Ja olipa se sitten Aulin kohtalona alkaa synnyttää juuri lumimyrskyssä. Vielä kolme viikkoa olisi ollut laskettuun aikaan, ja jos olisi malttanut odottaa, myräkkäkin olisi ehkä laantunut ja pakkaset tulleet, olisi päässyt kunnolla sairaalaan asti. Mutta ei nyt oli pakko lähteä! No, itse asiassa, eihän se ollut Auli, joka kiirehti, vaan se pieni tyyppi hänen sisällään. Tuli ahtaaksi vatsassa, ja samapa tuo vaikka ulkona myrskyää kuudetta päivää, elämä tahtoi ulos.
Tällaisella ilmalla ei yksikään auto pääse kylään, tiet ovat niin tukossa, että polvia myöten uppoaa hankeen. Ja lumisade jatkuu ja jatkuu kuin joku jauhopussi olisi hajonnut taivaalla. Kun ikkunasta katsoo, näkyy vain valkoista kaikki peittyy ja lisää pyryä leijuu alas. Jos pihalle on pakko mennä, tuuli lyö suoraan kasvoihin ja lumi pöllyää silmiin niin, ettei niitä saa auki.
Siinä pyryssä se lapsi sitten päätti maailmaan syntyä.
Aamuvarhaisella Auli ei tuntenut oloaan normaaliksi alaselkää särki, joskus oli niin hankalaa, että olisi vain maannut, mutta ei löytänyt paikkaa, ja sitten taas piti nousta ja vaellella ympäriinsä. Anopin, Ailin, silmiin nämä levottomat kulkemiset osuivat.
Aulikka, joko sinä alat synnyttää? Mikä sinua vaivaa?
En tiedä, äiti, levoton olo vain on.
Anna kun katsotaan vatsa.
Aili ei ollut mikään asiantuntija, nykyaikana kun lääkärit ja synnytykset hoidetaan sairaaloissa, eikä kätilöperinnettä enää opeteta. Kylässäkin oli enää yksi vanha kätilö, Lempi, vaikka Ailin nuoruudessa heitä oli vielä kolme.
Kyllä se maha on laskeutunut, Auli. Nyt se on menossa, pieni meinaa syntyä.
Miten niin syntyä? Vielähän olisi aikaista!
Eihän se meistä ole kiinni, tyttöseni. Niin kuin Luoja tahtoo, niin käy.
Aulia alkoi itkettää. Pelotti ensimmäinen synnytys eikä oikein tiedä mistään mitään, eikä oikein ole, kenelle selittää. Anoppikin oli saanut vain yhden pojan parikymmentä vuotta sitten, eikä muista siitä enää mitään.
Auli, minä lähden hakemaan Lempin. Katso, tässä on sanko liedellä, kun vesi alkaa kiehua, ota pois. Jos jaksat, etsi valmiiksi puhtaita pyyhkeitä ja lakanoita, tiedäthän missä ne ovat. Mutta älä rehki, jos et jaksa. Kun Miikkaa synnytin, Lempi käski minua kävelemään. Sanoi, että liikuskele ja hengitä syvään. Siitä synnytys nopeutuu, Aili ohjeisti, huivin päähänsä solmien, Menen samalla matkalla myös Irjan puoleen, kutsun äitisikin. Kyllä tästä selvitään. Lempi on hyvä kätilö, koko seudun naiset häntä ovat pyytäneet apuun. Hän tietää, mitä tekee.
Näin sanottuaan anoppi puki ulkovaatteet päälleen, nappasi lapionvarren tueksi ja astui myrskyyn.
Auli jäi yksin. Pelotti entistä enemmän, entä jos synnytys alkaa juuri nyt eikä ole ketään paikalla? Miten Aili pärjää tuollaisessa säässä, entä jos kaatuu hankeen? Tulisikohan äiti, Irja, varmasti eihän kotona ollut esteitä.
Mutta tärkeimpänä, Auli ei tiennyt mitä tehdä. Kävelemään piti ja hengittämään syvään. Mutta miten hengittää, jos välillä kipu pysäyttää hengityksen jo puoleen matkaan?
Eikä Miikka ollut kotona, tukenut ja sanonut että hyvin se menee. Työkaupungista ei myräkän takia tullut linja-autoja eikä Miikka päässyt kotiin ollenkaan, tietkin olivat ummessa. Eikä hän tiennyt, että kohta heidän pieni syntyy.
Selkäkin viilsi kipeänä.
Tuolloin, ihan lumen pöllyissä eteisessä, sisään asteli Aulin oma äiti, Irja.
Tytär, Aulikkani! Anoppisi sanoi, että täällähän synnytyshommia on alkamassa.
Niinhän tässä, äiti.
Ota ihan rauhassa, minä keitän sinulle nyt marjamehua, että jaksat. Ja vettä pitää keittää…
Parin tunnin kuluttua myös Aili ja Lempi saapuivat. Kätilö itse, pieni, ryppyinen ja tomera mummo, tarkasti Aulin nopeasti:
Aamuksi syntyy, sanoi hän.
Miten aamuksi? Auli ihmetteli Eihän nyt ole edes puolipäivää ja eilen vasta ihan vähän alkoi.
Ne olivat ennakoivia tuntemuksia, niitä voi olla päiviä ennen. Nyt on avautumista, mutta vähän vasta. Älä hätäile, aamulla syntyy. Minä lähden välillä kotiin.
Jääthän, Lempi, et lähde mihinkään, Aneli Auli Olet ainoa, joka ymmärtää, minua rauhoittaa se, että olet täällä.
Kätilö, joka oli elämänsä aikana nähnyt satoja synnytyksiä, heltyi:
No hyvä on, olen täällä. Kun äiti on rauhallinen, syntyy lapsikin nopeammin.
Auli ei tiennyt, että ennakoiva kipu on kuin vuokko keväällä, hetken ilo ja sitten alkaa “kukinta”, johon hän ei ollut valmis.
Kivut särkivät sisältä päin, hengittää ei voinut, eikä askeltakaan jaksanut. Ei voinut maata, ei kulkea enää. Pelkkää kipua, muuta ei ollut.
Aili ja Irja eivät tienneet mitä tehdä, eivät osanneet auttaa, mutta eivät jättääkään. He kulkivat edestakaisin, voivottelivat ja säälivät Aulia. Lempi komensi heidät silittämään lakanoita, etteivät pyörisi jaloissa.
Yöllä alkoi hiljentyä. Lempi tarkasti: neljä sormea auki. Edistyy hitaasti, ensimmäinen synnytys, tiet avaamattomat, lapselle ja äidille raskasta. Auli oli jo puhki väsynyt, mutta kun supistukset hetkeksi taukosivat, hän sai syödyksi vähän. Lempi laittoi hänet lepäämään voimien vuoksi.
Myräkkä vain yltyi, tuntui peittävän koko maailman.
Auli hypähti hereille neljältä aamulla pimeässä Lempi nukkui vieressä tuolilla.
Hyvä Jumala, auta, Auli kuiskasi katsoessaan ikonihyllylle. Anna pienen syntyä jo pian.
Sitten alkoi uudestaan, kova kipu vei näön ja ajatuksenkin. Lempi heräsi, katsoi: viisi sormea. Hitaasti, mutta niin se välillä käy ensimmäisillä kerroilla. Kyllä pärjätään.
Kun ulkona alkoi vaaleta, Auli oli jo aivan loppu, tukka sekaisin, aluspaita liimautuneena ihoon.
Ihan kohta, Lempi rohkaisi, lapsi on jo lähellä.
Mummu, auta minua, Auli sopersi, Mummu auta, mummu!
Auli, ketä sinä huudat? ihmetteli äiti vieressä Ei täällä mitään Mummuja ole, näetkö unta? Mummuksi Auli kutsui isoisoäitiään pienenä ei osannut muuta sanaa sanoa ja se jäi.
Aulikka, pää jo näkyy. Jaksat vielä yhden kerran ponnistaa! No niin… Puh-puh-puh, huohotti Lempi hänen kanssaan.
Auli huusi viimeisillä voimillaan, ponnisti, hengitti ja huusi taas.
Mummu, auta, en enää jaksa, huokasi ja synnytti pojan Lempin kuluneisiin, koviin käsiin.
Kenties tämä on viimeinen, jonka otan vastaan, Lempi mietti hymyillen uudelle elämälle. Hän laski pojan varovasti Aulin vatsalle:
Poika, Auli, poika, hän kuiskasi Katso mikä komea poika, oikein on syntynyt! Ja onpa äänekäs, ei oo tästä hiljaista tuleva taitaa olla tuleva kyläpäällikkö tämä.
Auli itki onnesta ja suuteli pieniä sormia. Miten tällainen ihme mahtuikaan sisälle? Voi kunpa Miikka olisi ollut täällä, olisi nähnyt kuinka komea heidän poikansa on, maailman paras.
Oskari, Oskarini, kuiskasi Auli.
Oskari? ihmetteli anoppi Vielä viime viikolla sanoit, että pojasta tulee Eero?
Eihän tämä mikään Eero ole, kun on Oskari. Oskari Miikanpoika.
Lempi laittoi kaikki kuntoon, valmistautui lähtemään kotiin. Iloinen hetki, mutta raskas nyt vanhaa kätilöäkin alkoi jo väsyttää. Olipa vain päästävä kuitenkin vielä myrskyn halki kotiin.
Auli ja pieni Oskari nukahtivat, Irja-äiti alkoi varustautua itse kotiin olihan ollut poissa vuorokauden. Kääräisi huivin kasvojensa suojaksi, hyvästeli Ailin hiljaa ja astui ulos.
Katopa vaan, myrsky jo hellittää, lumihiutaleet ovat muuttuneet pieniksi jyviksi, pian tyyntyy. Jospa vaikka Miikka pääsisi kotiin seuraavana päivänä. Melkein on jo polun päässä kotona.
Pistäydynpä vielä Mummu Aunen luona, kerron ilosanoman. Josko olisi jotain tarvitsee, ehkä leipä lopussa, vaikka viime viikolla vein mutta Aune syö vähän, Irja pohti.
Aulin isoisoäiti Aune, vanhus 93 vuotta, asui kahden talon päässä, sinnitteli itsekseen eikä suostunut muuttamaan lähemmäs, kun halusi hoitaa arkea itse ja kuitenkin läheiset olivat aina apuna, kävivät viemässä ruokaa ja auttamassa.
Irja sai vaivoin auki portin selvästi Miikka oli eilen käynyt, lapio näkyi aidan vierellä. Hän avasi polun ovelle ja pyyhki portaan puhtaaksi, astui sisään.
Aune-mummu, Aune-mummu, huusi, tömistellen ja pudistaen lumia. Huudettava lujaa, kun vanhus oli huonokuuloinen. Aune, se olen minä, Irja, tulin käymään.
Sisällä oli hiljaista mummo nukkui. Harmillista, mutta nyt täytyi herättää. Irja riisui turkin ja kengät, astui kamariin ja siellä…
Aune makasi sängyllä kasvot rauhallisina, kädet ristissä rinnalla, puhtaissa vaatteissa. Sen Irja huomasi heti tätä mekkoa ei ollut Aunella päällä koskaan ennen, valkoinen huivi päässä, uusi sekin. Irja tuli viereen, pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja sulki vanhuksen silmät.
Yöpöydällä makasi Aulin valokuva, vierellä Nikolauksen ikoni ja kynttilänpätkä.
Kiitos, Mummu, autoit Aulia. Hän synnytti pojan. Oskari-nimen antoi. Kyllä sinä tiesitkin, kiitos sinulle… Irja kuiskasi ja suuteli mummon ryppyistä poskea.
