Juhani, kuunteletko itseäsi? Pitäisikö minun muka nelikymppisenä kulkea taas vatsani kanssa, vain jotta korjaisin sinun nuoruuden mokasi?
Ja miksi ihmeessä minun pitäisi maksaa siitä, että sinä viihdyit tallissasi mieluummin kuin poikasi kanssa? kysyi Aino avoimen hämmästyneenä.
Aino, älä nyt ala taas tätä! Juhani intti vastaan. Myönnän, olin typerä. En osannut arvostaa enkä ymmärtänyt mitä menetin. Nyt kaikki on jo menetetty, Eemeli ei pidä minua edes isänään!
Eikö hän olekin oikeassa? Aino hymyili katkerasti. Seitsemäntoista vuotta hän eli vierelläsi kuin kämppäkaverin kanssa, ei isän. Kuvittelitko sinä, että lapsen voi kytkeä päälle ja pois kuin television, kun sinulle sopii leikkiä isää?
Juhanin ilme synkkeni. Hänen katseessaan välähti se tuttu ärtymys, jonka Aino oli nähnyt aina, kun puhe kääntyi isän velvollisuuksiin.
Aino, jo riittää! Kaikki tuo on mennyttä. Anna vielä yksi mahdollisuus, hän pyysi jääräpäisesti.
Jotta taas huvittelet hetken ja jätät sitten kaiken minun vastuulleni ja uusi lapsi kasvaa ilman isää? Aino risti kätensä rinnalleen. Kiitos, minulle riitti jo ensimmäinen kerta! Ei, Juhani, tästä ei edes keskustella.
Miehen kasvoille nousi loukkaantunut ja vihainen ilme. Hän ei keksinyt vastausta, vaan puuskahti ärtyneesti ja jäi tuijottamaan puhelintaan.
Riita oli ohi, hetkellisesti. Mutta vaiva ei ratkennut. Aino kantoi raskasta mieltä keskustelusta syynä eivät olleet niinkään miehen vaatimukset, vaan hänen suru poikansa, Eemelin puolesta.
Aino oli ollut kaksikymmentäkolme, kun Eemeli syntyi. Hän muisti yhä, kuinka seisoi synnytyssairaalan ulkopuolella, uupuneena mutta onnellisena, pidellen sylissään pientä valkoiseen vilttiin käärittyä nyyttiä.
Juhani pyöri heidän ympärillään kuin haukka, eikä malttanut lähteä. Hän loisti onnesta, oikoi viltin suoria, suuteli Ainoa otsalle, joskus käsissään pidellen poikaa kunnioittavan hiljaa.
Onpa poika ihan minun näköiseni! Leuassa samallainen kuoppa, hän intoili silmät loistaen. Nyt olen isä, Aino!
Nyt vasta alan ymmärtää sen. Teen ihan kaiken hänen puolestaan ja hänen kanssaan! Ulkoilen, vaipoitan, opetan potkimaan palloa… Olen maailman paras isä, saatpa nähdä!
Aino katsoi puolisoaan samalla ihailulla silmissään. Hän uskoi jokaiseen sanaan. Hän kuvitteli heidän saavan ihanteellisen perheen, täynnä rakkautta, huolenpitoa ja yhteisiä iloja.
Totuus, kuten usein käy, oli tylsempi ja ankarampi…
…Syvä yö. Tummat silmänaluset. Aino käveli edestakaisin olohuoneessa, keinutti sylissään koliikkia itkevää vauvaa. Jo kolmatta kertaa saman yön aikana. Juhani vain kääntyi sängyssään, veti peiton korvilleen.
Rauhoita se nyt jo! hän sihahti hiljaa. Minun pitää herätä aikaisin töihin!
Silloin Aino joutui itkien lähteä toiseen huoneeseen. Lapsi itki yhä kovempaa, mutta naisella ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän sulki oven ja tuntikausia keinutti Eemeliä, jotta mies saisi nukuttua.
Viikonloppu. Uupuneena viikosta Aino pyysi varovasti:
Juhani, voisitko ulkoilla hänen kanssaan edes pari tuntia? Olen ihan poikki, unta tarvitsisin edes vähän
Aino, eikö voitaisi siirtää? Nyt en ehdi, pojat tuovat taas auton tallille korjattavaksi.
Mutta minä en enää jaksa…
Hyvin sinä pärjäät, olet vahva nainen! Autan myöhemmin.
Ovi sulkeutui ja jätti Ainon yksin vahvuutensa ja uuvuttavan äitiyden kanssa. Ja myöhemmin ei koskaan tullut.
Aika kului. Eemeli kasvoi. Aino yritti aina rakentaa jotain yhteyttä isän ja pojan välille. Hän ojensi hymysuin poikaansa Juhanille, joka makasi sohvalla katsomassa lätkää. Tukeva ja punoittava taapero ojensi käsiään innokkaasti.
Leiki hänen kanssaan hetki, Aino pyysi, ei omaa lepoaan varten, vaan lujittaakseen perheen sidettä.
Juhani otti pojan syliinsä välinpitämättömästi, kuin olisi saanut epäilyttävän paketin. Hän piteli lasta kaukana kehostaan, katsoi tämän läpi telkkariin. Puolitoista minuuttia, ja poika laskettiin lattialle huolimattomasti peli jatkui tärkeämpänä.
Eemeli oli viisi, istui matolla olohuoneessa rakentamassa linnaketta palikoista. Juhani käveli ohi pysähtymättä, katsoi sohvalle. Poikakin katsoi vain palikoitaan: oli jo oppinut, ettei isä ollut läsnä.
Ei Juhania täysin kelvottomaksi voinut sanoa. Hän toi palkkarahat, jopa silloin tällöin auttoi Ainon kanssa ruoanlaitossa ja siivouksessa.
Mutta pojan lapsuus häneltä meni täysin ohi. Ei ihme, ettei aikuinen Eemeli kokenut häntä oikeaksi isäksi?
Eemeli, miten koulussa menee? yritti Juhani jossain vaiheessa lähestyä.
No Ihan hyvin, poika vastasi hämillään.
Toivottavasti arvosanat ovat kunnossa? Sano vain, jos tarvitset apua. Koulunkäynti on tärkeää.
En halua, että pojastani tulee lehtien haravoija!
Kyllä, isä. Kaikki on hyvin, Eemeli vastasi nopeasti ja katosi huoneeseensa.
No kuule, mennään viikonloppuna kalaan jos haluat! Juhani huusi vielä perään.
Mutta Eemeli ei enää vastannut. Vain Aino tiesi: tänään oli koulun disko, Eemeli oli pyytänyt tytön rinnakkaisluokalta, tullut torjutuksi, eikä kalastus kiinnostanut.
Kelkka oli karannut. Eemeli ei ollut enää se pieni poika, joka kaipasi isäänsä. Lapsuus, jonka Juhani halusi vielä ottaa takaisin, oli iäksi mennyttä.
Heti kun tämä iski Juhanille, hän alkoi haluta puhtaasta pöydästä toista lasta. Mutta Aino, joka muisti jokaisen valvotun yön, vastusti ajatusta ehdottomasti.
Pian heidän riitansa saavuttivat sukulaistenkin korvat.
Tyttöni, minä tiedän kaiken, Jussi kertoi minulle. Kuuntele äitiäsi, uskalla vielä toinen lapsi. Jussi on muuttunut, aikuistunut! Anna hänelle uusi mahdollisuus. Onhan se onni kasvattaa taas pikkuista.
Anoppi lisäsi oman leipänsä:
Aino, ajattele. Jos et suostu, voit menettää miehesi, hän sanoi. Hänen suuri unelmansa on olla jälleen isä.
Jos sinä et suostu, joku toinen suostuu. Ja sulla itselläkin olisi hyötyä. Mieti tulevaa. Eemeli muuttaa kohta pois toinen lapsi vahvistaisi liittoanne ja olisi tuki vanhana.
Ainoa kirveli kuulla näitä toisen naisen sanoja. Että hänen elämästään ja kehostaan puhuttiin kuin kauppatavarasta.
Kaikki näkivät hänessä vain äidin ja vaimon eivät uupunutta naista, joka oli jo kulkenut tämän tien ja muisti mihin se johti.
Silloin epätoivon hetkellä hänelle syntyi suunnitelma. Osin naurettava, mutta varmasti paljastava. Hän kaivoi varastosta laatikon, jossa oli Eemelin vanhoja tavaroita, ja löysi sieltä toimivan mutta kuluneen tamagotchin.
Pienen elektronisen lemmikin, jota piti ruokkia, leikittää, hoitaa ja siivota. Kun Juhani tuli töistä, Aino ojensi hänelle muovisen munanukkeen harmaan pikku näytön kanssa.
Mikäs tämä on? mies kysyi ymmällään.
Tämä on sinun koeaikasi. Kokeile edes kymmenesosaa siitä, mitä sinulta vanhempana vaaditaan. Tätä lelua pitää hoitaa kellon mukaan ruokaa, hupi, lääkitä ja siivota.
Ihan kuin oikean vauvan kanssa, mutta helpompaa: vain nappeja painamalla. Jos et tee jotain oikein, se piippaa. Jos tamagotchisi on hengissä vuodessa, uskon että olet valmis lapseen.
Juhani nauroi, luuli tätä vitsiksi. Mutta Ainon ilme pysyi järkkymättömänä.
Oletko tosissasi? Vertaat lasta tällaiseen vempaimeen?
Aloita ensin tästä. Jos et pärjää tämän “vempaimen” kanssa, niin miten muka lapsen?
Juhani hymähti, piti asiaa pilipalina. Hän sujautti lelun taskuunsa.
Ensimmäiset kolme yötä Juhani nousi kuuliaisesti syöttämään virtuaalilemmikkiä. Viidentenä hän jo ärsyyntyi, mutta yritti yhä. Viikon jälkeen hän valitti, ettei enää jaksanut töissä väsymyksen takia.
Kahdeksantena päivänä Juhani paiskasi tamagotchin pöydälle kotiin tullessaan. Näytöllä risti lemmikki ei elänyt.
Unohdin ruokkia. Töissä oli kiire, Juhani tokaisi vältellen vaimonsa katsetta.
Sen jälkeen riidat hiljenivät mutta eivät loppuneet. Jäätävyyttä jäi, mutta Juhani ei enää inttänyt lapsesta yhtä hurjasti.
Kolmessa vuodessa elämä vei kaiken paikoilleen. Eemeli, nyt opiskelija, toi tyttöystävänsä kotiin ja pian ilmoittivat odottavansa esikoista.
Juhani oli jälleen intoa täynnä, puhui nyt toisesta mahdollisuudesta isoisänä.
Hän lahjoitti nuorille rattaat, osti kassikaupalla haalareita väärää kokoa ja legoja, joissa oli pikkuriikkisiä osia. Lupasi olla maailman paras ukki leikkisi, auttaisi, hoitaisi.
Aino seurasi tätä kaikkea terveellä epäluulolla.
Kun lapsenlapsi syntyi, alkoi sama kierre alusta. Juhani jaksoi aluksi osallistua, keinutti vauvaa ja otti kuvia. Vaan euforia laantui pian, ja intokin haihtui.
Nuoret muuttivat Juhanin kehotuksesta vuokrayksiöön. Juhanin apu rajautui huolellisesti suunniteltuihin viikonloppuvierailuihin, kun lapsi oli kylvetetty ja ruokittu ja hyvällä tuulella.
Heti kun lapsenlapsi kitisi, Juhanilla oli kiire: työpuhelu, tärkeä meno, äidin mökki.
Aino tuli apuun, katseli kuvaa poikaansa ja tämän väsynyttä tyttöystävää ja tiesi: hän oli tehnyt oikein.
Eemelistä kasvoi huomaavainen ja vastuullinen mies, joka ei jättänyt vaimoaan yksin. Juhani taas… Hän jäi siksi, joka aina oli ollutkin isyyden ajatuksen ihailijaksi, ei sen todellisen merkityksen ymmärtäjäksi.
Mitä mieltä sinä olet? Toimikohan vaimo oikein? Kirjoita ajatuksesi kommentteihin ja paina tykkäystä!
