– Ja mitä sinä oikeastaan sait valittamisella aikaan? – kysyi mies. Mutta seuraavat sanat yllättivät hänet täysin Milloin suomalainen herää muuten kuin viideltä aamulla, kun rinnassa kiristää? Marja istui sängyn reunalla ja katseli ulos ikkunasta. Sydän hakkasi taas oudon epätasaisesti: kaksi lyöntiä, tauko, kolme lyöntiä, hiljaisuus. Lääkäri sanoi eilen – paniikkikohtauksia. Lähete tutkimuksiin. Kahdeksantoista vuoden aikana Marjasta, urheilullisesta ja kunnianhimoisesta taloustieteilijästä, oli tullut… no mitä? Miehen yrityksen liite? Kirjanpitäjä-omatoiminen, joka hoiti yrityksen paperit ja allekirjoitti sopimukset? Siivooja, joka iltaisin mopilla lattioita pesi, koska Antti ei likaa huomaa? – Heräsitkö jo? – Antti kömpi keittiöön. Kasvot väsyneet, tyytymättömät. – Et taaskaan nukkunut yöllä? Marja nyökkäsi hiljaa. Kaatoi hänelle kahvia, nosti jääkaapista jogurtin, jolla Antti oli syönyt aamiaista jo viisi vuotta. – Niin muuten, – Antti hörppäsi, – mun täytyy tänään lähteä Helsinkiin. Kolmeksi päiväksi. Tärkeä tapaaminen tavarantoimittajan kanssa. – Antti. Marja tiesi, ettei kannattaisi aloittaa. Tiesi, että mies katsoisi taas sillä samalla ilmeellä – ikään kuin vaimo aloittaisi taas kitinän, yrittäisi saada myötätuntoa, jota toinen ei tunne. Mutta silti sanoi: – Ei nyt, Antti. Mulla on oikeasti huono olla. Lääkäri vaatii tutkimuksiin. Antti jähmettyi. Laski kahvikupin pöydälle ja huokaisi nenän kautta – kuten ihmiset, joita samat jutut kyllästyttävät. – Ja mitä sinä oikeastaan sait valittamisella aikaan? – ääni melkein rauhallinen, ei edes vihainen, ennemmin välinpitämätön. – Minun pitää tehdä töitä, Marja. Töitä. Ei kuunnella joka päivä sun kohtauksia ja sitä, miten raskasta sulla on. Kuka muka ei ole väsynyt?! Antti jo pakkasi matkalaukkuaan. Toimintansa tuttu – tietäen: Marja ei sano mitään. Nielee loukkaukset, syyttää itseään: taas en osannut, avasin suuni väärään aikaan. Mutta Marja ei tällä kertaa vaiennut. – Antti, – hän nousi. Hitaasti. Rauhallisesti. – Muistatko muuten, kenen nimellä asuntolaina on? Antti kääntyi. Hymähti. – Mitä väliä? Varmaan molempien. – Minun. Vain minun. Jossain huoneen ilmassa ikään kuin jokin räsähti rikki. Marja näki kuinka miehen ilme muuttui. – Mitä sä nyt… – Silloin kahdeksan vuotta sitten, kun otettiin tämä koti, sulla oli isoja velkoja. Pankki ei olisi koskaan myöntänyt sulle lainaa. Muistatko? Antti oli hiljaa. – Asuntolaina on siis minun nimissäni. Kämppä myös. Lisäksi olen yrityksen takaaja ja sun bisneslainojen toinen allekirjoittaja. Ilman mun allekirjoitusta et voi jatkaa, laajentaa, tehdä yhtään mitään. Antti istahti pöydän ääreen. Hitaasti, kuin jalat olisivat pettäneet alta. – Miksi sä puhut tästä? – Ihan vaan muistutan. Ja vielä yksi juttu, – Marja avasi lipaston laatikon, otti esiin kansion ja laski sen Antille. – Tiedän myös Sannasta. Antti tuijotti kansiota. Istui kuin jähmettyneenä, kasvot sellaiset kuin ihmisellä, joka on juuri saanut iskun päähän – ei vielä satu, mutta tajunta sumenee. – Sannasta, – Marja toisti. Ääni tasainen. Rauhallinen. Itselleenkin vieras. – Sun ystävä Veikon kirjanpitäjä Sanna. Söpö tyttö, kaksitoista vuotta mua nuorempi. Hän avasi kansion. Latoi sivuja pöytään – kuin kasinolla pelikortteja. – Tiliotteet. Juuri ne, joita salasit niin huolella. Näet nämä siirrot? Neljäkymmentä tuhatta. Viisikymmentä. Seitsemänkymmentä. Joka kuukausi. Antti oli hiljaa. – Ja tässä viestit. – Marja nosti tulosteet. – Luulitko oikeasti, etten tiedä sun työkoneen salasanaa? Antti, minä sen kolmen vuoden takaisen salasanan keksin, kun edellinen unohtui. Antti nappasi paperit ja silmäili ne. Kalpeni. – Mistä sä nämä sait?! – Mitä väliä sillä enää on? – Marja kaatoi itselleen vettä. Käsi tärisi, muttei enää paljon. – Tärkeintä on: sä siirsit rahoja hänen kauttaan. Luuletko, että verottaja kiinnostuu tästä? Antti pomppasi ylös. Ääni nousi huudoksi. – Mitä sä oikein kuvittelet?! Kuka sä luulet olevasi?! Olet vaan roikkunut mun elätettävänä! Et ansainnut mitään! Olet vaan ollut kotona, ylimääräisenä riesana! – Ylimääräinen riesa? – Marja naurahti kyynisesti. – Hauskasti sanottu. Se ylimääräinen, joka allekirjoitti velkasi. Joka hoiti yhtiön kirjanpidon, kun sinä pyörit “tapaamisissa”. Se, jonka nimissä on asunto ja joka on kaikkien lainojesi toinen hakija. – Uhkailetko sä mua? – En. – Marja kääntyi ikkunaan. – Selitän vaan faktat. Koska sä olet näemmä unohtanut aika olennaiset asiat. Marja katsahti mieheensä. – Viimeisen puolen vuoden aikana päivitin tutkintoni, suoritin täydennyskoulutuksen – öisin, paniikkikohtausten ja unettomuuden keskellä. Sain työtarjouksen. Ei mikään luksus, mutta riittävä, että voin vuokrata asunnon ja elättää itseni ja Kian. – Kia?! – Antti hätkähti. – Aiotko viedä Kian mukaasi?! – Oletko edes nähnyt häntä viime kuussa? – Marja tuli lähemmäs. – Koska viimeksi edes puhuitte? Antti oli hiljaa. Koska ei oikeasti muistanut. Marja otti vielä yhden paperin pöydältä. – Neurologin lausunto. Krooninen hermostollinen uupumus. Paniikkikohtauksia. Suositeltu – ympäristön vaihdos, terapia, traumojen lopetus. Katso tätä riviä: “Pitkäaikainen stressi.” Tiedätkö, mitä siitä seuraa sulle? – Marja… – Kun haen eroa nyt, tuomari on mun puolella. Marja asetti viimeisen paperin. – Sillä ilman mun allekirjoitusta et jatka yrityksesi lainoja ensi viikolla. Veikko soitti eilen, pankki haluaa paperit. Siellä tarvitaan mun allekirjoitus. Antti istui taas. Hitaasti, jalat pettivät. – Mitä sä haluat? – ääni käheänä. – Rahaa? Marja naurahti. Lyhyesti, melkein äänettä. – Rahaa? Antti, mä haluan ihan peruskunnioitusta. Että edes kerran myönnät – ilman minua sulla ei olisi mitään. Ei firmaa. Ei asuntoa. Ei koko tätä “tärkeää työmatkaa”. Hän otti laukkunsa. – Saat aikaa iltaan. Mä lähden Kian kanssa Olesialle. Mieti. Ja kun olet valmis puhumaan – soita. Mutta älä odota, että olen taas se Marja, joka niellä kaiken hiljaa. Antti soitti kuuden tunnin päästä. Marja istui Olesian keittiön pöydässä ja joi minttuteetä oudolla tunteella. Kuin olisi juuri noussut suosta, jossa oli vajonnut kaulaansa myöten – ja nyt pyyhkii kasvoja, eikä usko, että hengittäminen voi olla näin helppoa. – Moi, – Marja vastasi rauhallisella äänellä. – Mun pitää puhua sun kanssa. – Kuuntelen. – Ei puhelimessa. – Tauko. – Tule kotiin. Marja naurahti. – Ei, Antti. Jos haluat puhua, tule tänne. Osoitteen muistat? Antti tuli tunnin päästä. Vihaisena, kireänä, kuin nurkkaan ajettuna. Olesia aisti tunnelman ja vei Kian toiseen huoneeseen. Marja jäi keittiöön. – Mitä sä oikein kuvittelet?! – Antti löi nyrkillä pöytään. – Sä kiristät mua?! – En. Kerron vaan faktat. – Mitkä faktat?! Kaivoit mun paperit, urkit tietoja koneelta! – Antti, – Marja huokaisi, – oikeasti luuletko, että hyökkäys on nyt paras taktiikka? Kaiken sen jälkeen, mitä näytin sulle? Antti vaikeni. Koska Marja oli oikeassa. – Kuuntele tarkkaan, – Marja nojautui eteenpäin. – En aio tuhota sua. En aio tehdä verottajailmoitusta, en järjestää julkista riitaa. Haluan vain, että tajuat – ilman minua sulla ei ole mitään. – Haluatko eroa? – ääni käheä. – Haluatko sinä? Antti käänsi katseensa pois, pitkä hiljaisuus. Sitten huokaus: – Sanna… sillä ei ollut väliä. – Älä keskeytä. – Marja nosti kätensä. – Olen tiennyt Sannasta jo puoli vuotta. Minä tiesin, miten siirsit rahaa hänen kauttaan. Miten tapailit häntä työmatkoilla. Tiesin kaiken, mutten sanonut – ajattelin ehkä, että se menisi ohi. Että huomaisit jotain. Hän naurahti. Katkerasti. – Ehkä pelkäsin myöntää, että meidän liitto kuoli jo viisi vuotta sitten. Molemmat leikkivät, että kaikki hyvin. – Marja… – Olen väsynyt elämään ihmisen kanssa, joka pitää mua liitteenä elämäänsä. Jonka mielestä sanani eivät merkitse mitään, joka ei huomaa, jos kuolen vieressä paniikkikohtauksiin ja unettomuuteen! Antti istui kalpeana, nyrkit työnsiin. – Sulle on vaihtoehto, – Marja jatkoi. – Voidaan yrittää alusta. Rehellisesti. – Tai sä lähdet ja viet kaiken. – En. – Marja pudisti päätään. – Otan vain omani. Asunnon, osuuteni yrityksestä. Lainat, jotka mun nimissä, maksat sinä. Minä aloitan oman elämän. Hän nousi, keskustelu oli ohi. – Saat kolme päivää aikaa. Mieti. Kun olet valmis puhumaan, soita. Mutta muista: se Marja, joka vaimeni ja kesti kaiken, kuoli eilen viideltä aamulla. Viikko myöhemmin Antti tuli taas. Tällä kertaa ilman teeskentelyä, ilman varmuutta, jolla piilotti heikkoutensa. Istui alas samalle Olesian keittiön tuolille ja vaikeni kauan. – Veikko sanoi, että ilman sun allekirjoitusta pankki ei jatka lainaa, – hän sai sanottua. – Firma kaatuu. Marja nyökkäsi. – Tiedän. – Mitä haluat? Marja katsoi miestään. – Haluan avioeron. Antti kalpeni. – Oletko tosissasi? – Olen enemmän kuin koskaan, – Marja kaatoi teetä. Kädet eivät enää tärisseet lainkaan. – Mä menen allekirjoittamaan pankissa. Jatkan lainaa. Mutta yhdellä ehdolla – haetaan ero. Sivistyneesti, ilman skandaalia. Sinä saat yrityksen kokonaan, ostat osuuden minulta. Asunto jää mulle. Kia jää mun luo. – Marja. – Olen miettinyt kaiken, Antti. – Marja hymyili. – Tiedätkö mitä? Nukuin viime yönä ilman lääkkeitä ensimmäistä kertaa vuosiin. Ihan oikeasti, ilman kohtausta. Antti vaikeni. – Ja se selvensi: en ole sairas. Minua ei tarvitse enää “hoitaa”. Mun piti vain lähteä sinusta ja tästä elämästä, jossa en merkinnyt mitään. Marja nousi. – Sinulla on valinta. Hyväksyt ehdot – erotaan rauhassa. Tai haen oikeudesta ja tuon kaikki paperit, ja sitten menetät paljon enemmän. Päätä. Antti painoi katseensa. Tiesi – oli hävinnyt. Se nainen, jota piti heikkona, oli paljon vahvempi kuin hän. – Hyvä on, – hän mutisi. – Suostun. Kolmen kuukauden päästä he olivat virallisesti eronneet. Marja sai asunnon ja sievoisen osuuden yrityksestä. Sai uuden työpaikan. Antti jäi yritykseensä ja uuteen asuntoonsa. Ja oudon tyhjyyden kanssa, joka ei hellittänyt – varsinkaan iltaisin, kun ei ollut ketään, jolle kertoa päivästä. Ketään, joka vain olisi lähellä. Sanna muuten lähti kuukauden kuluttua erosta. Etsikin mukavaa elämää, ei rakkautta. Kun huomasi, että Antti maksaa jatkossa itse kaikki velat, eikä enää pyöritä rakastajatarta entisessä mukavuudessa, kiinnostus loppui. Marja kuuli tästä Veikolta. Hymyili. Ei tuntenut mitään. Ei vahingoniloa, ei sääliä. Ei mitään. Olisiko joissain tapauksissa sittenkin hyvä olla mukana puolison yrityksessä? Mitä sanotte?