Ja yhä tänäkin päivänä herään joskus yöllä ja kysyn itseltäni, milloin isäni ehti viedä meiltä kaiken. Olin 15, kun se tapahtui. Asuimme pienessä, mutta siistissä omakotitalossa – huonekalut olivat kunnossa, jääkaappi täynnä ostospäivinä ja laskut lähes aina maksettu ajallaan. Kävin yhdeksättä luokkaa ja suurin huoleni oli selvitä matematiikasta ja säästää rahaa lenkkareihin, joita todella halusin. Kaikki alkoi muuttua, kun isäni alkoi tulla kotiin yhä myöhemmin, jätti tervehtimättä, heitti avaimet pöydälle ja meni suoraan huoneeseensa puhelin kädessä. Äitini sanoi: — Taas myöhässä? Luuletko, että tämä talo pysyy pystyssä itsestään? Isä vastasi kuivasti: — Anna olla, olen väsynyt. Kuuntelin kaiken huoneessani kuulokkeet korvilla, ja teeskentelin, ettei mitään tapahtuisi. Eräänä iltana näin hänet puhumassa puhelimeen pihalla. Hän nauroi hiljaa ja sanoi asioita kuten “Melkein valmis”, “Rauhallisesti, kyllä minä hoidan”. Kun hän näki minut, hän lopetti heti puhelun. Tunsin vatsassani jotain outoa, mutta en sanonut mitään. Perjantaina, kun hän lähti, palasin koulusta ja näin matkalaukun auki sängyllä. Äitini seisoi makuuhuoneen ovella silmät punaisina. Kysyin: — Minne hän menee? Hän ei edes katsonut minuun ja sanoi: — Olen poissa jonkin aikaa. Äiti huusi: — Jonkin aikaa kenen kanssa? Sano totuus! Silloin hän räjähti: — Lähden toisen naisen kanssa. Olen kyllästynyt tähän elämään! Itkin ja sanoin: — Entä minä? Koulu? Talo? Hän vain sanoi: — Kyllä te selviätte. Hän sulki matkalaukkunsa, nappasi asiakirjat ja lompakkonsa ja lähti, eikä hyvästellyt. Samana iltana äitini yritti nostaa rahaa automaatista, mutta kortti oli estetty. Seuraavana päivänä pankissa hänelle kerrottiin tilin olevan tyhjä – isä oli nostanut kaikki säästöt. Lisäksi kävi ilmi, että kahden kuukauden laskut olivat maksamatta ja hän oli ottanut lainaa äitini takuulla kertomatta mitään. Muistan, kuinka äiti istui keittiöpöydällä, laski laskuja vanhalla laskimella, itki ja toisti: — Ei riitä mihinkään… ei riitä… Yritin auttaa, mutta en edes ymmärtänyt puolia asioista. Viikon päästä internet katkaistiin, pian olimme ilman sähköä. Äiti alkoi etsiä töitä – siivosi koteja. Myin karkkeja koulussa. Hävetti seistä välituntisin suklaakassien kanssa, mutta kotona ei ollut edes välttämättömiin. Oli päivä, kun avasin jääkaapin ja siellä oli vain vesikannu ja puolikas tomaatti. Istuin keittiössä ja itkin yksin. Sinä iltana söimme pelkkää riisiä. Äiti pahoitteli, ettei voi antaa minulle enää sitä mitä ennen. Paljon myöhemmin näin Facebookissa kuvan isästä sen naisen kanssa ravintolassa – nostivat viinilasia. Käteni tärisivät. Kirjoitin hänelle: “Isä, tarvitsen koulutarvikkeisiin rahaa.” Hän vastasi: “En voi elättää kahta perhettä.” Se oli viimeinen keskustelumme. Sen jälkeen hän ei enää ottanut yhteyttä. Ei kysynyt valmistumisesta, sairastumisesta, eikä siitä, tarvitsenko jotakin. Hän vain katosi. Nyt käyn töissä, maksan laskut itse ja autan äitiäni. Mutta se haava on yhä auki – ei vain rahan takia, vaan kylmyyden ja hylkäämisen vuoksi, tapaan jolla hän jätti meidät pulaan ja jatkoi elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silti moni yö herään samaan kysymykseen, joka painaa rintaani: Kuinka siitä selviytyy, kun oma isä vie kaiken ja jättää sinut opettelemaan selviytymistä, vaikka olet vielä lapsi?

On minulla yhä öitä, jolloin herään pimeässä ja mietin, milloin isä oikein ehti viedä meiltä kaiken.

Olin silloin viisitoista. Me asuttiin pienessä mutta siistissä omakotitalossa jossain Espoon rauhallisella alueella kotona oli peruskalusteet, ja jääkaappi oli aina täynnä silloin, kun äiti kävi Lidlissä ruokaostoksilla. Laskut maksettiin pääosin ajallaan eikä kummempaa puutetta ollut. Olin lukion ensimmäisellä, ja suurin huoleni oli saada matikasta kutonen ja säästää rahaa Adidaksen lenkkareihin, jotka pyörivät mielessä päivät pitkät.

Kaikki kääntyi, kun isä alkoi tulla töistä entistä myöhemmin. Hän käveli sisään mutisematta, viskasi avaimet keittiön pöydälle ja katosi omaan huoneeseensa puhelin tiukasti kourassa. Äiti tokaisi usein:
Taas myöhässä? Luuletko, että tämä talo pyörii itsekseen?
Isä vastasi kuivasti:
Anna olla, mä oon väsynyt.
Kuuntelin kaiken omasta huoneestani, kuulokkeet korvissa ja teeskentelin, ettei mitään ollut tapahtumassa.

Eräänä iltana näin hänet pihalla puhumassa puhelimeen. Hän naureskeli hiljaa ja sanoi jotain tyyliin pian kaikki valmista ja kato vaan, mä hoidan. Kun hän huomasi minut, puhelu katkesi sekunnissa. Vatsaan tuli outo tunne, mutten sanonut kenellekään.

Se perjantai, kun hän lähti, on jäänyt mieleen. Palasin koulusta ja näin ison matkalaukun auki hänen sängyllään. Äiti seisoi makuuhuoneen ovella silmät itkuisina. Kysyin:
Minne hän on menossa?
Isä ei edes vilkaissut minua, vaan sanoi:
Mä oon poissa vähän aikaa.
Äiti korotti ääntään:
Vähän aikaa ja kenen kanssa? Kerro totuus!
Isä menetti malttinsa:
Mä lähden sen uuden naisen kanssa nyt. Tää elämä on nähty!
Itku kurkussa sanoin:
Mitä musta? Mitä koulusta? Entä koti?
Isä vastasi vain:
Te pärjäätte.
Sitten hän sulki laukkunsa, nappasi tärkeät paperit lipaston laatikosta, otti lompakkonsa ja häipyi ovesta sanomatta heippaakaan.

Samana iltana äiti yritti nostaa rahaa automaatista, mutta kortti ei toiminut. Seuraavana päivänä pankista selvisi, että tili oli tyhjä. Isä oli vienyt kaikki yhteiset säästöt. Lisäksi meille jäi kaksi kuukautta maksamattomia laskuja, ja hän oli ottanut lainan, johon oli merkitty äidin takaajaksi tietysti ilman lupaa.

Äiti istui keittiössä vanhan laskimen kanssa, pyyhki kyyneleitä ja mumisi:
Ei tästä riitä mihinkään ei riitä.
Yritin auttaa häntä laskemaan menoja, mutta puolet asioista meni yli ymmärryksen.

Viikon päästä netti katkaistiin, ja kohta meinasi mennä sähkötkin. Äiti alkoi etsiä töitä, siivosi muiden asuntoja. Mä aloin myydä karkkeja koulussa. Hävetti seistä välituntisin suklaakassi kädessä, mutta kotona ei vaan ollut tarpeeksi edes perusruokaan.

Yksi päivä avasin jääkaapin siellä oli enää kannu vettä ja puolikas tomaatti. Istuin keittiön pöydän ääressä ja itkin yksin. Illalla syötiin pelkkää puuroriisiä. Äiti pyyteli anteeksi, ettei pysty antamaan enää sitä, mihin olin tottunut.

Paljon myöhemmin näin Facebookissa kuvan isästä ja siitä naisesta ravintolassa kippistävät viiniä yhdessä. Käsissä tärisi. Kirjoitin hänelle:
Isä, mä tarvitsen koulutarvikkeisiin.
Hän vastasi:
En pysty elättään kahta perhettä.
Se oli meidän viimeinen keskustelu.

Sen jälkeen hän ei enää soittanut. Ei kysynyt, valmistuinko, olenko kipeä tai tarvitsenko mitään. Hän vain katosi.

Nyt käyn töissä, maksan laskut itse ja autan äitiä minkä pystyn. Mutta tämä haava tuntuu silti avoimelta. Ei pelkästään rahan takia, vaan sen hylkäämisen, kylmyyden ja sen tavan takia, millä isä jätti meidät rämpimään ja jatkoi oman elämänsä kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut.

Ja aina välillä, varsinkin hiljaisin öin, sama kysymys takkuaa rinnassa:
Miten siitä pääsee yli, kun oma isä vie kaiken ja jättää sut oppimaan selviytymistä silloinkin, kun oot vaan lapsi?