En olisi ikinä uskonut, että näin voisi käydä minulle. Eilen mieheni sai aivan hirvittävän raivokohtauksen.
Hän on yleensä vakaata, järkevää sorttia juuri siksi hänen järkyttävä suuttumisensa tuli minulle aivan puun takaa. Ei ole ikinä kiroillut minun kuulteni, mutta nyt…
Olen aina ollut sitä mieltä, että minulla kävi tuuri miehen kanssa rauhallinen kuin järvi elokuussa. Oltiin naimisissa vasta kaksi kuukautta. Ennen sitä seurusteltiin kolme vuotta, kaikki sujui kuin ruisleivän voitelu. Hän piti minua aina hyvänä eikä koskaan korottanut ääntään. Riitoja meillä oli harvemmin kuin valoisia öitä tammikuussa.
No, siihen asti kunnes eilen meni hermo.
Hän on aina kehunut pitkää tukkaani, sanonut sen olevan jotenkin “kiihottavaa”, mitä lie sillä tarkoittanut. Eilen, kun hän näki pitkän hiussuortuvan sohvalla, seurasi kunnon myrsky. En tiennyt pitäisikö nauraa vai hävetä.
Hän ryhtyi huutamaan, syytteli minua siitä että olen sottapytty ja “en osaa siivota edes omia karvojani!” Kaikkihan tietää, että hiukset tippuvat varsinkin kun niitä yrittää pitää kunnossa.
Sieltä tuli sitten lisää syytöksiä: en muka tee mitään, en osaa siivota edes jälkiäni, kun hän sentään painaa töitä kuin hevonen. Päivän päätteeksi ilmoitti: “Jos vielä kerran näen tuollaista, tulee ero. Suoraan!”.
Minä olin ihan puulla päähän lyöty. Haaveilin jo lapsista ja siitä, kuinka vanhainkodissa kinastellaan villasukista ja nyt ero uhkaa yhden hiuksen takia. Itkuhan siinä pääsi, ekaa kertaa hänen takiaan. Kaksi kuukautta naimisissa… Mitäs nyt? En minä voi tästä noin vain lähteä.
Hän ei suostu puhumaan minulle. Pelottaa, että jos yritän avata suuni, saan enemmän kuin vain huudot mies on niin vihainen ettei uskoisi. Onko ihan suomalaista pelätä omaa puolisoa?
Pelottaa kuivata tukkaa kotona. Kuljen kotiin mahassa kivi, pelkään näkeväni oven vieressä matkalaukun ja minun kamppeeni.
Mitä ihmettä teen, kun sukatkin tuntuu liian isoilta?
