Soviteltu avioituminen aikataulutettuna
Kaarina istuu toimistopöytänsä ääressä uppoutuneena töihinsä. Edessä on kunnioitusta herättävä pino kansioita, laskuja ja raportteja. Hän järjestää paperit kansioihin, tarkistaa lukuja ja tekee muistiinpanoja vihkoonsa. Toimistossa on hiljaista, vain satunnaiset keskustelut viereisestä huoneesta ja näppäimistön naputus kantautuvat vaimeasti. Aurinko siivilöityy sälekaihtimien välistä ja piirtää teräviä valojuovia pöydälle.
Juuri silloin kännykkä kilahtaa terävästi. Kaarina hätkähtää, irrottautuu papereista ja vilkaisee puhelinta. Näytössä lukee Äiti. Hän pysähtyy hetkeksi, kurtistaa kulmiaan. Äiti soittaa lähes aina iltaisin, kun on itse jo kotona töistä ja nyt on vasta kolme iltapäivällä. Mikäköhän on hätänä?
Kaarina vastaa ja vie puhelimen korvalle.
Kaarina, rakas, voisitko tulla nopeasti käymään? äidin äänessä kuuluu hermostunut väre, jonka Kaarina heti huomaa. On tosi tärkeää!
Kaarinan sisällä kylmähtää. Hän suoristautuu tuolissa, siirtää paperit syrjään kuin ne olisivat yhtäkkiä tiellä.
Mitä on tapahtunut? hän kysyy, yrittäen kuulostaa rauhalliselta, mutta ääneen livahtaa huoli. Et kai ole sairas?
Ei, ei, ei minussa mitään äiti kiirehtii vakuuttelemaan, aivan kuin haluaisi heti torjua vaarallisen ajatuksen. Mutta pitäisi puhua. Heti.
Kaarina miettii hetken, silmäillen pöydälle jäänyttä paperiröykkiötä. Työpäivää on vielä jäljellä, paljonkin. Mutta äidin ääni ei jätä tilaa vastalauseille.
Hyvä on hän sanoo, vilkaisee seinäkelloa. Olen tunnin päästä siellä.
Tulisitko vähän nopeammin vielä äiti laskee ääntään ja siihen tulee outoa sävyä. Täällä on vieraita.
Kai täällä odotetaan sana jäi ilmaan painavana. Kaarina kurtistaa kulmiaan yrittää arvata, mistä on kyse. Mielessä vilahtaa kymmeniä vaihtoehtoja vakavasta pikku väärinkäsitykseen. Mutta hän ei ryhdy tivaamaan lisää puhelimessa: jos äiti sanoo heti, silloin pitää mennä.
Hän kerää tavarat ripeästi työntää paperit kansioon, nappaa laukun ja puhelimen, vetää päälleen villatakin. Käy nopeasti pomonsa luona selittämässä tilanteen pomo on myötämielinen ja päästää hänet suosiolla. Poistuttuaan toimistosta Kaarina tilaa taksin sovelluksella, syöttää osoitteen ja vahvistaa. Odottaessaan soittelee vielä äidille varmistaakseen, pitääkö jotain tuoda mutta ei mitään, aja vaan suoraan.
Kaarina huomaa kävelevänsä kuin kiireisellä asialla. Kysymykset pyörivät päässä, mutta hän yrittää pitää mielensä tyynenä. Auto saapuu nopeasti, hän nousee kyytiin ja sanoo osoitteen, kiirehtii kuljettajaa hiljaa mielessään.
Matka kestää neljäkymmentä minuuttia Kaarina tarkkailee aikaa puhelimensa näytöltä. Ikkunasta vilahtelevat tutut Helsingin lähiöt: harmaat kerrostalot, kirkkaat mainoskyltit, puistojen vihreät nurmikaistaleet. Mutta Kaarina ei näe niitä, ajatukset keskittyvät arvailuun siitä, mikä oikeastaan on hätänä.
Onko äidillä ongelmia töissä? Äiti mainitsi taannoin kiireisestä hankkeesta ja tiiviistä aikataulusta. Vai onko jotakin sattunut tädille, Eijalle, jonka kanssa äiti on ollut ystävä vuosikymmeniä? Kenties joku kaukaisempi sukulainen on sairastunut? Vai onko kyseessä ihan jotain muuta? Yhtään selkeää vaihtoehtoa ei nouse järkeväksi.
Kotiovelle saapuessaan Kaarina maksaa taksin (45 euroa) ja nousee kiireesti portaita oikeaan kerrokseen. Hän ehtii jo kaivaa avaimen, mutta ovi avautuu ennen kuin hän ehtii sitä asettaa lukkoon.
Vihdoin! äiti vetää hänet sisään ripeästi. Tule, tule!
Eteisessä Kaarinaa tervehtii tuttu pullantuoksu se kardemummainen ja vaniljainen, jota äiti leipoo vain erityisinä päivinä. Kaarina pysähtyy hetkeksi, haistelee. Yleensä tämä tuoksu tarkoittaa juhlaa. Mutta nyt tunnelma on kummallinen kiireinen, ei lainkaan juhlava.
Epäröiden hän astuu olohuoneeseen.
Mitä täällä oikein tapahtuu? Kaarina kysyy ja pysähtyy kynnykselle.
Pyöreän pöydän ääressä, pitsiliinan ja posliinikuppien keskellä, istuu Lauri äidin ystävän poika, se sama jonka Kaarina muistaa lapsuudestaan nimellä Kämmenselkä. Hänestä on jäänyt mieleen hitaus, kömpelyys ja se, että aina sanoi kaiken väärinpäin. Nyt Lauri hymyilee jännittyneesti, suoristaa kaulusta ja näyttää kiusaantuneelta.
Vieressä istuu täti Eija, kasvot loistavat kuin häävieraalla. Onnea ja toivoa silmissä enemmän kuin Kaarina olisi osannut odottaa.
Hei, Kaarina, Lauri nousee, yrittää näyttää luontevalta. Onpa aikaa viime kerrasta…
Niin on Kaarina sanoo lyhyesti ja risti kädet rinnalleen. Hän yrittää peittää yllätyksen välinpitämättömyydellä. Äiti, miksi oikeasti halusit, että tulen näin äkkiä?
Äiti välttelee tyttärensä purevaa äänensävyä, suoristaa pöytäliinaa uudestaan ja uudestaan.
Kuule, Eijan kanssa mietittiin Olette tuttuja pienestä pitäen. Nyt molemmat aikuisia, itsenäisiä…
Niin? Kaarina tuijottaa äitiään, täysin ällistyneenä. Mikä tämä juttu on? Minulla oli työpäivä kesken! Läksin kiireellä, jätin kollegat pulaan miksi?
Täti Eija puuttuu puheeseen:
Lauri on niin mukava mies nykyään! Vakituinen työpaikka, oma asunto kaikki kunnossa, vankka pohja.
Me ajateltiin, että voisitte tutustua taas uudestaan, äiti sanoo. Katse välttelevä, ääni hento.
Kaarina tuntee, kuinka ärtymys kuplii sisällä. Jälleen uusi yritys löytää hänelle sopiva mies aivan kuin hän ei itse omistaisi elämäänsä. Hän puristaa nyrkkiään hillitäkseen itsensä.
Äiti, hän sanoo syvään hengitettyään, yrittäen pitää äänen rauhallisena, arvostan sitä että välität. Mutta minä päätän, kenen kanssa haluan olla tekemisissä.
Lauri punastuu ja yrittää pelastaa tilanteen:
Ehkä voisi vähän rauhoittua Eikö voitaisi edes yrittää tutustua? Ennen me tultiin aika hyvin toimeen. Sinä olet oikein mukava ja minäkin kai kelpo…
Mitä siinä muka kertomaan? Kaarina kääntyy Laurin puoleen. En ole koskaan ollut sinusta kiinnostunut, enkä edelleenkään ole. Ei tästä tule muuta kuin tavallista tuttavuutta.
Lauri kääntää katseensa alas ja nyplää paidankaulusta, kuin se olisi yhtäkkiä liian tiukka.
Mutta voisimme kuitenkin kokeilla ihan tosissaan, hän sanoo hiljaa. Minulle tämä olisi tärkeää.
Kaarina sulkee silmänsä hetkeksi. Hän ei halua olla ilkeä, mutta ei aio myöskään leikkiä.
Lauri, olet hyvä tyyppi todella. Luotettava, kiltti, tasapainoinen. Mutta se ei tarkoita, että meidän täytyy olla yhdessä. Tunne ei syty käskien, vaikka sitä joku toivoisi.
Kaarina huomaa, miten puhelun aiheuttama jännitys helpottaa kuin sumu. Äiti, voi äiti…
Taidan lähteä, hän tarttuu laukkuun. Anteeksi, äiti. Mutta näin on parempi. Parempi sanoa suoraan kuin teeskennellä kiinnostusta.
Kaarina! äiti astuu askeleen kohti, tarttuu käsivarteen. Odota… voidaanhan puhua ihan rauhassa. Haluttiin vain parhaasi.
Ei nyt, Kaarina nostaa kätensä pehmeästi estäen. Keskustellaan myöhemmin. Kun olet valmis oikeasti kuuntelemaan, etkä järjestämään tällaisia näytelmiä. Mun pitää palata töihin ja älä enää järkätä tällaista, jooko? Mulla oli kauhea huoli.
Kaarina lähtee rappukäytävään ennen kuin äiti ehtii sanoa mitään. Ovi napsahtaa kiinni hänen takanaan, raikas kevätilma tuntuu entistä puhtaammalta sateen jälkeen. Hän hengittää syvään kuin laskisi huolet poskellaan.
Miksi äiti ei ymmärrä, ettei tällaisessa järkevöittämisessä ole mitään järkeä? Miksei hän anna olla? Eikö äiti vieläkään näe, ettei tämä johda mihinkään? Kaarina on aina tiennyt, mitä elämältä haluaa. Myöskään puolison pitää olla itsevarma, oma-aloitteinen eikä sellainen, joka kääntyy joka asiassa äitinsä puoleen.
Vielä ärtyneenä Kaarina kääntyy lapsuutensa reitille puiston halki. Kaikki on tuttua: hiekkateillä juoksee lapsia, äidit juttelevat rattaiden äärellä, vanhat parit istuvat penkeillä lämpimässä auringossa. Kaarina väistelee lammikoita, ettei kastelisi lenkkareitaan oksien tiputat vesi pisarat olkapäille, mutta hän ei välitä.
Vähän ajan kuluttua puhelin värisee taskussa. Näytössä Äiti taas. Kaarina miettii hetken, mutta nostaa kuitenkin luurin korvalle.
Kaarina, miksi lähdit noin? äidin äänessä on ärtymystä, mutta enemmän pettymystä. Ei näin oltu sovittu.
Äiti, minusta ei tule Laurista aviomiestä pelkästään siksi, että teillä on Eijan kanssa vuosikymmenien ystävyys, Kaarina sanoo rauhallisesti jatkaen kävelyä. Avioliitto on oikeasti iso asia. Ei sellaisen perustan päälle rakenneta mitään.
Ei kai kukaan puhu naimisiin menosta heti? äiti nostaa ääntään. Halusin vain, että tutustutte! Hän on ihan kunnon mies, koulutettu, työssä, juo kohtuudella. Mukava!
Mukava kyllä Kaarina myöntää, vaikka äiti ei sitä näe. Ei siinä mitään pahaa, mutta se ei vielä tarkoita, että hän olisi minulle oikea ihminen.
Mutta kuka sitten olisi? äidin äänessä kuuluu se väsymys, joka tulee kun sama keskustelu on jo käytävä kymmenettä kertaa. Olet ollut kolme vuotta yksin. Miksi et edes tapaa ketään?
En minä mitään odota, Kaarina pysähtyy puistonpenkille. En vain halua aloittaa suhdetta kenen tahansa kanssa sen takia, että te ystävien kesken päätätte niin. Saan kyllä tutustua, mutta haluan tehdä sen omilla ehdoillani.
Omilla ehdoillasi istut vain töissä, syöt telkkarin ääressä ja näet lähinnä kollegoja siinäköt se elämä on? äidin ääni pehmenee mutta viiltää. Kaarina, haluan vain että olet onnellinen.
Olen minä, Kaarina sanoo ja katsoo kun lähipuistossa lapsi laskee paperiveneen vesilätäkköön. Mun onnellisuus näyttää hieman erilaiselta kuin sinulla. Rakastan työtäni ja elämääni. Parisuhteeseen en ryhdy pakosta, enkä kenen hyvänsä kanssa haluan että se tuntuu oikealta.
Puhelimeen laskeutuu hiljaisuus. Kaukana kuuluu taustalla vaimeaa kolinaa, äidin huokaus. Sitten hän jatkaa hiljaa, melkein kuiskaa:
Hyvä on. Anteeksi että painostin. Olen vain huolissani, en halua että jäät yksin tai että meistä aika jättää ja jäät vailla ketään.
Ymmärrän, Kaarina vastaa lempeästi. Ja rakastan sinua juuri siksi, että välität. Mutta voisitko jättää tällaiset yllätykset tulematta jatkossa? Arvaa, mitä kaikkea ehtisin ehti miettiä, kun soitit tuohon aikaan…
Lupaan, äiti sanoo, ja Kaarina kuulee hymyn äänestä. Mutta jos joskus tapaat jonkun, joka oikeasti kiinnostaa, niin kerro ensin minulle.
Tietysti, Kaarina nousee penkiltä, säätää laukkua olalle. Nyt pitää mennä, töitä odottaa. Moi!
Moi, kulta. Pidä huolta.
Kaarina sulkee puhelimen, nostaa katseensa taivaalle. Pilvet väistyvät hiljalleen, rikkovat harmauden ja niiden takaa pilkottaa kirkas sininen. Aurinko kultaistuttaa pilvien reunat. Jossain kauempana naiset nauravat leveästi jutellessaan, ohitse polkee mies urheiluvaatteissa ja vierellä juoksee punainen koira kieli pitkällä.
Kaarina hengittää syvään, ympärillään tavallinen elämä ihmiset kiirehtivät asioilleen, lapset leikkivät, kahvilasta kantautuu kahvin ja pullan tuoksua. Kaikki on niin tavallista ja oikeaa, että olo heltyy. Hän miettii, miten paljon mahdollisia polkuja on jokaiselle avoinna, miten hetken mielijohteesta voi elämä kääntyä aivan toisin. Ja kuinka järjetöntä on yrittää pakottaa oma polku muiden malliin.
Seuraavina päivinä Kaarina tietoisesti välttelee ajattelemasta kiusallista keskustelua. Työt mainostoimistossa vievät kaiken ajan: tiimi valmistautuu ison hankkeen lanseeraukseen, ja kalenteri on täynnä. Hän tulee aamuisin ensimmäisenä, lähtee viimeisenä, syö nopeasti voileivän teekupposen kanssa ja jatkaa lukuja, aikatauluja, palaverien pyörittämistä. Iltaisin kotiin päästessä jaksaa enää suihkun kautta sänkyyn.
Silti öisin, kun asunto hiljenee ja Helsingin valot sammuvat, ajatukset palailevat päivän puheisiin. Äidin pettynyt katse, Laurin kömpelyys, Eijan toiveikas hymy. Kaarina ei tunne syyllisyyttä hän tietää toimineensa oikein mutta pieni karvas jälkimaku jäi. Harmittaa, ettei äiti heti ymmärtänyt, vaan sanoiksi piti sanoa tiukemmin.
Perjantai-iltana sähköposteja selatessaan Kaarina löytää kollegalta viestin: Tule mun synttäreille. Luvassa mukavaa seuraa, hyviä tyyppejä, musiikkia! Hän painaa sormea viestin päällä. Toisaalta haluaisi vain kääriytyä viltin alle, mutta yksinäisyyskin alkaa jo painaa.
No, miksei, hän päättää ja naputtaa Tulen mielelläni.
Juhlat järjestetään kotoisassa kahvilassa Kallion kulmilla. Tiiliseinät, puiset pöydät, matalat ikkunapenkit. Kun Kaarina astuu sisään, paikka on jo täynnä vieraita. Ilmassa tuoksuvat kahvi, uunituoreet korvapuustit, kepeät parfyymit. Taustalla soi pehmeä jazz, ihmiset puhuvat ja nauravat maljojen kilistessä.
Synttärisankari seisoo baaritiskillä esittämässä juttua porukan keskellä. Hän huomaa Kaarinan heti, tulee halaamaan.
Mahtavaa kun tulit! hän sanoo. Ajattelin jo, että perut.
Tekee hyvää välillä tuulettua, Kaarina hymyilee. Ja onnea vielä!
Hetken höpistyään hän ohjaa Kaarinan ikkunapöytään:
Mene vaikka tuohon, siellä on huippuseuraa. Muutama uusi tyyppi minun pitää vielä hoitaa pari juttua.
Kaarina nappaa appelsiinimehun, istahtaa vapaaseen tuoliin ja tarkkailee, miten keskustelu tempaa mukaansa. Vieruskaveri, tummahiuksinen ja hymyilevä nuori mies, kääntyy häntä kohti:
Moi sinä varmaan olet Kaarina? Mä olen Petteri, Marjan kollega.
Hei, juuri niin, Kaarina vastaa hymyillen.
Näin sut kerran palaverissa, Petteri istahtaa viereen. Sää vedät sitä hanketta SuomiTekin kanssa, eikö?
Kaarina yllättyy hänen tietämyksestään yleensä eri osastojen väki ei piittaa muiden projekteista.
Pitänee paikkansa, hän vastaa. Missä sä työskentelet?
Analyytikkona sain tehdä laskelmia just teidän projektiin. Riskiarviot, budjetit ja muut.
Juttu soljuu yllättävän helposti. Petteri on suvereeni ammattilainen, muttei silti yksitoikkoinen. Hän osaa kuunnella, kysyä oikeaan kohtaan, ja heittää välillä sellaista huumoria, että Kaarina huomaa vilpittömän naurun palaavan kasvoille.
Jossain vaiheessa kahvilassa alkaa olla meluisaa. Naapuripöytäläiset repäisevät hersyvän naurun. Petteri viittaa ovea kohden:
Mennäänkö vähän ulos? Saa happea ainakin täällä ei kuule mitään.
Kaarina suostuu. Ulkona on viileää ja hiljaista, yössä kajastaa tähtiä. He nojaavat matalaan parveeseen, seuraavat autojen virtaa.
Mitä teet vapaa-ajalla? Petteri nojaa kaiteeseen.
Luen, kävelen, Kaarina miettii hetken. Joskus käyn leffassa. Entä sinä?
Mä rakastan reissata, hänen silmänsä kirkastuvat. Olin viime vuonna Lapissa vaeltamassa, aivan mieletön kokemus! Tunturit, porot, revontulet sellainen rauha ei unohdu.
Vau, kerro lisää! Kaarina innostuu aidosti.
Petteri kertoo ja pian Kaarinasta tuntuu, että kuuntelisi vaikka kuinka kauan. Tarinat ovat täynnä yksityiskohtia: hän kuvailee tunturipolkujen kivikkoja, avotunturien hiljaisuutta, nuotion ääressä juotua nokipannukahvia, saamelaisten ystävällisyyttä. Kaarina näkee kaiken silmissään.
Entä itse missä rentoudut mieluiten? Petteri kysyy, kun jutussa tulee tauko.
Mökillä järven rannalla, Kaarina hymyilee. Soudan, kuuntelen hiljaisuutta, saunon. Mutta työ vie useimmiten liikaa aikaa.
Sitä pitäisi korjata, Petteri virnistää hyväntuulisesti. Mennään ensi kesänä vaikka yhdessä? Ilman kiirettä, ihan rauhassa.
Kaarina jää hetkeksi hämmentyneenä noin suoraa ehdotusta ei odottanut. Sitten hän naurahtaa:
Olipa suoraa.
Suora peli on paras, Petteri ei häkelly yhtään. Oikeasti, sun seurassa on helppo olla. Haluaisin tutustua enemmän.
Hän katsoo Kaarinaa lämpimästi, ilman hoputtamista tai roolia. Kaarinasta tuntuu yllättävän hyvältä.
Kokeillaan, hän sanoo lopulta. Mutta ei kiireellä?
Niin sovittiin, Petteri hymyilee aidosti. Voinko pyytää huomenna kahville? Ei mitään kiirettä.
Sopii, Kaarina huomaa, kuinka lämmin tunne leviää sisälle. Sovitaan.
Kotimatkalla Kaarina tuskin ehtii riisua kenkiä, kun puhelin taas soi. Äidin nimi loistaa näytössä. Nyt Kaarina vastaa saman tien.
Kaarina, hei. Miten menee? äidin ääni arkailee, kuin jään päällä.
Hyvin, Kaarina istahtaa sohvalle. Hän on yhä hymyileväinen, illan jälkiä kasvoillaan. Olin kollegan synttäreillä. Tapasin kivan miehen.
Ihanko totta? äidin äänestä kuuluu yllättynyt ilo, mutta mukana on myös varovaisuutta. Millainen hän on? Kerro lisää.
Fiksu, hauska ja rento, Kaarina naurahtaa, kuvittelee Petterin reaktion. Eikä juokse äidin helmoihin, jos jotain menee pieleen.
Äitikin naurahtaa ja jännitys on kadonnut.
Ihanaa, että kuulostat onnelliselta. Olinkohan siis suotta huolissani?
Kaarina pysähtyy hetkeksi, etsii sanat.
Et suotta, hän sanoo rauhallisesti. Oikeasti arvostan, että välität. Mutta voit jo vähitellen luottaa siihen, että osaan kyllä löytää omat polkuni.
Niin tehdään äiti nyökkää puhelimessa, tauottaa. Olet rakas.
Sinä myös, Kaarina vastaa lämpimästi.
Hän laskee puhelimen pöydälle ja katsoo ikkunasta ulos. Helsingin valot tuikkivat oranssit, keltaiset, valkoiset valot risteilevät kaupungin päällä. Kaukana liikkuu autoja, jäljelle jää nopeita valojuovia. Kadulta kantautuu naurua, keskustelunpätkiä, musiikkia.
Kaarina vetää henkeä syvään ja tuntee, miten sisällä on rauha. Tämä ilta, keskustelu äidin kanssa, Petterin tapaaminen kaikki muodostavat uudenlaisen, yllättävän mukavan kokonaisuuden. Hän ei tiedä mitä huominen tuo, mutta juuri nyt elämä tuntuu hyvältä omalla painollaan etenevältä ja täynnä mahdollisuuksia.
Kaupunki elää iltaansa, ja Kaarina istuu sohvalla katsellen valoja ja tuntee, kuinka itseluottamus kasvaa: kaikki menee kyllä niin kuin kuuluukin.
