Syksyinen tihkusade tipahteli alakuloisena, rohjenematta yltyä rankemmaksi. Sanni tuijotti pikkubussin saderenkiloina roiskunutta ikkunaa, joka kuljetti häntä kohti kotia vaikka oikeasti jo vuosia Helsinki, yksi pieni asunto Kallion korkeuksista, oli ollut hänelle koti. Vanha kotikunta Keski-Suomessa oli jäänyt taakse, vanhempien talo ja maisemat olivat muuttuneet vieraiksi. Lapsuuden pikkukylä tuntui nykyään kaukaiselta; Sanni eli nykyään urbaanissa sykkeessä, kiireessä jossa aikaa ei koskaan tuntunut olevan tarpeeksi.
Sanni oli ylpeä siitä, mitä oli saavuttanut: 27-vuotiaana sairaanhoitajaopinnot olivat takana, työpaikka arvostetussa wellness-keskuksessa, jatkuvat lisäkoulutukset ja seminaarit. Hän ei olisi lähtenytkään Keski-Suomeen ellei olisi huomannut vanhempiensa puheissa outouksia: isä ei koskaan ollut kotona, äiti vastasi puheluihin vältellen.
Äiti, onko kaikki hyvin? kyseli Sanni.
Mutta Marja kiersi aiheen: Kaikki hyvin, ei tässä mitään.
Matka Jyväskylästä pikkubussilla kotiin vei reilut pari tuntia. Sanni oli tottunut välimatkoihin, tie tuntui lyhyeltä verrattuna Helsingin arkeen.
Kylän linja-autoasemalla tuntui kaikki olevan entisellään paitsi että marketin kyltti oli vaihtunut, ja tori oli hiljentynyt. Sade oli lakannut ja harmaan pilvimassan lomasta pilkisti aurinko. Sanni oli ilmoittanut tulostaan, mutta tarkkaa aikaa edes hän ei tiennyt.
Torin laidalla norkoileva taksikuski vilkaisi Sannia ja kysyi, mihin mennään.
Korpikujalle, numero kaksikymmentä.
Vanhempien tukeva puutalo sinisine ikkunaluukuineen seisoi pihassa kuin ennen; pihalla tuoksui tuore tuomi ja portin pielessä kohoavat kolme koivua, jotka isä oli istuttanut hänen koulunsa päättyessä.
Sanni! Marja syöksyi ulos, kun taksi kaartoi pihaan. Sanni-kulta, vihdoin näen sinut taas! Naama oli ilon ja kyyneleiden peitossa.
Äiti, itkuako tuo nyt? Enhän ollut poissa kuin pari vuotta!
Se on ilosta, nyyhkäisi Marja. Kolme vuotta tässä on ollut ikävä.
Sanni jätti laukkunsa eteiseen, veti takin pois ja istui olohuoneen vanhalle sohvalla. Marja istui viereen ja rutisti tiukkaan halaukseen. He istuivat hetken hiljaa, vain katsoivat toisiaan.
Viimein Sanni kysyi, mitä oli miettinyt koko matkan.
Missä isä on? Eikö hän ole kotona?
Syödään ensin ja puhutaan sitten, Marja sanoi, selvästi vältellen.
Sanni tarkkaili ympäristöä: uusi pöytäliina, tuntemattomat astiat. Kaikki oli tuttua mutta samalla vieraantunutta Helsingin minimalistinen asunto oli toista maata. Mutta mamin kotitekoiset lihapullat, kermainen perunalaatikko ja raastesalaatti omasta maasta, ne maistuivat juuri sellaisilta kuin muistikin.
Isä on työmatkalla, vai? Miksi et suostu kertomaan mitään?
Hän on nykyään toisella paikkakunnalla. Olen halunnut kertoa, mutta tuntuu vaikealta, kun et enää juuri soittele… Me ollaan erottu isäsi kanssa.
Mitä? Sanni nousi, meni vanhempien makuuhuoneeseen ja avasi kaapin isän vaatteet olivat poissa.
Missä hän asuu?
Istuhan alas, Marja pyysi. Ihmiset eroavat joskus vuosikymmenien jälkeenkin. Meidän yhteinen tarina vain loppui tähän.
Äiti, eikä! Miksi ette kertoneet mitään? Oliko sillä joku toinen?
Marja huokaisi: On. Hän asuu nyt toisessa kylässä, naisen kanssa jonka tapasi siellä. Nainen muutti tänne poikansa kanssa.
Sanni painoi päänsä käsiinsä.
Ja sanot tämän kuin et oikeastaan välittäisi!
Tytär, asiat olivat jo pitkään huonosti. Sinä olet meille tärkein, sanoi Marja hiljaa.
Sanni puri huultaan. Hän oli ollut ainut lapsi, oppinut pyytämään kaiken, minkä halusi. Isä oli vaihtanut polkupyörän joka vuosi, teini-iässä ostettu musa-soitin tuli, vaikka säästöön piti ensin laittaa uuden jääkaapin verran. Sanni ei ollut joutunut elämään puutteessa; suurin osa isän palkasta meni hänen tarpeisiinsa, äidin palkalla elettiin. Opintojen jälkeen hän osasi käyttää rahansa viisaasti.
Kaikesta huolimatta Sanni oli ollut sitkeä opinnoissa menestynyt ja vanhemmat ylpeitä. Mutta nyt pettymys oli valtava.
Sanni päätti, että hänen täytyi nähdä, kuka tällä uudella naisella oli. Hän veti ylleen collegeasun ja hupparin, ja suuntasi ohi lapsuuden tuttujen polkujen kohti rannalla sijaitsevaa pientä punamultataloa isän lapsuudenkotia.
Sisällä keittiössä nainen, hieman yli nelikymppinen, sekoitteli kattilassa kiisseliä.
Sinäkö olet nyt isän uuden kodin emäntä? kysyi Sanni jääkylmästi.
Mutta sinähän olet Sanni, nainen hämmentyi. Vesa näytti valokuvasi. Tule peremmälle.
En minä tänne sinun ansiostasi tullut, vaan koska tämä on minun isovanhempieni koti.
Nainen lysähti: En halua riidellä. Vesa toivoi, että tapaisimme.
Irina, vai?
Eeva.
Kerää tavarasi ja lähde. Sinulla ei ole oikeutta olla täällä, Sanni sanoi tiukasti.
Vesa toi minut tänne, enkä lähde ilman häntä. En halua pahaa. En tullut rikkomaan mitään, kaikki oli jo rikki.
Samassa keittiöön ilmestyi poika, ehkä 12-vuotias, jonka silmistä paistoi sekä uteliaisuus että hätä.
Topias, menehän ulos hetkeksi, Eeva sanoi.
Haluan mennä rannalle.
Poika livahti ohi Sannin, joka huomasi hetken mutta ei sanonut mitään, jatkoi vain päättäväisesti kohti ulko-ovea. Hän pääsi ulos, viileä syystuuli iski vasten kasvoja.
Kotimatkalla Sanni puristi nyrkkejään taskussaan. Teki mieli päästellä kaikki tämä katkeruus isälleen, mutta tiesi, ettei voinut karkottaa Eevaa väkisin pois siitä talosta. Tämä kaikki raivosti häntä.
Illalla kotona, Marja oli hiljaa, syvästi surumielinen.
Tapasitko hänet? Marja kysyi pehmeästi.
Näin sen naisen, ja sillä on poikakin. Nyt isä sitten kasvattaa jonkun toisen poikaa, Sanni murahti.
Marja kalpeni, piti kädellä kaulaansa kuin estäen itkua nousemasta.
Miksi? En pyytänyt tätä.
Äiti, eikö yhtään tee mieli kostaakin? Eikö tunnu väärältä? 25 vuotta yhdessä, ja nyt tämä! Huudanko sulle, että ota oikeutesi takaisin?
Ei enää, Sanni, Marja sanoi väsyneesti. En jaksa enää riidellä. Rakkautta ei ollut jäljellä, vain sinut. Kun sinä muutuit suureksi ja lensit pesästä, meillä ei ollut mitään yhteistä jäljellä.
Miksi et koskaan sanonut mitään? Hän oli isäni.
Ei näistä asioista ole helppo puhua, etenkin etänä, itki Marja hiljaa. Vesa ei voisi jäädä väkisin, enkä olisi halunnut, että hän jää vain tapojen tähden.
Sanni puristi äitinsä kättä.
Sinä olet aina ollut kiltti, mutta minä en ole. Minä en anna anteeksi helposti.
Marja katsoi tyttöään kyyneleet silmissä, mutta ei enää sanonut mitään.
Yöllä Sanni heräsi ajatuksiin; tämä talo, lapsuus ja vanhemmat eivät olleetkaan enää itsestäänselvyys. Oliko oman elämän rankkuus tehnyt hänestä kylmemmän? Kylällä kaikki oli samanlaista kuin aina, mutta hänen sisällään myrskysi.
Seuraavana päivänä tuli uutinen: Vesan työmatka jatkui. Hän yritti soittaa, mutta Sanni ei vastannut. Yksi aamu isä kuitenkin ilmestyi pihalle vanhalla Volvolla. Sanni huomasi, että tämä oli selvästi vanhentunut, ohimoille ilmestynyt tilkku pälvikaljua, katse sameampi kuin ennen.
Etkö aio edes halata? isä kysyi raskaasti.
Sinulla on uusi perhe. Joku poika joka ei ole minun veljeni. Mitä minä sulle enää olen?
Sinä olet minun ainoa lapseni, mitään ei kannata rikkoa enempää!
Hei sitten, isä, Sanni sanoi tylysti, sulkeutui omaan huoneeseensa.
Isä ja Marja puhuivat keittiössä hiljaa; Sanni nousi, laittoi ulkovaatteet ja suuntasi kohti jokea, jota pitkin oli aina lapsena pyöräillyt.
Juuri ennen kuin ehti rannalle, kuului lasten huuto. Sanni kääntyi ja näki, kuinka yksi pojista oli luiskahtanut pinottuihin lautoihin, ja jalka oli jäänyt oudosti lautojen väliin. Hän tunnisti Topiaksen, Eevan pojan.
Sanni riensi paikalle, tuki päätä, tarkisti vamman ja saneli rauhallisesti ohjeita. Hän tajusi tarvitsevansa apua ja soitti isälleen.
Hetken kuluttua Vesa ja paniikissa oleva Eeva saapuivat paikalle. Sanni istui autoon, vaikka ei itsekään aivan tiennyt miksi.
Kunnansairaalan käytävällä kaikki oli hiljaista. Sanni kääntyi, pyysi hoitajaa paikalle ja ohjasi pojan lääkärille.
Eeva itki. Vesa katseli Sannia kiitollisuus ja suru silmissä risteillen.
Kun alkoi hämärtää, Sanni ja Marja seisoivat linja-autoasemalla. Taivas oli raskaiden pilvien peitossa, kevyt sade alkoi tipahdella kuin hyvästellen. Pysäköintialueelle kaartoi vanha Toyota, josta tuli nainen ja lapsi lapsuudenystävä Venla ja hänen isänsä.
Voi että, Sanni, miten paljon olet muuttunut, hymyili Venla ja rutisti vanhaa ystäväänsä.
He puhuivat hetken, ja Sanni antoi numeronsa Venlalle.
Viimein isän auto pysähtyi pysäkille, mukanaan Eeva ja Topias, jolla oli side jalassa mutta hymy kasvoilla.
Hei, katso, minä kävelen jo! totesi Topias ylpeänä.
Hyvin hoidit, totesi Sanni matalalla äänellä, ja tunsi lämpimän tunteen leviävän mieleensä.
Eeva astui lähemmäs. Anteeksi, että hermostuin. Pojasta pelkäsin.
Sanni katsoi kaikkia kasvoja ympärillään ja tajusi: täällä, tällä kotiseudulla, kaikki ovat lopulta samaa joukkoa tavalla tai toisella.
Bussi kaartoi pihaan, Marja nyyhkäisi hiljaa. Vesa syleili nopeasti Sannia ja Sanni nosti kätensä isän niskaan, aivan kuten lapsena.
Tule pian taas, isä pyysi.
Tulen. Tämä on minun kotini, Sanni sanoi.
Bussi nytkähti liikkeelle. Kaikki jäivät torille katsomaan hänen peräänsä ja hymyilemässä auringon pilkahtaessa pilvien takaa. Sanni heilutti, ja jokin hänen sisällään sanoi: “Tulen vielä takaisin, minne muualle voisin edes mennä?”
