Järjestelmävirhe
Ilona, oletko kotona?
Antti, minä olen aina kotona sunnuntaiaamuisin. Sinähän tiedät sen.
Avaa sitten ovi.
Katsoin ovisilmästä kolme sekuntia. Veli seisoi eteisen käytävässä, takki auki, kaksi isoa kassia jaloissaan. Kasvoilla oli ilme kuin olisi juuri hävinnyt jonkin tärkeän vedonlyönnin. Hänen takanaan oli kaksi hahmoa, toinen pidempi, toinen lyhyempi. Suljin silmäni, toivoin niiden häipyvän. Ne eivät häipyneet.
Avasin lukon.
Huomenta, sanoi Antti ja hymyili sillä tavalla, jonka muistin lapsuudesta asti. Sellainen hymy, jolla pyydetään palvelusta.
Ei, sanoin.
En ole vielä sanonut mitään.
Hymyilet juuri noin. Eli ei.
Aapo livahti isänsä ohi ja tuijotti minua ylöspäin. Kuusivuotias, pyöreä pyörre päälaella, kengännauha laahasi parkettia. Vieressä seisoi Vilja, nelivuotias, ja piti kädessään pehmoista pupua, jolta puuttui toinen korva. Hän katsoi minua sellaisella avoimella uteliaisuudella, johon vain nelivuotias pystyy. Ei pelkoa.
Katsoin lattiaa. Vaaleaa tammea, “Nordic” -parketti Upofloorilta, juuri kolme kuukautta sitten asennettu, sitä olin odottanut puolitoista kuukautta. Aapon kengännauha oli jossain ruskeassa. En halunnut tietää missä.
Tulkaa peremmälle. Ottakaa kengät pois samantien.
Kahdeksannen kerroksen uuden Asunto Oy Pohjantähden asunto oli minun todellinen saavutukseni. Ei työ myyntijohtajana Sisustustrendeissä, ei auto, ei tilisaldo. Vaan tämä koti. 104 neliötä, kolme metrin huonekorkeus, lattiaan asti ulottuvat ikkunat, näkymä puistoon. Sisustin tätä kaksi vuotta, vaihdoin valaisimia, etsin täydellistä verhojen siniharmaata sävyä, sellaista, joka hämärtyi iltaa kohti lähes harmaaksi. Sohva on Asko-mallistosta, harmaa ja leveä, selkänoja korkea. Massiivipuisessa sohvapöydässä pieni halkeama, johon myyjä sanoi olevan “puun luonteenpiirre” ensin halusin palauttaa, mutta opin rakastamaan sen mutkan. Ei ylimääräisiä tavaroita. Ei mitään roinaa ikkunalaudoilla. Kylpyhuoneessa Lumene-rasiat koossa järjestyksessä, pyyhkeet samanvärisiä, vaateripustimet puuta.
Tämä oli elämä, jonka olin rakentanut tietoisesti. Jokainen yksityiskohta mietitty. Täysi hiljaisuus kaupungin kahdeksannen kerroksen hiljaisuus, jossa vain keittiön Festivo-jääkaappi hurisi ja välillä sade ropisi ikkunalasiin.
Antti laski kassit lattialle. Lapset ottivat kenkänsä pois. Aapo tökkäsi valkoista seinää tahmaisella kädellään.
Aapo.
No?
Kädet.
Poika tuijotti kättään, sitten seinää, sitten minua.
Mitä niissä on?
Hengitin syvään. Kolme sekuntia sisään, kolme ulos hyvä stressinhallintaharjoitus.
Antti, puhu nopeasti.
Veli meni keittiöön, istahti korkealle jakkaralle saarekkeelle ja laski kätensä pöydälle. Luovuttamisen ele.
Me mennään Sannan kanssa kylpylähotelliin. Kahdeksaksi päiväksi. Meidän täytyy puhua. Ymmärrätkö? Oikeasti täytyy, ja lasten kanssa se ei onnistu.
Eikö ole ketään muuta vaihtoehtoa?
Äiti on Kuntoutuskeskuksessa ensi perjantaihin saakka, kyllä tiedät. Sannan vanhemmilla on influenssakaranteeni, ei voida viedä lapsia. Ilona, pyydän. Kahdeksan päivää.
Kahdeksan päivää.
No, tai yhdeksän. Ollaan sunnuntaina takaisin.
Olohuoneesta kuului kolaus. Kuulosti, kuin jokin olisi tipahtanut.
Vilja, älä koske mihinkään! Antti huusi kääntymättä, tottuneesti.
Antti, sanoin hiljaa. Hiljainen ääni toimii paremmin, opin tämän työvalmennuksesta. Teen töitä kotoa käsin. Keskiviikkona tärkeä etäesitys kolmen eri kaupungin asiakkaille. En osaa olla lasten kanssa. En tiedä mitä he syövät, mitä niille kuuluu puhua, miten nukutaan.
Syövät kaikkea paitsi sipulia. Tai siis, Aapo ei syö tomaattia. Kaikki muu käy. Vilja nukahtaa pupun kanssa, Aapolle pitäisi lukea kirjaa, kirja mukana kassissa.
Antti.
Ilona. Hän katsoi minua ja silmissä oli jotain, jonka vuoksi rintakehässä kiristi. Ei sääliä. Vaan uupumus, jota ei voi kiistää. Jos emme nyt käy puhumassa, en tiedä mitä meille käy. Oikeasti en.
Olin hiljaa. Puiston yllä liikkui vaalea pilvi. Hyvin tyyni, hyvin rauhallinen.
Kahdeksan päivää, sanoin lopulta.
Kiitos.
Älä kiitä etukäteen. En lupaa olla soittamatta kolmen tunnin päästä.
Olen tavoitettavissa. Sannakin on.
Antti lähti nopeasti. Liian nopeasti, kuin peläten että perun. Hän suukotti lapset, mutisi jotain “Tätisi Ilona on mahtavin”, jätti ohjeet käsin kirjoitetulle A4-lapulle saarekkeelle ja viidentoista minuutin kuluttua meni ovi kiinni.
Seisoin eteisessä.
Aapo ja Vilja katsoivat minua.
Katsoin heitä.
No, sanoin.
No, sanoi Aapo.
Onko teillä nälkä?
Mä haluun mehua, sanoi Vilja.
Minkälaista?
Oranssia.
Appelsiinimehua?
Ei. Sitä, joka on oranssia.
Avasin jääkaapin. Siellä oli kaksi mineraalivettä, kipossa valmiiksi pilkottuja vihanneksia, maustamatonta jogurttia ja avattu valkoviinipullo. Ei yhtään lasten mehua. En ollut koskaan ajatellut, että tarvitsisin sellaista. Ei ollut syytä.
Mennään kauppaan, sanoin.
Jes! Aapo hihkui, kolmen metrin korkeat katot loivat kaiun.
Nirvistin.
Kauppa oli viereisessä rapussa, kävelymatka viisi minuuttia. Sen aikana Vilja pudotti pupun neljä kertaa, Aapo painoi kaikki hissin napit, myös päivystäjäkutsun, ja ehti kertoa yksityiskohtaisen tarinan päiväkotikaveristaan Jaakosta, joka osasi sylkeä hampaiden välistä kaksi metriä. Opin Jaakosta enemmän kuin halusin.
Kaupassa ostin neljää sorttia mehua, maitoa, ruisleipää, mansikkajogurtteja, makaronia, broileripyöryköitä vakuumissa, omenat, banaanit ja pakkauksellisen karkkipossuja, jonka Aapo ujutti koriin kun silmäilin juustoja. En laittanut takaisin. Se oli pieni myönnytys, jota en olisi viikkoa aiemmin itselleni antanut.
Ensimmäinen päivä meni yllättävän rauhassa. Vilja kaatoi oranssin mehun sohvapöydälle, Aapo juoksi päin ovenkarmia ja itki viisi minuuttia. En osannut lohduttaa. Tarjosin vettä ja sanoin, että kyllä se ohi menee. Sama lause, jolla aikuisia yleensä lohdutan ja kummasti tepsi lapsellekin. Aapo hörppäsi, niiskutti ja meni katsomaan tablettia, jonka Antti oli pakannut kassiin.
Nukkumaan eivät menneet yhdeksältä, ei kymmeneltä, eikä puoli yhdentoista aikaan. Puoli yhdeltätoista luin Aapolle kaksi kertaa kirjan Karhusta ja vadelmasta hänen pyynnöstään. Vilja oli nukahtanut pöydälle pupu kainalossa. Katselin häntä parikymmentä sekuntia, nostin varoen ja kannoin vierashuoneen vuodesohvalle. Lapsi oli kevyt ja lämmin, ihan kuin pieni aurinko. Ei herännyt.
Keittiössä istuin, join yrttiteetä Swegon-termosmukista, avasin läppärin. Kolme päivää esitykseen. Kaksi diaa puuttui, alku piti harjoitella.
Istuin hiljaisuudessa ja join teetä, mutta en saanut keskityttyä.
Toinen aamu alkoi 6.37. Tarkka aika, sillä katsoin Lumian kellosta juuri, kun olohuoneesta jyrähti.
Aapo oli noussut ennen muita ja rakentanut Estelle-sohvatyynyistä linnakkeen. Kaikki tyynyt lattialla, viltti siinä päällä, ja Aapo linnakkeessaan söi karkkipossuja, jotka oli bongannut keittiön toiselta hyllyltä. Keksejäkin lattialla.
Huomenta vaan, sanoi pirteä poika.
Huomenta, vastasin.
Osaaksä tehdä pannukakkuja?
Ohukaisia?
Sellaisia pyöreitä joissa on vaahterasiirappia.
Ei ole vaahterasiirappia.
Höh.
Keitin tattaripuuroa. Aapo söi mukisematta. Vilja nousi kahdeksalta, kömpi keittiöön pupunsa kanssa, istui ja sanoi:
Mä haluan puuroa niin kuin Aapollakin.
Kaikki meni ihan hyvin.
Tulva tuli tiistaina kello kaksi.
Olin työpöydän ääressä, viimeistelin esitystä. Lapset leikkivät kylpyhuoneessa: paperilaivoja vesialtaassa, vanhoista sähkölaskuista tehtyjä Aapo löysi ne yöpöydästä ja teki laivaston. Molemmat viihtyivät, näytti lupaavalta.
Kahdenkymmenen minuutin päästä rauha rikkoutui.
Huomasin vasta kun hain vettä vessan oven alta valui jotain kiiltävää laattoja pitkin.
Ei! sanoin sillä äänellä, kun on jo liian myöhäistä.
Vessan hana täysin auki. Lapset olivat leikkineet laivoilla, mutta jossain kohtaa innostus unohtui ja päädyttiin katsomaan televisiota. Päälliköpursi jäi tulpaksi viemäriin, niin kertoi Aapo omalla logiikallaan. Vesi valui jo lattialle ehkä kymmenen minuuttia.
Suljin hanan. Katsoin lattiaa, suljin silmät.
Ovikello soi parinkymmenen minuutin päästä, kun olin juuri kuivannut lattiaa Sinituubilla ja miettinyt, saisiko villatohvelit enää kuiviksi.
Kuka siellä?
Aleksi alhaalta. Seitsemäs kerros.
Avasin oven, edessä nelikymppinen mies. Pitkä, hieman pörröinen tukka, kotiverkkarit, tummansininen villapaita. Rauhalliset kasvot, kädessä kännykkä, ruutu kohti minua, kosteisen katon kuva valuvan lampun ympärillä.
Aleksi. Asunto 72.
Ilona. 84. Huokaisin. Tiedän mitä tapahtui. Lapset.
Juu. Hän laittoi kännykän taskuun. Tarvitsetko apua?
Katsoin häntä. Odotin pitkää valitusta, uhkailua isännöitsijällä, vaatimuksia korvauksista. Olin valmis siihen keskusteluun, se oli osa työtäni.
Sanoitko “apua”?
Lattiasta kuuluu vieläkin loisketta. Mulla on rakennusfööni ja hyvä moppi. Siis sellainen, jossa on tehokas vääntö.
Aapon pää ilmestyi selkäni takaa.
Susta tuli märkä meidän takia? tiedusteli hän.
Kyllä, nauroi Aleksi. En lisännyt mitään pahansisuista. Kallisti vain päätään. Uiko laivat hyvin?
Erittäin! Aapo innostui. Eduskuntalaiva!
No huh.
Tule sisään, sanoin. Ei mitään muuta vaihtoehtoa.
Seuraavaa tuntia en kunnolla muista. Aleksi oikeasti auttoi: kuivasi lattiaa, ei hermostunut, antoi Aapon pitää rättiä poika suhtautui tehtävään kuin kunniatehtävään. Vilja kommentoi aina välillä: “Tuolla vielä märkää”, ja osoitti juuri oikein.
Tuliko iso jälki kattoon? kysyin, kun oltiin valmiit.
Vähän. Vanhassa maalissa jo rappeumaa. Kuivuu kyllä.
Maksa korjaus, jos tarvitsee.
Katsotaan. Olkapäät nousivat, sävy rauhallinen, ei uhka. Katsotaan sitten. Oletko ollut lasten kanssa pitkään?
Toista päivää.
Omatko?
Siskon lapset. Ei omia.
Hän nyökkäsi. Katsoi Aapoon, joka penkoi jo telkkarin kaukosäädintä hartaasti.
Ymmärrän, sanoi Aleksi. Vessaan kannattaa ostaa tulppa, niitä saa Prismasta. Ja hana aika pienelle.
Yritän muistaa.
Tsemppiä. Otti mopin mukaan. Ovelta vielä: Jos tarvitset, olen seitsemännessä. Soita vaan.
Miksi olet niin rauhallinen? kysyin, sanat karkasivat omia aikojaan.
Aleksi mietti hetken.
Mikä hyötyisi siitä, että räyhään? Ei katto sillä kuivu.
Hän lähti. Nojasin selkäni oveen. Ikkunasta oli jo hämärä. Vilja vaati Aapolta keksejä keittiössä.
Menin jakamaan ne tasan. Hiljaisuus pysyi.
Keskiviikkoaamuna valmistauduin etäkokoukseen. Lapset katsoivat lastenohjelmaa, tabletti täynnä virtaa, keittiössä lautasilla omppuja ja näkkäreitä. Kaikki kontrollissa.
Esitys käynnistyi yhdeltätoista. Minä tyylikkäässä jakussa, koska kamera näkyi. Kolmelta paikkakunnalta seitsemän henkeä. Myyntipäälliköt Turusta, Espoosta ja Tampereelta.
Ensimmäiset viisitoista minuuttia kaikki hyvin. Kävin uuden Estelle-malliston, hintapolitiikan ja vastasin kahteen kysymykseen.
Kuudennellatoista minuutilla ovi avautui.
Täti Ilona! Viljan ääni tosi kauas kuuluva. Aapo vei pupun!
Vilja, olen töissä.
Se sanoi rumaksi mun pupua!
Niin on, kaikui olohuoneesta.
Anteeksi, pieni tauko, hymyilin kameralle.
Laitoin esityksen pauselle, kävelin olohuoneeseen. Aapo piti pupua toisesta korvasta, Vilja kropasta. Käskin irrottaa. Molemmat päästivät. Pupu tipahti. Vilja nappasi kainaloon.
Aapo, voisitko katsoa piirrettyjä hiljaa?
Se loppui jo.
Laita uusi.
Mikä?
Mikä vaan.
Mainos tuli.
Katsoin häntä. Katsoi takaisin. Otin kaukosäätimen, valitsin perhekanavan, missä pyöri jotain eläinsarjaa, palasin kokoukseen.
Kahdeksan minuuttia ilman ongelmia. Sitten Aapo tuli itse.
Mun pitää vessaan, sanoi kirkkaasti kameralle.
Tampereen pomo nauroi ensin, muut perässä. Tunsin punastuvani ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen.
Tiedät missä vessa on.
Tiedän, halusin vaan sanoa.
Mene.
Loppu kokouksesta meni puoliksi työksi, puoliksi vertaistueksi espoolainen mainitsi omat kolme lastaan, turkulainen kiinnostui Estellestä, sovittiin uudesta ajasta.
Istuin hetken läppäri kiinni. En ollut vihainen. Se oli uutta.
Tein leipää lapsille. Aapo kiitti, Vilja söi oman puolitiehen, jutteleli pupulle.
Ovella soitettiin neljältä.
Toin tulpan siihen viemäriin, Aleksi sanoi ja heilutti pientä muovipakettia.
Oletko käynyt varta vasten kaupassa?
Leipää piti muutenkin hakea.
Tervetuloa.
Sanoin sen, vaikka en ollut tarkoittanut. Hän riisui kengät, ja Aapo ilmestyi olohuoneesta:
Ai se tyyppi! Sä oot kiva!
Sama tyyppi, vastasi Aleksi.
Onks sun katto nyt kuiva?
Kohta.
Hyvä. Osaatko pelata Jengaa? Mulla on, iskä antoi mukaan.
Osaan.
Tuu pelaamaan.
Aleksi pian istui sohvapöydän ääressä Jenga-palikoiden parissa, Aapo toisella, Vilja toisella puolella. Vilja ei osannut vielä, mutta pupu osallistui kannustajana. Aleksi pelasi vakavissaan, rauhallisesti. Lapset tunsivat heti, ettei aikuinen hutiloi.
Keittiössä muka tein ruokaa, oikeasti katsoin.
Katso, Aapo, tuo reunapala liikkuu helpommin kuin keskeltä.
Mistä tiedät?
Tornien rakenteessa on aina joku heikko kohta, pitää vain löytää.
Onks elämässäkin niin? Aapo kysyi sillä syvyydellä, johon vain kuusivuotias yltää.
Aleksi mietti.
Aika lailla, sanoi.
Syötiin nelistään. Aleksi jäi ruokapöytään ja auttoi viipaloimaan leivän tasaisemmin kuin jaksoin, mutta oli sillä oikeasti väliä, siistimmät viipaleet tulikin.
Ootko asunut tässä talossa kauan? kysyin.
Kolme vuotta. Sä tulit vuosi sitten, näin muuton.
Olet tarkka.
Sattumaa, olin itsekin lähdössä töihin.
Missä olet töissä?
Arkkitehtitoimistossa. Rakennesuunnittelija. Kuulostaa tylsältä.
Miksi tylsältä?
Kukaan ei kysy suunnittelijalta, onko hieno. Kestääkö, vain se kiinnostaa.
Eikös se ole tärkeintä?
Katsoi pitkään, kuin vastaus olisi yllättänyt.
Niin kai, sanoi.
Lapset nukahtivat ilman kiistoja. Aleksi joi teen, kiitti, pukeutui.
Hyvää yötä.
Kiitos, ja älyttömästi siitä ettet hermostunut tiistaina.
Katsoi minua vähän muita pidempään.
Pärjäät hyvin, sanoi. Aloittelijaksi.
Mistä tiedät?
Jos et olisi, et näyttäisi niin siltä, että kannat posliinimaljakkoa varoen.
Nauroin, oikeasti. Yllätyksekseni.
Kolme seuraavaa päivää menivät paremmin. En enää säpsynyt kovia ääniä. Puuro ja mehu oli jo aamurutiini. Vilja piti piirtää vieressäni työaikaan, ja yhdessä käytettiin kymmeniä papereita pupuperheisiin kaikilla nimet.
Tuo on äitipupu, Vilja selitti, ja tuo isäpupu. Ja pieni nappipupu.
Miksi nappi?
Because se on pieni ja pyöreä.
Loogista, sanoin.
Perjantai-iltana Aleksi toi lautapelin, vanhan Afrikan tähden, jonka kuvituksesta näki neuvostoajan. Lapset eivät tienneet kaupungin nimiä, se ei haitannut.
Mistä tuo on?
Lapsuudesta. Muuttaessa tuli otettua. Älä kysy miksi.
Hyvä että tuli.
Istuttiin lattialla, olohuoneen Nordic-parketti tuntui viileältä ja sileältä. Vilja nukkui syliini pelin aikana, ja en muista milloin viimeksi pidin lasta sylissä, kättä tukena.
Aleksi huomasi, ei maininnut.
Lauantai vietettiin puistossa, Aleksin ehdotus. En vastustanut. Parkki oli sama joka näkyi ikkunoista. Aapo ui loskassa, vaikka kielletty kannoin saappaat pussissa, Aapo talsi varvassukissa, eikä ollut moksiskaan.
Mikset sure?
Mistä?
Märät kengät.
Kuivuu ne.
Olet kuin Aleksi.
Aleksi on siisti. Onko se sun ystävä?
Se on mun naapuri.
Eikö se ole sama?
Ei.
Miksi?
En osannut vastata. Vilja oli Aleksin harteilla ja kuunteli vakavana puista kertovaa selostusta.
Sunnuntaina Antti soitti. Ääni erilainen. Kirkkaampi, lämpimämpi.
Miten teillä meni?
Hengissä, vastasin. Aapo ui lätäkössä, Vilja piirsi 47 pupua.
Antti nauroi.
Selvisit?
Ihan hyvin. Entä teillä?
Pieni tauko.
Parempi. Kiitos.
Hienoa.
Toinen viikko sujui jo kuin itsestään. Tiesin, ettei Aapo syö tomaattia, mutta tomaattikeitto upposi, kun salaista ainesosaa ei mainittu. Tiesin, että Viljalle ikkunan pitää olla ennen nukkumaanmenoa raollaan. Tiesin, että kahdeksan aikaan alkoi kiukuttaa, ja silloin kannatti vain ehdottaa petiin menoa eikä väitellä. Ne oli pieniä, tärkeitä tietoja, joita ei ohjekirjasta löydy.
Aleksi kävi joka ilta: joskus pelkkä vierailu, joskus toi jotain ruokaa, toisinaan vain keskusteluja. Juteltiin työstä, kirjoista, kaupungista. Hän luki paljon, yllättävää rakennusmieheltä. Minä en ollut vuoteen lukenut muuta kuin työpapereita.
Mitä luet nyt?
En mitään. Työdokumentit tuskin lasketaan.
Ei lasketakaan. Haluatko lainata?
Tuo jotain.
Seuraavana iltana toi japanilaisen romaanin naisesta, joka lajittelee äitinsä jäämistöä ja huomaa, ettei tuntenut tätä lainkaan. Luin iltaisin, kun lapset nukkuivat. Parhaat puolituntiset koko päivässä.
Toisen viikon torstaina Aapo tuli kysymään “missä sun työ on?”
En tajunnut heti.
Siis tämä, työhuone.
Tiedän. Näytä.
Näytin. Hän tuijotti läppäriä, pöytää, Estelle-katalogipinoa, pientä kaktusta.
Oletko sinä onnellinen?
Miten niin?
Työstä.
Olen kai. Tykkään työstäni.
Isi sanoo, että työ pitää tehdä niin, että on onnellinen. Muuten ei kannata.
Fiksu isi.
Jep. Pohti. Miksi sä asut yksin?
Niin vain kävi.
Etkö halunnut että joku asuu kanssasi?
Olen tottunut olemaan yksin. Siitä on tullut hyvä olo.
Onko nyt hyvä olo?
Hengitin.
On.
Viimeinen päivä tuli nopeasti. Antti tuli sunnuntaina yhdeltä, mukana Sanna, joka näytti tyyneeltä. Hän halasi lapsia pitkään, Vilja takertui.
Ilona, en tiedä miten kiittää.
Ei tarvitse.
Olivatko kilttejä?
Käyttäytyivät niin kuin lapset. Se on ihan oikein.
Sanna yllättyi vastauksesta.
Tavaroiden pakkaus vei tunnin. Vilja nyyhkäisi lähtiessä, halasin, lupasin että tulevat uudestaan. Aapo kätteli kuin aikuinen, mikä oli herttaista. Sitten tuli pikainen oikea halaus ja poika kiiruhti ulos.
Ovi sulkeutui.
Eteinen oli hiljainen.
Viljan sininen takkikin oli poissa. Omani jäi yksin naulakkoon.
Kiertelin olohuoneeseen. Sohvalla vinossa tyyny siinä missä Aapo aamulla katsoi tablettia. Lattialla pieni piirustus, jonka Vilja unohti. Pupuperhe: äiti, isä, nappipupu. Vieressä hahmo keltaisilla hiuksilla. Lapsen käsialalla: täti Ilona.
Pidin piirrosta kädessäni pitkään.
Sitten menin keittiöön, laitoin veden kiertoon. Lempimuki kaapista.
Kaikki oli paikoillaan. Puhtaan siistiä, hiljaista. Niin kuin olin aina halunnut.
Odotin, että tulisi helpotus. Se helpotus mikä tuli joka kerran, kun palasin mökkiviikonlopulta veljen luota tai työreissuilta. Paluu omaan rauhaan.
Sitä ei tullut.
Vain piirros kädessäni ja hiljaisuus, joka kuulosti erilaiselta. Ei enää lepäävältä, vaan musiikin jälkeiseltä tauolta. Kun soitto loppuu etkä ole päättänyt, onko hyvä, mutta tiedät että jotain muuttui.
Istuin keittiössä, join teetä, tuijotin kohti puistoa ja mietin.
Aapon kysymystä onnesta. Viljan nukkumista perjantaina kainalossani parketilla, käsi lapsen ympärillä. Mietin miten työhuone oli erilainen sen jälkeen kun näytin sen Aapolle.
Ja Aleksia.
Sitä miten hän viipaloi leivän. Miten hänen rauhallisuutensa oli enemmän läsnäoloa kuin kylmyyttä. Sitä, että kävi joka ilta eikä kertaakaan odottanut mitään vastapalaksi, oli vain läsnä.
Tajusin, etten ollut herännyt kertaakaan öisin töistä huolehtien. Viiteen vuoteen ensimmäistä kertaa.
Kuudelta nousin, peseydyin, vedin lempisinisen neuleen päälleni. Otin kännykän. Laskin pois. Otin taas.
En soittanut menin hissillä seitsemänteen kerrokseen, painoin ovikelloa 72.
Aleksi avasi pian. Katsoi minua ei ihmetellyt, vaan tarkkaavaisesti.
Lapset lähtivät, sanoin.
Kuulin oven.
Nyt on hiljaista.
Niin kai.
Haluatko tulla teelle? Keitin juuri, mutta se varmaan jäähtyi. Panen uuden.
Pienin tauko.
Haluan, sanoi.
Nostimme vesipannun, teet keittimeen. Aleksi istui tutulle jakkaralle baaritiskin ääreen, siihen mihin Antti istui ekana päivänä. Eri ihminen, eri keskustelu.
Minulla ei ole ensimmäistä kertaa viikkoon mitään velvoitteita, sanoin, en tiedä mitä tehdä.
Hyvä vai paha?
En tiedä. Uutta vain.
Totut uuteen outoon.
Uuteen outoon?
Aluksi yksinolo outoa, siihen tottuu. Sitten taas outoa, eri tavallaa.
Puhut kuin olisit kokenut tämän.
Katsoi minuja suoraan.
Olin naimisissa kuusi vuotta. Sitten en. Kolmisen vuotta sitten loppui.
Olen pahoillani.
Ei tarvitse. Oli aikakin. Ystäviä vaan, ei enempää. Pahinta oli hiljaisuus jälkeenpäin, erilainen kuin se, kun on kahdestaan hiljaa. Eri hiljaisuus.
Katsoin kuppiani.
Olen aina ajatellut hiljaisuuden olevan vapaus. Että yksin oleminen on tietoinen valinta.
Ehkä. Mutta valintoja voi muuttaa.
Muutitko?
Muutan. Lapset ja vesi-aprikoosit auttavat.
Nauroin aidosti.
Aleksi.
Niin?
Sinä… Pysähdyin. Kohta, jossa voisi vaieta. Sanoinkin: Tykkään sinusta. Haluan että tiedät.
Katsoi minua.
Hyvä, sanoi ja äänessä lämmin sävy. Sama täällä. Olen ajatellut siitä asti kun kysyit, miksi olen rauhallinen. Ei ole ennen kysytty.
Outo syy.
Minulla on oudot syyt.
Juteltiin pitkään työstä, kaupungista, lapsista, piirroksesta, siitä miten kahdeksannesta ja seitsemännestä kerroksesta näkyy eri tavoin maisema. Ei kiirettä lähteä eikä hoputusta jäädä.
Lähtiessään otti käteni omaansa hetkeksi.
Hyvää yötä, Ilona.
Hyvää yötä.
Jäin ovensuuhun nojaamaan, kuten ensimmäisenä iltana, mutta hiljaisuus oli nyt lämmin, ei tyhjä.
Olohuoneessa nostin Viljan piirustuksen lattialta, asetin hyllylle. Pupuperhe katsoi minua pienillä silmillä. Ja täti Ilona keltaisilla hiuksilla. Vähän vinossa, mutta tunnistettavana.
Vuosi kului.
Koti muuttui. Vähän, mutta silti tunnistettavasti. Hyllyn alalaita täynnä lasten kirjoja, selvästi Aapon ja Viljan jäljiltä. Ikkunalaudassa kolme uutta kukkapurkkia kaktuksen lisäksi yksi vinossa, Vilja selvästi kastellut liikaa. Naulakossa kaksi takkia: oma tummansininen ja harmaa miesten takki.
Olohuoneen Estelle-pöydällä Aleksin suunnittelukansio auki, vieressä kahvikuppi ja kirja.
Seisoin ikkunassa ja katselin puistoon. Syksyinen, ruskea, epätasainen. Rakastin sitä juuri tuollaisena.
Vatsa jo hieman pyöristynyt, viidettä kuukautta. Totun hiljaa, joka päivä vähän, siihen mitä ensin piti mahdottomana ja nyt tärkeimpänä asiana.
Ovi kävi.
Ne on tulossa, Aleksi sanoi keittiössä. Antti laittoi viestiä, jo autolla.
Kohta täällä.
Aapo soitti sulle?
Kolmesti. Halusi tietää saako katsoa piirrettyjä vai mennäänkö puistoon.
Kumpikin sallitaan.
Niin vastasin.
Aleksi laittoi veden kiehumaan. Katsoi minua.
Miltä tuntuu?
Hyvältä, vaikka jalat vähän väsyneet.
Istu alas.
Seison mieluummin.
Ilona.
No hyvä, istun. Siirryin sohvalle. Mietin tänään, että siitä on tasan vuosi kun he lähtivät. Olin keittiössä, vedenkeittimen kanssa ja odotin että olisi helpompi olla yksin.
Oliko?
Ei.
Muistan kun tulit alas.
Odotitko?
Ehkä. Toivoin.
Ovi soi, lasten energialla. Arvaa hetken että Aapo.
Se on Aapo, sanoin.
Taitaa olla.
Mene avaamaan, on hankala nousta.
Aleksi avasi.
Täti Ilona! Aapon ääni kuului ennen kuin ovi oli auki. Tultiin! Mentiinkö puistoon? Onko siellä lehtiä? Onko sun vatsa kasvanut?
Aapo, anna muillekin tilaa, kuului Antin ääni.
Mä tulin jo.
Vilja tuli hiljaa, kiersi katseella koko huoneen, löysi minut ja halasi. Vahvasti, aikuisen ottein. Vähän väistyi, katsoi silmiin.
Täti Ilona. Onko mun pupu täällä?
On. Vierashuoneen hyllyllä.
Hyvä, huokaisi Vilja. Tiesin että on.
Eteinen täyttyi äänistä ja naurusta. Antti halasi Aleksia, Sanna höpisi minulle tiestä, Aapo hyöri pitkin asuntoa, välillä kolisi jokin, mutta ei haitallisesti. Sitten hän ilmestyi uudestaan, kirja kädessä.
Sä pidit meidän karhukirjan tallessa!
Pidin.
Aiotko lukea pienelle?
Aion.
Hyvä. Nyökkäsi vakaasti, kuin olisi varmistanut että kaikki on kunnossa. Aleksi, mennäänkö puistoon?
Tullaan, vastasi Aleksi.
Ensin tee, sanoin minä.
Sanot aina niin.
Ja sanon jatkossakin.
Selvä. Sanoi suorasti, niin kuin aina, sellaisella tavalla joka pysyy pitkään. Täti Ilona, oletko nyt onnellinen?
Asunnossa oli ääniä: Sanna nauru, Vilja huuteli pupua, teekannu porisi, kaupunki humisi alkusyksyssä, vatsassa pieni, tuntematon antoi ilmoituksiaan.
Katsoin Aapoon.
Olen, sanoin.
Tämän kaiken jälkeen ymmärsin, että pelkoni yksinäisyyden rikkoutumisesta oli turhaa. Kun antaa asioiden tulla sellaisina kuin ne ovat, elämä löytää tiensä uuteen muotoon ja välillä hiljaisuuskin on onnellista, kun sen jakaa jonkun kanssa.
