Jäi aivan yksin
Ikkunan takana alkoi jo hämärtää, mutta äitiä ei näkynyt. Siiri rullasi pyörätuoliaan pöydän viereen, nappasi puhelimen ja naputteli äidin numeron.
Puhelin on kiinni tai se ei ole verkon alueella, kalskahti koneääninen täti.
Tyttö tuijotti hölmistyneenä puhelinta, sammutti sitten laitteen, kun muisti siinä olevan vain pari euroa saldoa.
Äiti oli lähtenyt ruokakauppaan, mutta eipä vain palannut. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut; äiti ei koskaan ollut poissa pitkään ovathan he kahdestaan, eikä sukulaisia ollut lainkaan. Siiri oli syntymästä asti ollut pyörätuolissa, eikä pystynyt kävelemään.
Seitsemän vuotta täyttänyt Siiri ei pelännyt olla yksin kotona, mutta äiti aina kertoi, minne meni ja milloin tulee takaisin. Nyt tyttö ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
Tänään äiti meni kauempana olevaan Prismaan siellä ruoka on halvempaa. Yleensä menen hänen kanssaan, mutta vaikka se muka on kaukana, niin eihän sinne ole kuin puoli tuntia suuntaansa, Siiri mietti, vilkuili kelloa. Nyt on mennyt jo neljä tuntia. Olisi nälkäkin.
Siiri ohjasi tuolinsa keittiöön, laittoi vedenkeittimen päälle, otti jääkaapista lihapullan. Söi ja joi teetä.
Äitiä ei kuulunut. Ei malttanut enää, vaan otti taas puhelimen.
Puhelin on kiinni tai se ei ole verkon alueella, koneääni toisti.
Siiri kömpi sänkyynsä, puhelin tyynyn alla. Valoja ei uskaltanut sammuttaa; ilman äitiä oli jotenkin pelottavaa.
Pitkään pyörittyään Siiri viimein nukahti.
***
Aurinko paistoi ikkunasta kasvoille, kun Siiri heräsi. Äidin peti oli siisti.
Äiti! huusi Siiri kohti eteistä.
Vastaus: pelkkä hiljaisuus. Hän tarttui puhelimeen ja soitti. Sama kylmä koneääni.
Nyt pelko iski kunnolla. Kyyneleet alkoivat valua poskille.
***
Konsta palasi kahvilasta. Joka aamu hän kävi ostamassa tuoretta korvapuustia. Hänellä ja äidillään oli tapana, että äiti keitti puuron ja Konsta haki pullat, vaikka kolmessakymmenessä eivät enää ihan poikasia oltu.
Konsta oli laiha ja vähän nuhjuinen kaveri ja naiset menivät häntä ohi kuin valtion lumiaura. Sairaudet olivat kulkeneet mukana lapsesta asti, eikä kalliit hoidot koskaan olleet mahdollisia yksinhuoltajaäidin palkalla. Lopulta, aikuisena, lääkäristä tuli tieto: lapsia ei tule. Konsta oli jo tottunut ajatukseen, ettei hänestä isää tule.
Ruohikossa pilkahti vanha, risa puhelin. Puhelimet ja tietokoneet oli Konstan intohimona ja elantona hän oli koodari ja bloggaaja. Eivät puhelimet häneltä puuttuneet, mutta ammatillinen uteliaisuus iski, ja taskuun painui tämäkin löytö. Se oli murjottu niin, kuin juna olisi ajanut yli.
“Onkohan jotain sattunut?” Konsta mietti ja tuikkasi rämäpuhelimen taskuun. “Katsotaan kotona tarkemmin.”
***
Aamiaisen jälkeen Konsta otti löytöpuhelimesta sim-kortin ja laittoi sen omaan puhelimeensa. Yhteystiedot olivat lähinnä sairaalasta ja Kelaan, mutta ensimmäisenä listassa oli “tytär”.
Hetken mietittyään Konsta soitti siihen.
Äiti! kuului lapsen iloinen ääni.
En ole äiti, vastasi Konsta, vähän hämillään.
Missä äiti on?
En tiedä. Löysin rikkinäisen puhelimen, siirsin sim-kortin ja soitin.
Minun äiti katosi. Se lähti eilen Prismaan eikä tullut takaisin, nyyhkytti lapsi.
Missä sinun isä tai mummo on?
Ei ole. On vain äiti.
Mikä sinun nimesi on? Konsta ymmärsi, että piti auttaa nyt.
Siiri.
Olen setä Konsta. Siiri, voisitko mennä kertomaan naapureille, että olet yksin kotona?
En pääse ulos, kun jalat ei toimi. Ja naapurissa ei asu ketään.
Ai, mitenkäs niin?
Syntynyt tällaisena. Äiti sanoo, että kun säästetään rahaa, niin saan leikkauksen ja sitten voin kävellä.
Millä sinä liikut?
Pyörätuolilla.
Siiri, tiedätkö kotiosoitteesi? Konsta alkoi suunnitella.
Tiedän, Kalevankatu seitsemän, asunto kahdeksantoista.
Mä tulen sinne ja etsitään sun äiti.
Puhelu päättyi.
Nina-Maija astui poikansa huoneeseen:
Konsta, mikä on hätänä?
Löysin rikkinäisen puhelimen, siirsin sim-kortin ja soitin. Siellä on pieni tyttö yksin kotona, eikä hänellä ole sukulaisia. Osoitekin selvisi. Lähden katsomaan.
Lähdetään yhdessä, äiti alkoi pukea takkia päälle.
Nina-Maija oli yksin kasvattanut sairasta poikaa, tiesi tasan tarkkaan, miltä tuntui olla yksin sairaan lapsen kanssa. Hän oli jo eläkkeellä, pojalla taas hyvä tulotaso.
He soittivat taksin ja lähtivät pelastamaan Siiriä.
***
Soittivat summeria.
Kuka siellä? surullinen lapsen ääni.
Siiri, minä olen Konsta.
Tulkaa!
Ovi aukesi, ja asuntoon astui laiha pyörätuolityttö, surulliset silmät suurina.
Löydättekö te mun äidin?
Mikä äitisi nimi on? Konsta tiedusteli.
Taimi.
Sukunimi?
Koskinen.
Odota hetki, Nina-Maija huomasi tytön laihtuneen. Siiri, onko sulla nälkä?
On. Jääkaapissa oli eilen lihapulla, mutta söin sen.
Konsta, juokse Alepaan ja osta, mitä yleensä ostetaan.
Selvä! Konsta hävisi ovesta ulos.
***
Kun Konsta palasi kaupasta, äiti hääräsi jo keittiössä. Kauppakassit purettiin, pöytä katettiin.
Kun kaikki olivat ravittuja, Konsta alkoi etsiä Taimia. Hän avasi Helsingin kaupungin verkkosivut ja selasi eilisen tapahtumia.
“Jaahas, kadulla Paratiisitie auto ajoi jalankulkijan päälle. Nainen toimitettu sairaalaan vakavassa tilassa.”
Konsta soitti sairaalaan. Kolmannella yrittämällä vastattiin.
Kyllä, eilen meille tuotiin vakavasti loukkaantunut nainen Paratiisitieltä. Tajuton. Papereita tai puhelinta ei ollut mukana.
Mikä hänen nimensä on?
Ei tiedetä vielä. Oletteko sukulainen?
Eh Katsotaan, ehkä.
Tulkaa käymään.
Konsta laski puhelimen ja kääntyi Siirin puoleen:
Onko sinulla äidistä kuvaa?
On! Siiri ajoi pyörätuolilla lipaston luo ja kaivoi esiin albumin. Tässä olemme äidin kanssa viime viikolla.
Sinulla onpa kaunis äiti.
Konsta nappasi äiti-lapsikuvasta kuvan kännykkään. Hymyili.
Mä lähden. Etsimään sun äitiä.
***
Taimi avasi silmät. Valkoinen katto. Tietoisuus palasi pätkittäin. Välähdys vinhasti ajavasta autosta
Liikkeelle yrittäminen sattui kaikkialle. Sairaanhoitaja ilmestyi paikalle.
Heräsitkö?
Taimin silmissä leimahti hätä.
Kuinka kauan olen ollut täällä?
Kaksi vuorokautta.
Minun lapsi on yksin asunnossa
Taimi, rauhoitu, hoitaja laski kätensä varovasti hänen rinnalleen. Eilen täällä kävi nuorehko mies ja jätti sinulle puhelimensa. Sanoi, että oma meni mäsäksi.
Saisinko soittaa
Tietenkin! hoitaja painoi tytär-painiketta ja nosti puhelimen Taimin korvalle.
Äiti!
Siiri-rakas, miten voit?
Hyvin täällä menee! Mummo Nina ja setä Konsta käy.
Kuka setä Konsta?
Ei huolta! tokaisi ovenraosta lääkäri. Jos hermoilet liikaa, otan puhelimen pois. Annas minä tutkin sinut.
Kulta, soitan pian takaisin, Taimi kiirehti ja lääkäri keskeytti.
Kun lääkäri poistui, hoitaja vei puhelimen, mutta Taimi kuiskasi:
Saisiko vielä pienen hetken puhua tyttären kanssa?
Lääkäri käski, ettet stressaa mutta hoitaja näpytti numeron.
Kulta
Taimi, olen Nina-Maija, sanoi tuntematon naisääni. Kuuntele! Poikani löysi kännykkäsi, soitti sinun tytöllesi ja järjestimme asiat. Olen eläkeläinen, hoidan tyttöäsi siihen asti, että palaat ei hätää! Annan puhelimen Siirille.
Äiti, ei mitään hätää! Parane äkkiä, jooko! kuului lapsen ääni.
Ole kuulolla mummolle, Taimi kyynelehti.
Nyt puhelin kiinni, sanoi sairaanhoitaja napakasti.
***
Seuraavana iltana Taimi pääsi osastolle, ja myöhemmin ovella koputti joku.
Koskinen, siellä olisi vieras, ilmoitti hoitaja.
Taimi ei ehtinyt edes ihmetellä, kun laiha nuori mies asteli sisään.
Hei Taimi! Olen Konsta, hän hymyili. Tulen heti sinut sinuttelemaan, älä pahastu.
Ei haittaa, Taimi vastasi uupuneesti.
Tässä, äitini kokosi sinulle pientä evästä.
Konsta, en edes oikein tiedä, kuka olet
Löysin puhelimesi hajonneena, siirsin sim-kortin, soitin Siirille, etsin sinut sairaalasta.
Miten Siirillä menee?
Hetki. Konsta nappasi puhelimen, sääti hetken ja ojensi luurin.
Taimin kasvoille nousi hymy, kun ruudulla näkyi Siiri.
Äiti! kiljaisi tyttö. Sattuuko?
Ei enää, kultarakas. Ja sinulla on kaikki hyvin?
Mummo Nina käy minulla.
Pitkään Taimi jutteli lapselleen, Konsta odotti kärsivällisesti. Kun puhelu loppui, Taimi painoi päänsä:
Olen nyt teille velkaa.
Älähän nyt, Taimi, Konsta nauroi. Ja vaihda sinäkin jo sinutteluun.
Kiitos, Konsta!
Opetan, miten tätä kännykkää käytetään, Konsta lupasi.
***
Kului kaksi viikkoa.
Onnettomuuden aiheuttaja toi Taimille kaksikymmentätuhatta euroa suoraan sairaalaan ja lakimies mukanaan.
Seuraavana päivänä Taimi kotiutui. Konsta haki hänet.
Äiti! Siiri huusi ilosta.
Tuntui, että vielä hetki ja tyttö hyppäisi pyörätuolista juoksuun. Taimi halasi tyttärensä ja itki onnesta.
Sitten hän meni Nina-Maijan luo.
Nina-Maija, iso kiitos!
Eihän tässä mitään, Taimi. Siiri on kuin oma lapsenlapsi jo.
Sain onnettomuuden aiheuttajalta korvauksia, kaivoi nainen rahapussista. Ottakaa, en muuten pysty kiittämään.
Pidä rahasi me kyllä pärjätään. Käytä ne Siirin hoitoon. Konsta on jo sopinut jostain klinikasta, Nina-Maija torjui jyrkästi.
Äiti! iloitsi Siiri. Setä Konsta sanoi, että mennään sairaalaan, jossa minulle tehdään, että jalat toimii!
***
Taimi ja Siiri viettivät kaksi viikkoa klinikalla. Lääkärissä laitettiin tukiraudat. Kolmen kuukauden päästä taas takaisin ja sitten vuoden päästä uudelleen. Kolmen vuoden päästä, kolmen leikkauksen ja pitkän kuntoutuksen jälkeen, luvattiin, että Siiri kävelee.
Toistaiseksi Siiri liikkui pyörätuolilla, tukiraudat hankasivat mutta toivo virisi koko perheessä.
Elämä halusi vielä koetella; Nina-Maijalla iski sydänkohtaus, ja hän joutui sairaalaan kriittisessä kunnossa.
Taimi päivysti kolme yötä sairaalassa tämän, hänelle rakkaan, naisen vierellä, kävi vain välillä laittamassa ruokaa kotona ja nukkumassa. Öisin Siirin seurana oli Konsta.
Neljännen päivän jälkeen Nina-Maija palasi tolkkuihinsa. Hän katsahti pitkään Taimiin ja sanoi hiljaa:
Taispa aika olla kortilla. Mee sinä ja Konsta naimisiin Konsta on hyvä mies, ja Siirin kanssa pärjäätte yhdessä.
Nina-Maija, tuskin hän nyt minua ottaa
Ottaapa. Aivan varmasti ottaa, Nina-Maija hymyili väsyneesti.
***
Vanhahko nainen piti kädestä pitkää tyttöä, jolla oli reppu selässä ja kimppu kukkia. Jos ei tytön pituudesta arvaisi, voisi luulla, että tämä oli ekaa kertaa menossa kouluun.
Siiri oli menossa kouluun ensimmäistä kertaa jalkojensa päällä. Kolmella ekaluokalla hän opiskeli kotoa etänä. Nyt, kymmenvuotiaana, hän asteli kouluun ja jalat kantoivat.
Vähän jännittää, mummo.
Jo nyt Siiri! Sinähän olet jo kymmenen! Katso, tuolla tulee äiti ja isä!
Äiti, miksi sinulla on niin vakava ilme? Taimi tuli tyttärensä luo.
Jännittää mennä kouluun, totesi Nina-Maija.
Käsi, niin mennään yhdessä, Konsta ojensi kättään. Ei pelota, kun mennään yhdessä!
Sinun kanssasi, isä, ei pelota yhtään, Siiri hymyili.
Niin he lähtivät iloisina kohti koulua, heidän perässään äiti ja mummo, yhtä onnellisina.
