Aino oli lähtenyt matkaan päivää muita aikaisemmin anoppinsa syntymäpäiville. Tuskin hän oli ehtinyt istuutua koneen penkille, kun hän hätkähti – joku oli yllättäen kutsunut häntä nimeltä.
Hänen sormensa puristuivat käsilaukun hihnaan, kun hän seisoi lähtöselvitysjonossa. Entisen anopin syntymäpäivään oli vielä päivä, mutta Aino oli tietoisesti valinnut aikaisen lennon. Hän tiesi, että Jukka, kuten aina, jättäisi kaiken viime tippaan – hän lentäisi todennäköisesti vasta seuraavana aamuna. Avioerosta oli kulunut kolme vuotta, ja koko sen ajan he olivat onnistuneet asumaan samassa kaupungissa törmäämättä kertaakaan toisiinsa. Nyt Aino halusi vähemmän kuin koskaan järkyttää tätä haurasta tasapainoa.
Paikka 12A, hän silmäili lippua. Ikkunan vieressä, niin kuin hän halusikin. Koneessa hän tarttui tavalliseen tapaan kirjaansa – uuteen romaaniin, jonka oli aloittanut eilen eikä ollut voinut laskea käsistään. Tarina rakkaudesta, petoksesta ja anteeksiannosta. Ennen hän oli vältellyt sellaisia tarinoita, mutta aika paransi.
Aino? Tuttu ääni sai hänet värähtämään. Mikä sattuma!
Hitaasti hän kohotti katseensa. Jukka seisoi käytävällä, matkalaukun kahva kädessään. Yhtä huoliteltu kuin aina, harmaassa lempipikkutakissaan. Vain ohimoille oli ilmestynyt hiukan harmaata, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut.
Sinähän olet muuten aina myöhässä, pääsi hänen suustaan tervehdyksen sijaan.
Ja sinä suunnittelet kaiken aina etukäteen, Jukka vastasi hymyillen ja veti esiin lippunsa. Hm – 12B.
Aino tunsi poskiensa kuumottavan. Kolmen tunnin lento sen miehen vieressä, jota hän oli kaikki nämä vuodet huolellisesti vältellyt. Kohtalo tuntui laskevan leikkiä heidän kustannuksellaan.
Voisin vaihtaa paikkaa jonkun kanssa, Jukka aloitti.
Anna olla, Aino keskeytti. Olemme aikuisia.
Jukka nyökkäsi ja istuutui hänen viereensä. Tuttu partaveden tuoksu leijaili hänen luokseen, ja se iski kuin tikari suoraan sydämeen. Kuinka usein hän olikaan herännyt siihen tuoksuun!
Miten työ sujuu? Jukka kysyi lentoonlähdön jälkeen, kun hiljaisuus kävi sietämättömäksi.
Hyvin. Olen perustanut oman joogastudion, Aino vastasi rauhallisella äänellä. Entä sinä? Vieläkö siellä?
En, olen siirtynyt konsultointiin. Muistatko, että unelmoin siitä aina?
Tottakai hän muisti. Ja hän muisti myös loputtomat keskustelut siitä. Aino oli pelännyt muutosta, Jukka oli kaivannut sitä. Nyt, vuosia myöhemmin, kumpikin oli saanut mitä oli halunnut. Miksi sydäntä siis yhä niin kovasti kolotti?
Äiti ilahtuu valtavasti, kun näkee sinut, Jukka sanoi tauon jälkeen. Hänellä on yhä se keramiikkamaljakko, jonka annoit hänelle viime syntymäpäivänä.
Helmi oli aina – Aino epäröi ja etsi oikeita sanoja – niin hyvä minulle.
Vielä eronkin jälkeen hän sanoi, että olit paras mahdollinen miniä.
Aino tunsi silmiensä kostuvan. Hän tarttui kirjaansa peittääkseen liikutuksensa.
Mitä luet? Jukka vilkaisi kirjan kantta.
Anteeksiannon aika, Aino vastasi, ja molemmat vaikenivat tajutessaan nimen ironian.
Lopun lennosta he olivat vaiti, mutta se oli toisenlaista hiljaisuutta – ei kireää kuin viulunkieli, vaan melkein kodikasta, niin kuin ennen. Kun kone laskeutui Helsinkiin, Jukka auttoi häntä ottamaan laukun ylähyllyltä.
Jaetaanko taksi? hän ehdotti. Menemme kuitenkin samaan suuntaan.
Aino epäröi. Kolme vuotta sitten he olivat eronneet vakuuttuneina siitä, etteivät enää koskaan seisoisi vierekkäin. Ja silti he olivat nyt tässä, eikä maailma ollut tuhoutunut.
Hyvä on, hän nyökkäsi. Mutta minä pidän navigaattoria silmällä – sinähän muuten aina tappelet teknologian kanssa.
Jukka nauroi, ja se tuttu nauru sai jotakin värähtämään hänen sisällään. Ehkä menneisyydestä piti joskus päästää irti, jotta nykyhetkestä voisi tulla valoisampi?
Kun he poistuivat koneesta, Aino tajusi, ettei hän ollut pitkään aikaan katunut sattumanvaraista kohtaamista. Edessä oli syntymäpäivä, juhlakattaus ja sukulaisten epävarmat katseet. Mutta nyt hän tiesi – he selviytyisivät. Hehän olivat aina ennenkin selvinneet.
Taksi eteni halki Helsingin iltakatujen. Aino piti lupauksensa mukaisesti reittiä silmällä, kun Jukka istui vieressä, vain laukku heidän välissään keskimmäisellä istuimella.
Tästä oikealle, Aino sanoi, ja Jukka hymyili itsekseen. Aino tunsi tien Jukan vanhempien luo vielä Jukkaa itseäänkin paremmin.
Muistatko vielä, kun ajoimme ensimmäistä kertaa äidin luo? hän kysyi yhtäkkiä. Olit koko ajan niin hermostunut –
No tietysti! Aino tuhahti. Olin ehtinyt vaihtaa vaatteet kolme kertaa jännityksestäni. Halusin tehdä hyvän vaikutuksen.
Ja sitten kaadoit keiton päällesi –
He nauroivat molemmat, ja hetken tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Mutta sitten taksi pysähtyi tutun talon eteen, ja hetki haihtui iltahämärään.
Helmi otti heidät vastaan ovella ja kohotti yllättyneenä kätensä:
Te tulitte yhdessä? Mikä yllätys!
Satuttiin tapaamaan koneessa, Aino selitti hätäisesti ja huomasi entisen anopin silmissä toivon pilkahduksen.
Tulkaa sisään, tulkaa sisään! Aino, olen varannut sinulle huoneesi, ihan saman kuin aina –
Aino jähmettyi. Hänen huoneensa – makuuhuone yläkerrassa, jossa hän ja Jukka olivat aina majailleet vieraillessaan. Siellä aamuaurinko piirsi leikkisiä kuvioita tapettiin ja ikkunasta näkyi vanha omenapuu.
Äiti, ottaisin kai mieluummin vierashuoneen? Jukka yritti.
Ei keskustelua! Helmi keskeytti. Siellä nukkuvat huomenna vieraat. Aino jää makuuhuoneeseen, sinä vanhaan lastenhuoneeseesi. Kaikki niin kuin ennen.
Niin kuin ennen – sanat kaikuivat Ainon mielessä. Tosiasiassa mikään ei ollut enää niin kuin ennen, mutta kumpikaan ei uskaltanut väitellä Helmin kanssa.
Ilta kului juhlan valmisteluissa. Aino auttoi keittiössä, kun Jukka järjesteli ullakolla vanhoja laatikoita – tehtävä, jota hänen äitinsä oli jo kauan häneltä toivonut. He vältelivät tietoisesti jäämistä kahden kesken, mutta saman katon alla se ei ollut helppoa.
Yöllä Aino ei pitkään aikaan saanut unta. Sänky tuntui liian suurelta, liian tyhjältä. Seinän takana, lastenhuoneessa, lattia natisi – ilmeisesti Jukkakaan ei nukkunut. Hän tunnisti äänet: kolme askelta ikkunalle, neljä takaisin. Niin hän oli aina kävellyt miettiessään jotakin.
Yhtäkkiä tuli hiljaista. Aino kääntyi kyljelleen ja katsoi ikkunasta ulos. Omenapuu kahisi tuulessa, ja hetken aikaa hänestä tuntui kuin viimeiset kolme vuotta…
