Jäin yksin
Ikkunan takana hämärtyi jo, mutta äitiä ei kuulunut. Hertta pyöräytti pyörätuolinsa pöydän viereen, nappasi puhelimen ja syötti nopeasti äidin numeron.
“Numeroon ei saada yhteyttä, puhelin on joko suljettu tai ei verkon alueella”, kaikui vieras, kylmä ääni.
Tyttö katsoi puhelinta hämmentyneenä ja muisti samalla, että saldo oli lähes nollassa. Hän laittoi laitteen pois päältä.
Äiti oli lähtenyt ruokaostoksille, mutta aikaa kului eikä häntä kuulunut takaisin. Näin ei ollut käynyt koskaan aiemmin. Äiti ei koskaan viipynyt poissa pitkään tytär oli syntymästään saakka ollut liikuntavammainen ja liikkui pyörätuolilla, eikä sukulaisia ollut muita. Hertta oli nyt seitsemän ja tottunut olemaan kotona yksin, mutta äiti ilmoitti aina, minne lähti ja koska palaisi. Nyt tyttö ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
“Tänään äiti meni Prismaan, siellä on halvempaa. Yleensä menemme yhdessä, vaikka se kaukaiseksi lasketaan, ei se ole kuitenkaan pitkä matka, tunnissa ehtii hyvin edestakaisin”, Hertta vilkaisi kelloa. “Nyt on jo kulunut neljä tuntia. Vatsakin kurnii.”
Hän ohjasi pyörätuolinsa keittiöön. Laittoi veden kiehumaan ja otti jääkaapista lihapullan. Söi ja joi teetä kaikessa hiljaisuudessa.
Ei auttanut, äiti ei vain tullut. Lopulta hän tarttui puhelimeen ja yritti uudestaan:
“Numeroon ei saada yhteyttä, puhelin on joko suljettu tai ei verkon alueella”, toisti koneääni.
Hertta siirtyi vuoteelleen, pisti puhelimen tyynyn alle ja jätti valot päälle ilman äitiä oli niin pelottavaa.
Hän makasi pitkään, mutta nukahti lopulta.
***
Aamulla auringonvalo hiveli ikkunaa. Äidin peti oli siisti.
Äiti! hän huusi kohti eteistä.
Vastauksena vain hiljaisuus. Hertta nosti puhelimen ja soitti. Sama metallinen ääni vastasi.
Pelko puraisi kyyneleet valuivat poskille.
***
Juhani palasi aamukahvilasta. Siellä myytiin tuoreita pullia, ja joka aamu he aloittivat päivän niin: äiti valmisti aamiaisen ja Juhani haki pullat.
Kolmekymppisenä Juhani oli yhä naimaton. Naiset eivät oikeastaan kiinnittäneet häneen huomiota hän oli laiha, kalpea eikä kauneudella siunattu. Sairaudet kiusasivat häntä pienestä asti, ja kalliisiin hoitoihin ei yksinhuoltajaäidillä ollut ikinä varaa. Lopulta aikuisena hänellä todettiin niitä vaivoja, joista lääkärit sanoivat, ettei hän koskaan saisi lapsia. Sen kanssa Juhani oli jo oppinut elämään.
Ruohossa vilahti hajonnut vanha puhelin. Puhelimet ja tietokoneet olivat Juhanin sekä intohimo että ammatti: ohjelmoija, tubettaja ja koodari. Uusimmat laitteet löytyivät kotoa, mutta uteliaisuuttaan hän otti tämän raadon talteen.
“Joku ehkä tarvitsee tätä”, välähti mielessä. Juhani sujautti puhelimen taskuun. Kotona katsoisi tarkemmin.
***
Aamupalan jälkeen Juhani irrotti sim-kortin löytämästään puhelimesta ja sujautti sen omaansa. Numeroita oli tallennettu lähinnä terveyskeskukseen, Kelaan ja vastaaviin paikkoihin, mutta ensimmäisenä listassa luki: “Tytär”.
Hetken mietittyään Juhani soitti siihen numeroon.
Äiti! kimahti iloinen lapsen ääni.
En ole äitisi, sanoi Juhani hieman hämmentyneenä.
Missä äiti on?
En tiedä. Löysin hajonneen puhelimen, siirsin sim-kortin ja soitin tähän.
Äiti on kadonnut, kyyneleet tulivat takaisin hän lähti eilen kauppaan eikä palannut.
Onko sinulla isää, mummoa?
Ei ole. Vain äiti.
Mikä sinun nimesi on? Juhani ymmärsi, että lapsi tarvitsee apua.
Hertta.
Minä olen Juhani. Hertta, pääsetkö ulos pyytämään apua naapureilta?
En pääse, jalkani eivät kanna. Eikä viereisessä asunnossa asu ketään.
Hetkinen, miten niin eivät kanna?
Olen syntynyt tällaisena. Äiti on puhunut, että jos säästämme tarpeeksi euroja, saan ehkä joskus leikkauksen.
Millä liikut?
Pyörätuolilla.
Hertta, muistatko osoitteesi? Juhani alkoi ottaa ohjat.
Tottakai. Runeberginkatu seitsemän, asunto kahdeksantoista.
Minä tulen heti, etsitään äitisi.
Juhani sulki puhelimen.
Äiti astui pojan huoneeseen.
Juhani, mikä hätänä?
Äiti, löysin kadulta murskatun puhelimen. Laitoin simin omaani ja soitin. Siellä oli pieni tyttö yksin kotona, liikuntavammainen eikä muita sukulaisia. Sain hänen osoitteensa, aion mennä heti.
Mennään yhdessä, sanoi äiti vakavana ja alkoi pukea.
Marjatta oli aina huolehtinut sairaasta pojastaan yksin hän tiesi miltä yksinäisestä äidistä tuntuu. Eläkkeellä hänellä oli aikaa ja Juhanilla hyvä palkka. Nyt oli heidän vuoronsa auttaa.
He tilasivat taksin ja lähtivät Hertan luokse.
***
Ovikelloon painettiin.
Kuka siellä? kuului surullinen lapsen ääni.
Hertta, täällä Juhani.
Tulkaa sisään!
He astuivat rappuun. Ovi oli jo raollaan.
He menivät peremmälle. Pieni, laiha tyttö pyörätuolissaan katsoi heitä surullisin, suurin silmin.
Löydättekö äidin? hän kysyi heti.
Mikä äidin nimi on? Juhani aloitti.
Sanni.
Entä sukunimi?
Lehtovaara.
Odota, Juhani! Marjatta pysäytti poikansa ja kysyi hellästi, Hertta, oletko nälkäinen?
Olen. Jääkaapissa oli yksi lihapulla, mutta söin sen eilen.
No äkkiä, Juhani, meidän kaupasta perinteiset ostokset.
Juu! Juhani juoksi jo ovesta ulos.
***
Kun hän palasi kaupasta, Marjatta oli saanut tehtyä ruokaa. He söivät yhdessä, ja Juhani alkoi etsiä Sanni-äitiä.
Hän avasi Helsingin kaupungin nettisivut ja alkoi selailla eilisen uutisia.
“Runeberginkadulla auto törmäsi naiseen illalla. Uhri toimitettu Meilahden sairaalaan kriittisessä kunnossa”
Juhani tarttui puhelimeen ja soitti sairaalan numeroon. Kolmannella yrittämällä puhelimeen vastattiin.
Kyllä, meille tuotiin eilen nainen Runeberginkadulta. Kunto on vakava. Ei ole vielä herännyt.
Minkä niminen potilas?
Ei ollut henkilöllisyyspapereita tai puhelinta mukana. Oletteko sukulainen?
No ehkä. Voinko tulla käymään?
Tietysti. Osoitteen tiedätte?
Kyllä, tulen heti.
Juhani meni Hertan luo.
Onko sinulla äidistä kuvaa?
On, Hertta ajoi pyörätuolillaan lipaston viereen ja otti albumin. Tässä kuvassa olemme äidin kanssa viime kuussa.
Sinun äitisi on todella kaunis, Juhani hymyili ja otti kuvasta kuvan puhelimellaan. Minä lähden nyt etsimään äitiäsi.
***
Valkoinen katto. Sanni avasi hitaasti silmänsä. Tajunta toipui. Mieleen iski välähdyksenä autot törmäämässä…
Kehoon sattui jokaiseen liikkeeseen. Sairaanhoitaja tuli ja kysyi hiljaa:
Heräsitkö jo?
Sannin silmät suurenivat pelosta.
Kuinka kauan olen ollut täällä?
Kaksi vuorokautta.
Minulla on pieni tytär yksin kotona
Rauhoitu, Sanni, hoitaja taputti varovasti potilasta rinnalle. Eilen täällä kävi nuori mies, jätti puhelimen ja numeron sinulle. Sanoi, että puhelimesi jäi alle auton.
Voinko soittaa
Hetkinen, hän etsi numeron “Tytär” ja painoi soittamaan. Puhelin vietiin vuoteen viereen.
Äiti! kuului ääni.
Hertta, rakas, miten sinä voit?
Hyvin! Mummo Marjatta ja Juhani-eno käy täällä.
Kuka on Juhani-eno?
Älä huoli! sanoi tähän tullut lääkäri. Muuten otan puhelimen pois. Annan nyt lääkärintarkastuksen.
Soitan kohta, Sanni kiirehti. Lääkäri tutki, hoitaja laittoi tipan.
Kun lääkäri poistui, hoitaja pudotti puhelimen taskustaan ja myönsi:
Voit soittaa pikaisesti.
Hertta
Nainen, minä olen Marjatta, tuntematon ääni sanoi lempeästi. Poikani löysi puhelimesi, soitti tyttärellesi ja sen kautta sinulle. Olen eläkkeellä, voin huolehtia pienestäsi, kun olet poissa. Älä huoli! Annan nyt puhelimen Hertalle.
Äiti, älä itke, parane pian! kuului tyttären ääni.
Kuuntele Marjattaa, Sanni tarrautui hetkeen.
Nyt sammuta puhelin! vaati hoitaja ystävällisesti.
***
Seuraavana päivänä Sanni siirrettiin osastolle. Iltakäynnillä sisään astui nuori, hoikka mies.
Hei Sanni, olen Juhani, hän esitteli itsensä iloisesti. Tulin katsomaan sinua. Toivottavasti ei haittaa että puhun sinulle suoraan.
Ei haittaa, Sanni hymyili.
Tässä on äitini tuomia tavaroita, Juhani nosti pöydälle ison kassillisen ruokaa.
En tiedä edes kuka olet, Sanni sanoi avuttomana.
Löysin sattumalta puhelimesi. Soitin tyttärellesi ja löysin näin sinutkin, Juhani selitti.
Miten Hertta voi?
Sekunnissa selviää.
Hän naputteli puhelinta, jonka oli jättänyt aiemmin, ja ojensi sen Sannille.
Äiti! sinäkö siellä? Kipuileeko paljon?
Ei enää, rakas. Rakastan sinua, miten menee?
Mummo Marjatta käy melkein joka päivä.
Sanni jutteli pitkään tytölleen, Juhani istui vieressä hiljaa. Lopulta Sanni laski puhelimen, kasvot tulvillaan kiitollisuutta.
Nyt olen teille velkaa.
Huu, Sanni, anna mennä! Juhanin suupielissä oli lempeä hymy. Ja puhutaan rohkeasti sinä-muodossa.
Kiitos, Juhani.
Näytän nyt miten tätä puhelinta käytetään.
***
Pari viikkoa kului.
Autoilija, joka oli loukannut Sannin, toi kaksisataatuhatta euroa Meilahden sairaalaan sovintorahoja mukanaan lakimies. Seuraavana päivänä Sanni pääsi kotiin. Juhani haki.
Äiti! Hertta kiljaisi riemuissaan.
Tuntui, että hän juoksisi suoraan äidin syliin, jos vain jalkansa kantaisivat. Sanni istui pyörätuolin viereen ja sulki tytön syleilyyn. Itki onnesta.
Sitten hän kääntyi Marjatan puoleen.
Suuri kiitos, Marjatta!
Älähän nyt, Sanni. Hertasta on tullut kuin oma lapsenlapseni, Marjatta vastasi lempeästi.
Sain korvaukset onnettomuudesta ota edes nämä, Sanni kaivoi rahat laukustaan. Muuten en voi kiittää tarpeeksi.
Laita pois, Sanni! Marjatta vastasi napakasti. Meillä on Juhanin kanssa kaikki hyvin. Käytä rahat tyttäresi hoitoon. Juhani on jo sopinut Kirurgisen sairaalan kanssa.
Äiti! Hertta loisti. Juhani sanoi että me mennään sairaalaan ja minulle tehdään leikkaus, jotta jalkani voivat kävellä.
***
Sannin ja Hertan sairaalajakso kesti kaksi viikkoa. Lääkärit asensivat kevyet tukiraudat. Kolmen kuukauden päästä piti palata, ensi vuonna sama uudestaan. Kolmen vuoden ja kolmen leikkauksen jälkeen lääkärit lupasivat, että Hertta voisi kävellä.
Sillä välin Hertta kulki edelleen pyörätuolilla tukiraudat vielä vaivasivat.
Kohtalo ei kuitenkaan ollut vielä valmis koettelemaan tätä pientä perhettä. Marjatalle tuli paha sydänkohtaus, ja hän joutui sairaalaan vakavassa tilassa.
Sanni valvoi kolme yötä Marjatan vierellä, kävi vain hoitamassa kotona ruuat ja nukkumassa hetken. Juhani jäi Hertan luo yöksi.
Neljäntenä päivänä Marjatta tokeni. Hän katsoi pitkään Sannia, otti tätä kädestä ja sanoi hiljaa:
Kuule Sanni, aikani lienee pian lopussa. Mene Juhanin kanssa naimisiin. Hän on hyvä mies. Saatte yhdessä Hertan jaloilleen.
Marjatta, ottaako Juhani minut?
Totta kai ottaa, Marjatta hymyili heikosti. Olette kuin luodut toisillenne.
***
Vanhus piteli kättä tytöllä, jolla oli koulureppu ja kukkakimppu. Ellei olisi ollut niin pitkä, olisi voinut luulla, että tämä on ensimmäinen koulupäivä.
Mutta se oli Hertan ensimmäinen koulupäivä neljännellä luokalla. Kolme vuotta hän oli opiskellut etänä kotona, saanut kutosia ja seiskoja. Nyt hän asteli koulun pihalle omilla jaloillaan.
Mummo, vähän jännittää.
Ei mitään hätää, Hertta. Olet jo kymmenen! Katso, äiti ja isä tulevat tuolla.
Miksi olet noin vakava? Sanni kysyi hymyillen.
Herttaa jännittää koulu, Marjatta nyökkäsi.
Anna käsi! Juhani kurotti tyttöä kohti. Mennään yhdessä.
Nyt ei jännitä yhtään kun olet mukana, isä, Hertta nauroi.
Ja niin he astelivat yhdessä kouluun iloista juttelua jatkaen, ja äiti sekä mummo seurasivat perässä, sydän täynnä onnea.
