Kuule, mun on ihan pakko kertoa sulle, mitä meidän perheessä kävi. Joka päivä, kun Aino tuli kotiin eskarista, se sanoi: Opettajan kotona on lapsi, joka näyttää ihan multa. Mä ajattelin ensin, että no, lapsilla nyt on vilkas mielikuvitus. Mutta arvaa, mä rupesin ottamaan asiasta selvää ja löysin jotain tosi karua, joka liittyi mun miehen sukuun.
En ois ikinä arvannut, että ihan tavallinen, pienen tytön lausahdus vois romahduttaa kaiken, minkä olin ajatellut meidän elämästä olevan totta.
Mä oon siis Maija, kolmekymmentäkaks, ja naimisissa Mikon kanssa. Me ollaan asuttu siitä asti kun mentiin naimisiin Mikon vanhempien, Eeron ja Kirstin, kanssa saman katon alla Espoossa. Mä tykkäsin siitä mulla ja anopilla meni yllättävän hyvin yhteen. Käytiin yhdessä marketeissa, istuttiin kahvilla, jopa kerran kylpylässä. Joskus joku luuli mua sen omaksi tyttäreksi.
Mutta appiukon ja anopin välinen suhde oli ihan toinen tarina.
Niillä oli jatkuvasti hiljaisia, painavia riitoja. Kerran jos toisenkin anoppi lukitsi makuuhuoneen oven ja Eero jäi yöksi sohvalla. Eero ei paljon puhunut, antoi periksi kaikessa, vähän sellainen väsynyt mies. Se vitsailikin joskus, että enää ei muista, miltä tuntuu väitellä vastaan, kun on vuosikymmenet vain myötäillyt.
Eikä se nyt mikään pyhimys ollut. Kävi usein baarissa ja tuli myöhään kotiin jos tuli ollenkaan. Aina kun se palasi, Kirsti räjähti uudestaan. Ajattelin vaan, että pitkän avioliiton kiperiä kohtia.
Aino, meidän tyttö, täytti just neljä. Ei haluttu viedä sitä tarhaan liian aikaisin, mut työvuorot painoi päälle molemmilla. Kirsti hoiti Ainoa jonkin aikaa, mutta enhän mä halunnut, että se joutuu kaiken muun lisäksi väsymään.
Mun ystävä ehdotti yhtä perhepäivähoitajaa, Mäkelän Annia. Se piti pientä hoitoryhmää: vain kolme lasta, valvontakamerat ja tuoretta kotiruokaa joka päivä. Mä kävin tutustumassa, ja vaikutti lämpimältä. Niin me vietiin Aino sinne.
Alussa kaikki oli kuin unelmasta. Kurkkasin kamerasta välillä töissäkin: Ja Anni hoiti muksuja lempeästi, kärsivällisesti, hymyili niille. Jos olin myöhässä hakemaan, Anni piti Ainoa sylissä ja ruokki vielä iltapalalle.
Yhtenä iltapäivänä, kotiin ajaessa, Aino tokaisi:
Äiti, opella on kotona tyttö, joka näyttää ihan multa.
Mä naurahdin: Ihan totta? Miten niin?
Sillä on samat silmät ja nenä. Opettaja sanoi, että me ollaan kuin kaksi marjaa.
Ajattelin, että lapsen leikkiä, mut samalla tunsin vatsanpohjassa pienen kihelmöinnin.
Aino jatkoi pokkana:
Se on opettajan oma tyttö. Se tahtoo aina syliin.
Jokin särähti. Kerroin illalla Mikolle, mutta se pyyhkäisi koko jutun olankohautuksella: Lapsilla on mielikuvitusta. Mäkin yritin uskoa.
Mutta Aino mainitsi tytön yhä uudestaan ja uudestaan.
Yhtenä päivänä se lisäsi vielä: En saa enää leikkiä sen kanssa. Opettaja käski niin.
Silloin jokin meni rikki mun sisällä.
Pari päivää myöhemmin lähdin töistä aiemmin ja hain Ainoa itse. Siinä pihalla näin pienen tytön keikkumassa hiekkalaatikolla.
Mun sydän jätti lyönnin välistä.
Se tyttö oli kuin Aino ihan samanlaiset silmät, sama nenä, samanlainen ilme.
Katsoin Annia, joka tuli ulos ja jäätyi sekunniksi kun näki mut. Sen hymy oli täysin pakkopullaa.
Kysyin ohimennen: Onko tuo sun tytär?
Se nyökkäsi, mut vähän liian hitaasti. Silmissä vilahti jotain pelokasta.
Sinä yönä en saanut unta. Pyrin hakemaan Ainoa seuraavina päivinä mahdollisimman aikaisin, mutta tyttöä ei näkynyt. Anni keksi joka kerta uuden selityksen.
Tein jotain, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni:
Pyysin ystävää hakemaan Ainoa, ja jäin itse odottamaan kadunvarrella.
Sitten näin, miten pihalle kurvasi auto, jonka tunnistin heti.
Eero nousi autosta.
Ovi avautui ja pieni tyttö juoksi ulos kiljuen: Isi! ja hyppäsi Eeron syliin. Se nosti tytön ylös, hymyili sitä lempeää, hiljaista hymyä, jonka olen nähnyt niin monta kertaa ennenkin.
Siinä hetkessä koko maailma lakkasi hetkeksi pyörimästä.
Totuus iski mua vasten kasvoja.
Salasuhde ei ollutkaan Mikolla.
Vaan Eerolla.
Sillä oli toinen tytär. Melkein Ainoa vanhempi, tai tasan samanikäinen.
Jähmetyin paikoilleni, sydän jyskytti korvissa. Kaikki palaset loksahti kerralla: ne yöt, kun Eero katoili, anopin raivo, niiden välit, hiljaiset salaisuudet.
Sinä iltana katselin, kun Kirsti keitti meille päivällistä, ihan kuin ennenkin, mitään tietämättömänä. Tuntui kuin sydän revittäisiin rinnasta.
Pitäisikö kertoa kaikki?
Rikkoako senkin vähä, mitä niillä vielä oli jäljellä?
Vai pitäisikö olla hiljaa, hakea Aino sieltä pois ja kantaa tämä kamala tieto yksin?
Makoilin Aino vieressä koko yön tuijottaen kattoon, miettien, teenkö oikein.
Uni ei tullut silmäänkään.
Sulkiessani silmät näin vain sen pikkutytön kasvot kopio meidän Ainoa. Ja miten Eero rutisti sitä syliin, kuin jotain maailman tärkeintä. Sillä oli se lämmin ilme, jota harvoin näki kotona.
Mikko nukkui vieressä, hengitti rauhallisesti. Mietin, tiesikö se. Tai vielä pahempaa tiesikö kaiken ja oli vaiennut.
Aamulla olo oli raskaampi kuin illalla.
Kirsti ilakoi aamulla keittiössä, lallatti taas tapansa mukaan ja tarjoili meille leipää ja kahvia. Kaikki näytti päällisin puolin samalta, mutta mun silmissä koko perhe oli kuin jäävuoren pää.
Mun teki mieli huutaa.
Oisin halunnut tarttua Kirstiä kädestä ja kertoa: kaikki koko totuus, se uusi lapsi, petos, valheet, vuosien ajan. Mutta kun se hymyili mulle lämpimästi ja kysyi, “Nukuitko hyvin, kultaseni?” niin rohkeus suli pois.
Nyökkäsin vaan ja hymyilin väkisin.
Miten voisin rikkoa sen kaiken?
Mutta miten pitkään pystyn elämään niin, että teeskentelen tietämätöntä?
Iltapäivällä otin Mikon puhutteluun.
Mikko, sanoin hiljaa, kuinka kauan sun isä on käynyt sillä naisella?
Se jähmettyi.
Vain sekunniksi mutta huomasin kyllä.
En tiedä, mistä sä puhut, se vastasi kireällä äänellä.
Katsoin sitä pitkään. Mä näin sen. Näin Eeron siellä. Pikkutyttö juoksi sitä vastaan ja huusi Isi.
Mikon kasvoilta valahti kaikki väri.
Siinä oli hiljaisuutta, tauko, jonka pystyi melkein leikkaamaan veitsellä.
Lopulta Mikko huokaisi ja istui alas.
Tälleen sun ei olisi pitänyt saada tietää.
Se lause mursi palan musta.
Se kertoi kaiken tai ainakin tarpeeksi.
