Kirjoitan tämän päiväkirjaani kolme kuukautta eron jälkeen.
Kuusikymmentäkahdeksanvuotiaana avioerohakemuksen jättäminen ei ollut romanttinen ele eikä keski-iän kriisi. Se oli tunnustus itselleni siitä, että olin epäonnistunut. Että neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen naisen kanssa, jonka kanssa olin jakanut paitsi arjen myös hiljaisuuden, tyhjät katseet päivällispöydässä ja kaiken sen, mikä oli jäänyt sanomatta, en ollut tullut sellaiseksi kuin minun olisi pitänyt. Nimeni on Heikki Mäkelä, olen kotoisin Jyväskylästä, ja tarinani alkoi yksinäisyydestä ja päättyi paljastukseen, jota en koskaan odottanut.
Vietin lähes koko elämäni Aino Mäkelän kanssa. Menimme naimisiin kaksikymppisinä, 1970-luvulla. Silloin alussa oli rakkautta. Suukkoja puiston penkillä, pitkiä iltakeskusteluja, yhteisiä unelmia. Mutta sitten kaikki katosi. Ensin tulivat lapset, sitten lainat, työ, väsymys, arki. Keskustelut muuttuivat lyhyiksi lappusiksi keittiössä: ”Maksoitko sähkölaskun?”, ”Missä kuitti on?”, ”Suola on loppu.”
Kun katsoin häntä aamulla, en nähnyt vaimoani vaan väsyneen kämppäkaverin. Ja luultavasti minä olin hänelle samaa. Emme eläneet yhdessä – me elimme rinnakkain. Minä, vahvatahtoinen, ylpeä ja itsepäinen mies, sanoin itselleni eräänä päivänä: ”Sinulla on oikeus johonkin parempaan. Toiseen mahdollisuuteen. Raikkaaseen ilmaan, perkele.” Ja niin jätin avioerohakemuksen.
Aino ei vastustellut. Hän istuutui tuolille, tuijotti ikkunasta ulos ja sanoi: ”Hyvä. Tee niin kuin parhaaksi näet. En jaksa enää taistella.”
Lähdin. Aluksi tunsin oloni vapaaksi, kuin olisin heittänyt harteiltani raskaan kiven. Nukuin sängyn toisella puolella, otin kissan, join aamukahvia parvekkeella. Mutta sitten tuli toinen tunne: tyhjyys. Talo oli liian hiljainen. Ruoka maistui puulta. Elämä oli liian ennustettavaa.
Sitten sain idean, joka tuntui nerokkaalta: löytää nainen, joka auttaisi minua. Niin kuin Aino oli ennen auttanut: pyykinpesu, ruoanlaitto, siivous, vähän seuraa. Ehkä hieman nuorempi, viisissäkymmenissä, kokenut, lämmin ja maanläheinen. Ehkä leski. Vaatimukseni eivät olleet korkealla. Ajattelin jopa: ”Enhän minä mikään huono saalis ole – siisti mies, oma talo, eläkkeellä. Miksi ei?”
Aloin etsiä. Puhuin naapureille, vihjailin tutuille. Lopulta uskalsin – laitoin ilmoituksen paikallislehteen. Lyhyesti ja ytimekkäästi: ”68-vuotias mies etsii naista yhteiseen asumiseen ja kotiapulaiseksi. Hyvät oltavat, majoitus ja ruoka sisältyvät.”
Mutta juuri tuo ilmoitus muutti elämäni. Kolme päivää myöhemmin sain kirjeen. Vain yhden ainoan. Se sai käteni vapisemaan.
”Hyvä Heikki,
Uskotteko tosissanne, että 2020-luvulla nainen on olemassa vain siksi, että hän pese jonkun sukat ja paistaa lihapullat? Emme elä enää 1800-luvulla.
Ette etsi elämänkumppania, ette ihmistä, jolla on sielu ja omat toiveensa, vaan ainoastaan palkatonta kotiapulaista romanttisessa paketissa.
Ehkä teidän kannattaisi ensin oppia huolehtimaan itsestänne, laittamaan oma lounaanne ja pitämään järjestys talossanne?
Ystävällisin terveisin, nainen, joka ei etsi vanhaa ukkoa, joka työntäisi pölyliinan hänen käteensä.”
Kun olin lukenut kirjeen viisi kertaa, kiehuin raivosta. Kuinka hän kehtasi? Kuka hän luuli olevansa? Enhän minä halunnut käyttää ketään hyväksi! Halusin vain lämpöä, kodikkuutta, naisen kädenjälkeä talossa.
Mutta sitten aloin ajatella. Eikö hän ollut oikeassa? Ehkä olin todella etsimässä vain mukavuuteni jatkoa. Halusinko yhä, että joku tulisi ja tekisi elämästäni miellyttävän, sen sijaan että ottaisin sen omiin käsiini?
Aloitin pienestä. Opin keittämään keittoa. Sitten tein laatikkoa. Aloin seurata YouTube-kanavaa nimeltä ”Kotiruokaa”, kävin kaupassa ostoslistan kanssa, silitin paitani. Se tuntui vieraalta, kömpelöltä, melkein naurettavalta. Mutta ajan myötä huomasin, ettei se ollut enää velvollisuus. Se oli minun elämäni. Minun päätökseni.
Kehystin kirjeen ja ripustin sen keittiöön. Muistutukseksi itselleni: älä etsi pelastusta toisista, ennen kuin olet itse vetänyt itsesi ylös kuopasta.
Kolme kuukautta on kulunut. Asun edelleen yksin. Mutta taloni tuoksuu nyt itse tehdylle ruoalle. Parvekkeella kukkivat kukat, jotka olen itse istuttanut. Sunnuntaisin leivon omenapiirakkaa – Ainon reseptillä. Ja joskus ajattelen: ”Voisinko viedä hänelle palan?” Ehkä minä nyt, ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen, ymmärrän, mitä tarkoittaa olla paitsi aviomies, myös ihminen, joka seisoo toisen rinnalla.
Ja jos joku kysyy, haluanko mennä uudelleen naimisiin, vastaan: en. Mutta jos joskus joku nainen istuu viereeni penkille – ei etsiäkseen vanhaa herraa, vaan vain juttuseuraa – kyllä minä puhun. Sillä nykyään olen eri ihminen. Opin, ettei toista voi käyttää oman tyhjyyden täyttämiseen; ensin on kohdattava itsensä.
