Ja nytpäs sattuikin niin, että juuri keskellä lumimyrskyä tuli Aili synnytyspuuhiin. Olihan laskettuun aikaan vielä kolme viikkoa, silloin ehkä myräkkäkin olisi laantunut ja pakkaset tulleet olisi päässyt rauhassa sairaalaan. Mutta nyt, nyt alkoi tapahtua! Eikä se oikeastaan Ailin päätös ollut, vaan se pieni asukas hänen sisällään, joka ei enää jaksanut odottaa. Oli jo ahdasta, kiire ulos, eikä taivaan tuiskuista kuuden päivän myräkkä hetkauttanut lainkaan.
Sellaisessa säässä ei auto kylään eksy, tiet ovat kadonneet lumeen, paikoin kunnon suohon asti. Eikä lumisade hellitä hetkeksikään, ihan kuin olisi jauhopussi revennyt jossain pilvien takana. Ikkunasta ulos katsomalla kaikki oli valkoista ja lisää pyörii alas ilmassa. Jos pihalle oli pakko mennä, silmiä ei voinut hetkeksikään pitää auki: tuuli viskoo jäätä poskille ja silmät tukkiutuvat lumesta valonkin kadotessa.
Näissä oloissa päätti Ailin vauva syntyä maailmaan. Aamusta asti oli olo kummallinen, välillä selkää särki, välillä sydän tuntui mustavalta, halusi vain maata mutta ei löytänyt paikkaa. Nousi ja käveli, käveli ja nousi. Tuovi, anoppi, huomasi levottomuuden.
Mikäs sinun on, Ailikki, synnyttääkö jo tekee mieli? Mitä sinä siinä haahuilit?
En tiedä, äiti Rauhaton olo vain.
Annahan minä kurkistan vatsaa.
Tuovi ei isommin naisten asioihin puuttunut, nykyisin lääkärit hoitavat sairaaloissa kaiken, eipä niitä vanavia enää juuri tee kukaan. Kylässäkin vain yksi kätilömummo on jäljellä, nuoruudessaan Tuovi muisti olleen kolme akkavaa kylillä.
Kyllähän tuo maha on laskenut, Aili. Nyt aikoo tulla maailmaan, pieni.
Miten voi tulla, äiti, eikö se ole vielä liian aikaista?
Se ei meistä ole kiinni, tyttöseni. Miten Luoja päättää.
Kyyneleet silmissä Aili istui, pelotti ensimmäinen lapsi, ei mitään ymmärrä, eikä kukaan oikein osaa selittää. Tuovikin oli yhden pojan vain synnyttänyt, siitäkin yli kaksi vuosikymmentä, eikä muistikuvaa juuri ole.
No minä lähden hakemaan mummo-Hiljaa. Pannaan vesi kiehumaan, kun porisee, ota pois levyltä. Jos voimat riittää, kaiva esiin puhtaat pyyhkeet ja lakanat tiedät missä ne ovat. Kaikki laitat valmiiksi, jos jaksat. Mutta älä hössötä, huilaa jos väsyttää. Minä kun synnytin Markun, mummo Hilja käski kävellä, edestakaisin, ja hengittää kunnolla, jotta homma etenee, vyötäessään villahuivia päähän Käväisen samalla Elinalla, sinun äidilläsi, kutsun paikalle myös. Jaksathan kultaseni, mummo Hilja osaa kyllä asiansa. Meidänkin kylässä kaikki luottivat häneen, hyvä akka se on.
Näin sanottuaan Tuovi puki päälleen, otti harjan varren tueksi ja sukelsi tuiskuun.
Yksin jäi Aili. Vielä enemmän pelotti, entä jos synnytys alkaa juuri nyt eikä ketään ole auttamassa? Miten anoppi löytää perille tuiskussa, jos kaatuu hankeen? Entä jos äiti ei ehdi miksei ehtisi? Ja mitä tässä nyt edes kuuluisi tehdä Kävellä, ja hengittää syvään niin Tuovi neuvoi. Mutta miten hengittää, kun välillä kipu vie kokonaan kaikki voimat, hengityskin jää puolitiehen?
Voi kun Markku olisi paikalla, tsemppaisi, kertoisi että kyllä tästä selvitään ja olisi tukena jos jotakin tapahtuu. Mutta jyhkeä myrsky on katkaissut yhteydet, kaupungista ei ole paluuta, ei linja-autoja, ei teitä. Markku ei tiedä vielä ollenkaan, että heidän lapsensa on jo tulossa. Voi tätä selkäkipua!
Oven pieleen mättäytyi äiti, Elina, lumikinoksissa, huivi aivan huurussa.
Tyttöseni! Aiotko sinä jo synnyttää, kun Tuovi tuli sanomaan?
Siltä vaikuttaa, äiti.
Heti, muru, laitetaan marjajuomat hautumaan, keitetään vettä otin kuivatut puolukatkin, kompotiksi ne.
Tunnin päästä talon hiljaisuudessa kahisi Tuovi ja mummo Hilja. Käärinliinainen ketterä mummeli tutki Ailia ja ilmoitti:
Aamuksi syntyy.
Miten aamuksi, parahti Aili, eihän edes puolilta päivin, vasta eilen alkoi tämä outo olo.
Ne oli enteitä vain. Niitä tulee päivää, paria ennen. Nyt vasta avautuu vähän, puolikkaan sormen verran. Ei kiirettä, huomenna se syntyy. Minä hoidan kyllä, kultaseni.
Jääkää, mummo Hilja Aili pyysi, Täällä vain te tiedätte nämä asiat, pidän teistä turvaa.
Kätilö, joka oli nähnyt satoja lapsia syntyvän, armahti Ailia.
Jään minä, jään. Kun äiti rauhoittuu, lapsikin tulee paremmin.
Aili ei tiennyt, että ennakot ovat kuin leskenlehti keväällä, hetken iloa vain. Sitten alkavat ne oikeat kukat, joihin hän ei ollut lainkaan valmis.
Kipu raastoi, vei ilmat ja jalat. Ei voimaa maata, ei kävellä; vain kipu. Tuovi ja Elina pyörivät avuttomina, eivät osanneet auttaa eivätkä jättää. Kätilö passitti heidät silittämään lakanoita hajamielisyyksissään.
Yön suussa rauha. Hilja katsoi, neljä sormea, hitaasti etenee ensi synnytys, polku tallaamaton, vaikeata sekä lapselle että Ailille. Hän vajosi voimattomuuteen, supistukset helpottivat hetkeksi, jaksoi vähän syödäkin. Mummo Hilja peitteli Ailin nukkumaan, että saisi voimia.
Ulkona myrsky vain yltyi, kuin joku olisi lisännyt kelkkaan.
Ailin silmät rävähtivät auki puoli viideltä, pimeys ympärillä, mummo Hilja nukkui hiljaa vieressä.
Herra auta, hän kuiskasi ikonien suuntaan että tämä menisi pian.
Ja kaikki alkoi taas, kipu veti maailman pimeäksi. Mummo Hilja hyppäsi katsomaan: Vasta viisi sormea. Ensi kertaa yleensä kestää kauemmin, mutta kyllä se hoituu, kyllä se hoituu.
Aamua kohden, kun ulkona alkoi kevyesti sarastaa, Aili oli punertava hiestä, paita ihoon liimautunut, silmät sameat, tukka kuurassa.
Ihan pian, kuiskasi Hilja, ihan vieressä jo vauva.
Mummo, auta, Aili nyyhkäisi Mummo, auta! Mummo!
Miten niin mummo? Elina säikähti. Ei täällä ole mummoa! Näit varmaan unta? Aililla on tapana kutsua isomummoaan mummoksi”, kun lapsena oli mamma liian vaikea. Isomummo, Alina, oli Ailin tärkein, kun oli perheen ensimmäinen tyttölapsi.
Aili, pää jo näkyy! Tsemppaa, tytär, vedä happea ja ponnista nyt näin puuh-puuh-puuh, kätilö puuskutti mukana.
Aili huusi viimeisillä voimillaan, tärisi, hengitti raskaasti ja taas huusi.
Mummo, auta, en jaksa enää, ja samalla pieni poika syntyi mummo Hiljan ryppyisiin käsiin.
Ehkä tämä onkin viimeinen, jonka saatan maailmaan, ajatteli Hilja, hymyili uudelle elämälle. Laski varovasti vauvan Ailin syliin:
Poika, Aili. Katso nyt, mikä ihana poika! Ja millä äänellä, tästä taitaa tulla kunnanjohtaja, kaikki pyörivät tämän ympärillä.
Aili itki onnea, suuteli pieniä sormia. Kuinka noin suuri ihme saattoi mahtua hänen sisälleen? Voi jos Markku olisi nyt nähnyt kuinka heillä onkin komea poika, maailman paras.
Eemeli, minun Eemelini, kuiskasi Aili.
Miten niin Eemeli? ihmetteli anoppi Sanoit että pojasta tulee Topias!
Eihän hän mikään Topias ole, vaan Eemeli, Aili hymyili. Eemeli Markunpoika.
Mummo Hilja viimeisteli hiljaiset askareensa ja valmistautui palaamaan kotiin, uupunut vanhus. Uusi elämä tuo iloa, mutta myös vie paljon voimia. Nyt pitäisi hänenkin jo levätä, kunhan myräkän halki vain pääsee kotiinsa.
Aili nukkui poikansa kanssa, Elina lähti kotiin ensimmäistä kertaa vuorokauteen. Kääriytyi huiviinsa, hyvästeli ovenraossa ja astui ulos.
Katos vaan myrsky laantui, lumi tuli enää pienenä jyväsenä, ehkä se lakkaa kokonaan. Silloin Markkukin voisi palata pian kotiin. Lähes perillä miettikin Elina:
Menempä vielä käymään mummon luona, ilahdutan uutisilla. Jos vaikka leipäkin on loppunut, vaikka toin parisen päivää sitten. Eipä Alina enää paljoa syö.
Isomummo, Alina, asui kahden talon päässä, jo 93 täyttänyt. Asui edelleen itsekseen, ei suostunut muuttamaan yhteenkään hiljaa ja topakasti piti huolta talostaan, läheiset kuitenkin huolehtivat, veivät ruokaa, auttoivat tarpeen mukaan.
Porttia Elina väänsi auki, siinä näkyi hangen päällä Markun jättämä lapio vielä eiliseltä. Polku oven ohi, portaat lakaisi. Astui sisään.
Mummo, mummo Alina! huikkasi niin, että lattia tömisi vanhus ei kunnolla enää kuule. Se on Elina, tulin katsomaan sinua!
Ei kukaan vastaa. Mummo nukkuu, herätäkö raaskii? Riisui turkin, saappaat, astui eteiseen ja siellä
Mummo makasi pedissä, kädet rinnalla ristittynä, kaikki puhdasta yllä. Heti huomasi uuden mekon, valkea huivi päässä semmoista ei aiemmin nähnyt. Elina lähti lähemmäs, pyyhkäisi silmistä kyyneleitä, sulki vanhuksen silmät.
Yöpöydällä Ailin valokuva, ikonina Pyhä Nikolaos, pieni kynttilänpätkä.
Kiitos, mummo, autoit Ailia. Sai pojan, Eemeliksi ristittiin. Mutta sinä tiedät jo, mummo kuiskasi Elina, suukotti suloisiin ryppyihin Kiitos, kiitosKoko talo tuntui hiljenevän, kun Elina istahti vanhan mummon viereen. Ulkona taivas kirkastui, hento vaaleanpunainen valo lankesi ikkunalaudalle, ja lumi lepäsi hiljaa pihakoivujen oksilla. Elina silitti Alinan kämmenselkää, jonka iho oli ohut kuin leppälehdet keväällä. Hän jäi kuuntelemaan, kuinka hengitys tasaantui omassa rinnassa; lämpimän kodin tuoksussa oli rauha.
Myrsky oli vienyt vanhan, mutta uusi elämä oli tullut tilalle. Jossain keittiössä pikkupoika hengähteli syvässä unessa äitinsä kainalossa, ja samalla kun Aili tunsi poikansa pienen sydämen sykkeen vasten omaansa, hän ajatteli: “Tässä kaikki alkaa uudelleen, juuri nyt, tässä valossa, tässä rauhassa.”
Elina nousi ja käveli hitaasti ulos. Jotenkin ilma oli kevyttä, kirkasta; pihalla aamun ensimmäiset linnut pudistivat siipiään. Hän katseli taakseen vanhaa taloa, ja vaikka kyyneleet sumensivat näkymän, sydämessä oli lämmin. Elämä kulki eteenpäin kuin sana sanaa seuraa välillä myrskyssä kompastellen, mutta aina polkua syntyen. Pienen Eemelin ensi itku leikkasi maailman kirkkaaksi, ja samalla jossain hiljaisuudessa mummo Alina tarttui enkelin käteen ja antoi mennä, kevyesti hymyillen.
Kylän päällä aamu sarasti, ja hangessa näkyi kolme uutta polkua: yksi, joka johti pois, toinen kotiin, ja kolmas, jota pienet jalat joskus vasta oppivat kulkemaan.
