sitten hän jo laski lapsen lattialle ja palasi ruutunsa ääreen.
Viisivuotiaana Aapo rakensi olohuoneen matolla lego-linnaa. Juha kulki peremmälle edes vilkaisematta poikaansa. Poikakaan ei kääntynyt katsomaan häntä oli jo tottunut, ettei isää juuri ollut.
Ei Juha aivan kelvoton mies ollut. Hän toi rahaa taloon, joskus auttoi keittiössä ja siivosi. Mutta oman lapsen lapsuus… se meni ohi. Eipä ihme, ettei aikuisena Aapo pitänyt häntä minään isänä.
No, mites koulu menee, Aapo? kokeili Juha jonkin ajan päästä.
Ihan… ok, kuului pojalta hämillinen vastaus.
Onhan koulu kuitenkin tärkeää. Sano jos tarvitset apua, tiedän vielä jotain enhän minä halua, että oma poikani päätyy siivojaksi.
Joo, isä, kiitos. Kaikki hyvin, vastasi Aapo ja luikki nopeasti huoneeseensa.
Voitaisiin mennä kalastamaan viikonloppuna, jos huvittaa! huusi Juha perään.
Aapo ei enää vastannut. Vain minä, hänen äitinsä, tiesin, että poikaa ei kalastus kiinnostanut hän oli pettynyt taas kerran, kun kouludiskossa luokkakaverityttö oli kieltäytynyt tanssista.
Kaikki oli jo menetetty. Aaposta ei ollut enää se poika, joka olisi kaivannut isää. Se lapsuus, jonka Juha olisi halunnut elää uudestaan uuden lapsen kanssa, oli poissa.
Kun hän tämän ymmärsi, hän halusi uuden mahdollisuuden uuden lapsen.
Mutta minä, joka muistin jokaisen valvotun yön, olin ehdottomasti vastaan.
Sukulaisillekin alkoi pian selvitä, että kaikki ei ollut kunnossa.
Kulta, minä tiedän kaiken, Juha on puhunut minulle. Kuuntele omaa äitiäsi, harkitse toista lasta. Juha on nyt muuttunut! Anna hänelle mahdollisuus. Sehän olisi onnea taas kasvattaa pieniä!
Anoppikin osallistui keskusteluun:
Eevi, jos et suostu, voit menettää miehesi. Hän haaveilee isyydestä.
Jollet sinä suostu, joku toinen kyllä suostuu. Kannattaahan sinunkin ajatella tulevaisuutta. Teidän ensimäinen poikannekin pian lentää pesästä. Uusi lapsi voisi sitoa teidät ja pysyä apuna vanhana.
Tunnetta vaan pahensi se, että toinen nainen näki kehoni ja elämäni vain kauppatavarana.
Kaikkien muiden silmissä olin vain äiti ja vaimo, en uupunut nainen, joka oli jo käynyt tämän tien ja tiesi mihin se johtaa.
Silloin minulle syntyi epätoivoinen ajatukseni. Hiukan hullu, mutta konkreettinen. Löysin varastosta vanhan laatikon Aapon vauvajuttuja ja osuin käsissäni vielä toimivaan tamagotchiin.
Sähköinen lemmikki, jota piti ruokkia, viihtyä, parantaa, siivota. Kun Juha tuli töistä, ojensin hänelle pienen muovisen munan ja näytin näyttöä.
Mikä tämä on? hän kysyi hämmästyneenä.
Tämä on koeaikasi. Koita edes vähän sitä, mitä vanhemmuus vaatii. Tähän leluun pitää kiinnittää huomiota, ruokkia, hoitaa.
Ihan kuin vauvan kanssa, mutta helpompaa painat vain nappuloita. Jos teet väärin, se kiljuu. Jos vuoden päästä tamagotchisi on hengissä, ehkä uskon, että olet valmis lapselle.
Juha katsoi minua hämmästyneenä, kunnes naurahti. Mutta kun tajusi etten naura, ilme muuttui ärtymykseksi.
Oletko tosissasi? Et kai pidä lasta tällaisena leluna?
Aloita pienestä, jos edes tämä ei onnistu, ei ole syytä puhua lapsesta.
Hän vain naureskeli, laittoi lelun taskuun.
Kolme päivää hän jaksoi herätä yöllä ruokkimaan sähköleluansa. Viidentenä purki kiukkuaan, mutta jatkoi. Viikon kohdalla valitti, ettei enää jaksa töissä valvomisen jälkeen.
Kahdeksantena päivänä hän paiskasi tamagotchin pöydälle ruudussa näkyi risti. Unohdin ruokkia, töissä kiire, hän mutisi vältellen katsettani.
Riitoja ja kiistaa seurasi mutta kova vaatiminen loppui. Ilmaan jäi vain käsittämätön väsymys ja pettymys.
Kolme vuotta meni. Lopulta elämä laittoi kaiken kohdalleen. Aaposta tuli opiskelija, ja hän toi kotiin tyttöystävän. Ei aikaakaan, kun he kertoivat odottavansa vauvaa.
Juha muuttui taas. Uusi yritys tällä kertaa ukkina.
Hän osti nuorille vaunut rahastoistaan, haalasi toppapukuja väärää kokoa ja rakennussarjoja täynnä pieniä osia. Hän vannoi auttavansa, hoitavansa, olevansa paras ukki ikinä.
Seurasin vierestä varovaisella epäluottamuksella.
Kun lapsenlapsi syntyi, historia toistui. Alkuhuumassa Juha kyllä toimi, hoiti vauvaa, otti kuvia. Mutta kun alun into haihtui, into katosi. Pian nuoret muuttivat vuokrayksiöön Juhan patistuksesta ja käynnit jäivät satunnaisiksi, viikonloppuihin, kun lapsi oli juuri kylvetetty, syötetty ja hyvällä tuulella.
Heti jos vauva kitisi, Juhalle ilmaantui kiire: puhelu töistä, äidin mökkihommat.
Minä jäin auttamaan, katsoin tätä kaikkea oma uupunut poikani ja väsyneen näköinen miniäni. Tajusin: olin valinnut oikein.
Aaposta tuli vastuullinen ja huolehtiva mies, joka ei jättänyt puolisoaan yksin. Mutta Juha hän jäi siksi, mikä aina olikin ihminen, joka rakastaa vain isyyden ajatusta, ei sen todellisuutta.
Mitä te ajattelette tästä? Teinkö oikein? Laittakaa omia näkemyksiänne kommentteihin ja painakaa sydäntä, jos tunnistatte jotain tuttua!
