Yövuoron jälkeen minä olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin laittaa jalkaa toisen eteen. Pakkanen oli väistynyt ja tilalla oli loskainen suojasää, lunta sateli joka päivä. Astuin varovasti, sillä sulan sohjon alla oli petollista jäätä, ja liukastuin monesti.
Yön aikana ei ehtinyt edes istua alas. Ensin tuotiin poika umpisuolen tulehduksella, sitten vanha mummo lonkkamurtumalla. Ihan kuin kaikki olisivat tahallaan valinneet juuri yön hetken soittaa ambulanssin ja päästä sairaalaan. Kuljin kohti kotia, haaveilin vain siitä hetkestä, kun saisin painautua sänkyyn. Katseeni oli tiiviisti maassa, etten kaatuisi, enkä huomannut, että joku astui eteeni kerrostalon seinustalta.
Yhtäkkiä edessäni seisoi noin nelikymppinen mies, joka näytti kodittomalta tai vähintäänkin säikäyttävältä. Hänen kasvonsa olivat ruhjeilla, vaatteet märät ja oudon epäsiistit, kuin ne olisi otettu jostain löytötavaralaatikosta. Yritin kiertää miestä, sillä voimia juosta karkuun ei todellakaan ollut.
Anteeksi, voisitteko auttaa? mies kysyi äkkiä.
Minä olin töissä sairaanhoitajana, joten avunpyynnöt pysäyttivät minut kuin liikennevalo. Jäin paikoilleni.
Minä… Mies tarttui päähänsä ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Minut heitettiin ulos junasta. Onneksi lunta oli paljon, tipuin hyvin, enkä murtanut mitään, vain mustelmia.
Olisi pitänyt juoda vähemmän, tokaisin yrittäen jälleen kiertää hänet.
Ei, en ollut humalassa! Join vain teetä. Joku laittoi jotakin mukiini, nukahdin heti. Ryöstivät kaiken, vieläpä vaatteetkin. Onneksi eivät heittäneet alasti ja oli edes vähän matkaa asemalta.
Kävi tuuri. Mutta nyt sinun pitää mennä poliisille ja terveyskeskukseen. Särkee päätä, oksettaako? Luultavasti aivotärähdys, sanoin ja koetin taas kiertää miestä, joka ei liikkunut mihinkään.
Poliisilakin olen jo käynyt. Juna seuraavaan suuntaan menee vasta useamman tunnin päästä. En halunnut jäädä asemalle mätänemään. Ryöstäjiäni tuskin löydetään. Samassa vaunussa matkusti vanha mies, muistutti professoria, parranpää ja silmälasit. Poliisi vain arveli, että joku valeasu ja kumppaneita mukana. Oli kuulemma onni matkassa. Nyt olisi vain päästävä pesulle ja vaihtamaan kuivat vaatteet. Lainaan, palautan kyllä.
Onpa teillä otsaa. Annanko samalla avaimen asuntooni ja kaikki rahani? ärähdin vastaukseksi.
Niin te kaikki. Kukaan ei usko. Miksi kukaan ei usko minua? mies katsahti nyrjähtäneen näköisesti taivaalle. Vilkaisin häntä tarkemmin. Outo ulkonäkö, mutta puhe täysin asiallista ei kodittoman horinaa.
No, käykää nyt sitten minun luonani, ennen kuin vilustutte pahasti. Keksin vaatteet.
Kiitos. Olette todella ystävällinen. Toiset ovat vain paenneet, eivät edes kuunnelleet, mies sanoi ja lähti mukaani.
Kihlaniin kerrostalossa astuin eteiseen ja lysähdin jakkaralle. Jalat olivat muusia, silmät painuivat väkisin kiinni.
Menkää suihkuun, ohjasin miehen kylpyhuoneeseen ja aloin etsiä vaatteita. Mikä nimenne on?
Jukka, mies vastasi, laittoi valot ja meni suihkuun. Kohta veden kohina kuului oven takaa.
Henkäisin syvään. Olin hyvästellyt haaveen nukkumisesta. Veljeni oli muuttanut Helsinkiin, mutta vanhoja vaatteita oli jäänyt. “Tuskin hän näistä köyhtyy.” Keräsin särmikkäästi vähän kaikkea ja koputin kylppärin oveen, ilmoitin, että laitoin vaatteet hyllylle eteiseen.
Kaadoin sopan lautaselle ja laitoin mikroon. Istuin ja mietin. Jos äiti nyt tulisi, pitäisi hän varmasti kaiken väärin. Mitäpä muuta voi ajatella, jos minä lämmitän ruokaa ja kylpyhuoneessa peseytyy vieras mies? “Voi taivas, kumpa äiti jäisi kauppaan tai kävisi ystävällään,” toivoin mielessäni. Mutta Luoja taisi olla kiireinen, sillä ovi kävi jo.
Oletko kotona? huusi äiti. Kurkkasin keittiöstä. Ai, luulin, että sinä olet suihkussa. Kuka siellä sitten ui? Äiti siristi silmiään ja tuijotti minua.
Älä huuda. Mies jäi junasta. Käy kiireesti suihkussa, sitten aikoo lähteä, selitin mahdollisimman rauhallisesti.
Hänellekö veit veljesi vaatteet? Mitä tapahtui?
Sanoin jo jäi junasta. Ryöstettiin.
Voi hyvänen aika. Ja toit hänet kotiin? Jos se onkin itse rosvo, tai hullu? Ei tullut mieleen soittaa poliisille? hätääntyi äiti.
Rauhoitu. On käynyt jo poliisilla. Junia ei mene päin päivää, ratatöitä on. Käy vain pesulla ja lähtee.
Veden lorina lakkasi kylpyhuoneessa. Oven avaus, sitten taas sulkeutui vaihto vaatteet, arvasin.
Äiti asettui suoraan ovensuuhun odottamaan. Pian Jukka tuli keittiöön, tervehti vähän nolona. Hän ilmeisesti oli kuullut keskustelumme.
No mutta. Miten tuollaisen lihaksikkaan miehen voi kukaan ryöstää keskellä päivää? äiti epäili.
Anteeksi, että tulin pihaan asti. Yöllä olin matkalla tyttären häihin Rovaniemelle. Teessä oli jotain ylimääräistä ja nukahdin. Kaikki vietiin, vaattetkin. Heittivät lumipenkkaan lähelle asemaa. Puhelin ja rahat menivät. Jukka levitti käsiään.
Ja miksi juuri tänne sitten päädyit? Ei tämä mikään rautatieaseman vierus ole, äiti jatkoi kuulustelua.
Äiti! Anna ihmisen syödä. Älä kuulustele! suutuin. Ottakaa soppa, Jukka, laitoin sen kuumaksi.
Eeva, kun oli pieni, keräsi kadulta kaikki kissat ja koirat, nyt vissiin junasta pudonneita miehiä, äiti mutisi, mutta ahtautui syrjään antamaan tilaa pöydän ääressä.
Hyvää ruokahalua, Jukka. Mutta varokaa, jos miellyttää äitiä, ette pääse täältä enää pois, sanoin sarkastisesti.
Siksi sinä olet aina töissä sairaalassa vain lapsia ja vanhuksia, ei hyvä. Kohta yli kolmekymmentä ja aina sinkkuna. Milloin sinä ehdit edes naimisiin, äiti päivitteli.
Äiti, lopeta jo. Jukka luulee jo, että naitat hänet minulle, rauhoittelin.
Juu, juu, äiti mutisi ja meni makuuhuoneeseen.
Äitinne on kyllä aika jämpti, Jukka nauroi.
Kasvatettiin veljen kanssa yksin, ei ihme että hän pelkää minun jäävän yksin, selitin.
Oletteko lääkäri?
En, sairaanhoitaja. Mutta miten aiotte ilman papereita ostaa paluulipun, kun rahojakaan ei ole? huolestuin.
Poliisi lupasi auttaa. Saisinko puhelimenne? Haluan soittaa tyttärelle, että en pääse häihin, ja ystävälle myös.
Toki, sanoin ja hain kännykän.
Makuuhuoneessa äiti käänteli korulaatikkoa ylösalaisin, kultasormus ja rihkamaa kilisi pöydälle.
Mitä teet?
Varaan korut pois. Entä jos tuo mies on varas, vien nämä Merville. Ja äiti lähti eteiseen.
En alkanut väitellä. Turhaa. Hän tekee miten tahtoo.
Laskin puhelimen Jukan eteen ja siirryin itse ikkunan ääreen. Jukka soitti tyttärelleen; hänen ilmeestään näin, että tytär ei näyttänyt kovin järkyttyneeltä isän poissaolosta. Jonkun toisenkin hän soitti ja kysyi osoitetta.
Kohta ystävä tulee autolla hakemaan. Turhaan edes lähdin. Ex-vaimo ei olisi tahtonut minun tapaavan tyttären uutta miestä. Kutsun sai tyttärelta. Turhan riskin otin, Jukka huokaisi.
Kuka oikein olette, jos teillä on kuskiakin noin vaan käytössä? ihmettelin.
Jukka alkoi herättää kiinnostustani. Veljen vaatteissa hän näytti ihan kunnolliselta vaikkakin vähän tiukalta.
Pyöritämme ystäväni kanssa pientä elektroniikkahuoltoa. Yhteinen firma. Kaveri varoitteli, ettei kannata ajaa oudoilla teillä ja hääjuhlissa voisi muutenkin juoda. Olisi kannattanut ottaa lentolippu. Kestättekö vielä muutaman tunnin, lähden heti kun auto tulee. Tiedä olivatko sanat enemmän minulle vai itselleen.
Katselin Jukkaa ja ajattelin, että ehkä äidillä on oikeus. Olisiko elämässä enemmän sisältöä, jos joku olisi odottamassa kotona ja lapset hälisivät jaloissa Nyt minulla on ikää melkein kolmekymmentä ja vanhempiini jumittunut. Ei aavistustakaan tulevasta. Oli kyllä Leon, johon nuorena rakastuin ja jopa häitä suunniteltiin, kunnes tulin kotiin yllättäen ja löysin hänet yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Menetin molemmat.
Olette hyvä ihminen, kyllä teidän käy vielä hyvin, Jukka sanoi yhtäkkiä keskeltä ajatuksiani.
Entä te? Näytätte pärjäävältä, kuitenkin yksin.
Niin Piti mennä häihin yksin, mutta elämä ei toiminut, ero tuli, ei löytynyt yhtä kilttiä kuin te. Nykyajan naiset aika laskelmoivia, miehet kyllä myös. Pahoittelen, että tupsahdin elämäänne näin, enhän antanut edes levätä vuorossa.
Jatkoimme pitkään jutellen. Ulkona alkoi hämärtyä, kun puhelin soi.
Kuski varmaan tuolla. Jukka otti puhelimeni.
Kohta lähtee, en näe miestä enää koskaan. Sitten taas samat loputtomat arjet, ajattelin.
Kiitos teille. Olen tallentanut numeroni puhelimeenne Jukka junasta. Arvaan, että ette soita, mutta jos on koskaan tarvetta, autan mielelläni. Vaatteet tuon takaisin. Jos voitte, pahoitelkaa äidillenne taisi pitää minua varkaana, Jukka lisäsi hieman surullisesti.
En olisi tahtonut hänen lähtevän, vaikka olimme ihan ventovieraita. Hymyilin.
Älä enää ajaudu tällaisiin.
Nyt vain autolla tai lentäen, ei enää junamatkoja, hän naurahti.
Katsoin, kun Jukka katosi talven hämärään, pysähtyi autolle, vilkaisi ikkunaani ja heilautti kättä.
Siinä se. Huomenna hän ei ehkä minua muista.
Lähditkö saatille? äiti kysyi tullessaan.
Ensin torjuit ja nyt kyselet, miksi päästin pois, hymyilin vaisusti.
Hyvä mies. Näkee päälle.
Miksi sitten veit korut piiloon?
Vanhat tavat. äiti huokaisi.
Kolme viikkoa meni. Uudenvuodenaatto lähestyi ja Jukka alkoi tuntua painajaisen sijaan unelta. Aattoyöhön oli luvattu rauhallista vuoroa. Pienessä taukotilassa seisoi kuusi, vain vähän potilaita osastolla. Ei Ensihoito tuo enää juuri ketään siihen aikaan, ja jos jotain sattui, ihmiset tulivat vasta juhlapyhän jälkeen. Nyt sai kerrankin nukkua.
No Eeva, taas yhdessä töissä? kirurgi Kankainen hymyili ja silmäili minua tarkkaavaisesti.
Arvasin hänen järjestäneen tämän. Kankainen tunnettiin siitä, että flirttaili aina nuorten hoitajien kanssa, siksi teeskentelin välinpitämätöntä.
Oletko paikalla? Oho, nyt on! päivystyksestä säntäsi työkaveri Marja sisään.
Koitko joku jo? Kankainen nappasi maskin ja käsineet.
Joulupukki! Ihan oikea. Lahjojen kanssa ja haluaa tulla piristämään porukkaa. Päästänkö sisään? Marja höpötti innosta.
Joulupukki vai? No miksei, mennään katsomaan, nauroi Kankainen ja tarttui minua käsivarresta.
Heti käytävältä kuului kovaääninen mies. Pitkässä punaisessa nutussa, lakkipäässä, valkoinen parta, iso säkki olalla seisoi Joulupukki aulassa, selittämässä että tulin pitkän matkan päästä Teiltä Rovaniemeltä ja pääsisin piristämään.
Luulin, että Joulupukkikin on Korvatunturilla, Kankainen virnuili. No, älkää melutko, meillä on potilaita.
Joulupukki kulki osastoilla, jakoi mandariineja ja karkkia, mummot ja vanhat sedät hymyilivät onnesta. Toisen osaston hoitaja pyysi myös käymään, ja Joulupukki vilkaisi minua neuvottomana.
Sori, mutta Sannia en lainaa, Joulupukilla pitää olla oma seuraneiti, Kankainen nauroi.
Vartin päästä Joulupukki palasi, puku auki, parta ja lakki kainalossa, säkki lonkalla. Nauroin, kun tunnistin Jukan.
Arvasin, että sinä olet tänään töissä, halusin piristää, Jukka sanoi varovasti.
Onnistuit. Nyt eivät vanhainkodin mummot nuku ollenkaan, naurahdin.
Näen, että pääsen valvomaan yksin. Kankainen vitsaili. Menkää, Eeva, Joulupukin matkaan. Jos jotain tulee, Marja auttaa.
Ei tarvinnut kahta kertaa houkutella. Kuukauden päästä kirjoitin irtisanoutumislapun ja lähdin Jukan kanssa uuteen elämään. Äiti oli onnensa kukkuloilla. “Nyt tyttö on turvassa, voin rauhassa vaikka kupsahtaa. Tosin lapsia tulee, silloin tarvitaan mummoa!” Niinpä päätti elää vielä pitkään.
Jotenkin on niin, että kaikki huono nimitetään kohtaloksi, mutta hyvät asiat sattumaksi. Silti kumpikaan harvoin tulee yksin.
